2.9.12

Paikallaan matkoilla



Minulla on se käsitys että ihmisissä on kaksi toisiaan hylkivää ominaisuutta ennen kaikkea. Toinen on tarve pysyä paikallaan, pysyä omillaan, pysyä hetkessä niin että se alkaa venyä vuosien ja vuosikymmenten mittaiseksi. Toinen taas on halu lähteä, sulkea perässään ovi, päättää olla ikinä palaamatta ja ikinä kaipaamatta sitä mikä jäi taakse.

Nykymaailmassa on paljon ihmisiä jotka kykenevät olemaan kumpaakin ihmisolentoa. Turismista on tullut elinkeino monille valtioille ja sen ihmisille, suorastaan teollisuudenhaara, koska siihen kuuluu läheisesti oheistavaran tuotanto. Muistan lapsena olleeni joidenkin ihmisten luona kylässä, ja heillä on ollut esimerkiksi kansallispukuisia nukkeja monista maista.

Niitä nukkeja ei saanut viedä kyläpaikan lastenhuoneeseen leikkimistä varten. Moni nukke oli vielä muovi- tai lasikotelossa, jossa se oli ollut ostettaessa. Hylly oli vähän samannäköinen kuin joissain toisissa taloissa oleva urheilumitalien ja pystien kiillotettu kokoelma. Niiden tehtävä oli ilmeisesti kertoa jotakin talon väestä.

Kun olen nähnyt näitä kokoelmia ensimmäistä kertaa, en ole käsittänyt syytä kokoamiseen. En kyllä oikeastaan käsitä vieläkään. Mutta monasti isäntäväellä ei sitten ole ollut tuliaisena itselleen oikeastaan muuta kuin muutama postikortti. Harvemmin mukaan oli tullut joitakin muita esineitä.

On mahdollista että esineet ovat sittemmin lisääntyneet. Ihmiset ovat rikastuneet ja heillä on ollut varaa ostaa jotain oikein kouriintuntuvaa, josta tietää matkan arvon paremmin. Ja tietenkin ihmisillä on myös enemmän kameroita kuin mitä oli lapsuudessani ja nuoruudessani.



En muista erikoisemmin kaivanneeni yhtään minnekään. Ensimmäistä kertaa taisin havahtua toiseuteen vähän enemmän luettuani Jörn Donnerin Berliini-kirjaa ja Olavi Paavolaisen opusta Lähtö ja loitsu. Ne ovat kumpikin matkakirjoja, Donnerin 1950-luvulta ja Paavolaisen 1930-luvulta, mutta muistan ajatelleeni, että samalla tavalla kumpikin kirjailija reagoi uuteen paikkaan. Kummassakin kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti eroja suomalaiseen elämäntapaan ja kulttuuriin.

Kumpikin kirja oli hyvin elävää tekstiä ja kiinnosti nuorta lukijaa, joka ei tiennyt Suomen ulkoisesta elämästä muuta kuin mitä koulu oli antanut ymmärtää. Ja jollain vähäisemmällä tavalla radio. Radio tuntui 1950-luvulla konservatiivisemmalta kuin kirjallisuus. En yhtään tiedä onko arvio mitenkään oikeansuuntainen, koska senaikainen minäni ei osannut käyttää sanaa konservatiivinen tai radikaali, saati että olisi tiennyt mitä tarkoittaa avantgarde.

Nyt erilaisten maailmoiden tajuamisen tiellä on aivan toisenlaisia ongelmia. Televisio on olemassa, tietokoneella pääsee katsomaan muita maailmoita suunnilleen reaaliajassa. Päähän voi tulla informaation aiheuttama tukos, joka haittaa ajattelua.

Jos joku 1950-luvulta voisi tehdä aikamatkan tähän aikaan, hämmennys olisi aikamoinen. Se on aikamoinen monille vanhemmille ihmisillekin. Sellaisille jotka ovat olleet keskikoulussa kuusikymmentä vuotta sitten. Sellaisen aikamatkan suorittaminen saati sen ajanjakson selittäminen ei onnistu.


Ihminen nyt kerta kaikkiaan elää ajassa. Ja muuttuu ajassa. Ihminen ei ole sama edes ensi viikolla mitä oli viime viikolla. Tästä varmaan johtuu syntymäpäivien viettäminen. Johonkin pitää lyödä merkki: olin täällä. Tasavuosien kuvitellaan sitten kertovan ystäville ja kylänihmisille missä ollaan menossa. Tätä pientä detaljia olen kyllä epäillyt siitä asti, kun olin koulukaverin syntymäpäivillä kartanossa. Ei siitä kaverista ikinä tullut samassa ajassa eläjää kuin minusta, vaikka vaikuttaisikin siltä että olemme samanikäisiä.

Jokin muu ratkaisee. Paremman puutteessa sitä voi kutsua vaikka yhteiskuntaluokaksi.

Muutos on ilmassa nytkin, kun on tulossa syksy. Sataa ja paistaa vuorotellen. Ei ole vielä kylmä, mutta vaahteran lehdet ovat tänään jo leimuavia. Eilen näkyi aika matalalla lentävä suurten lintujen aura, ensimmäinen tänä syksynä. Linnut seuraavat maan magneettikenttiä myöten ikivanhoja reittejä. Ei tiede ole ihan selvillä siitä, miten sisäkorvassa oleva magneettimittari ylipäänsä on saanut koordinaatiston.

Ehkä on tarpeeksi tietää että koordinaatisto on olemassa ja toimii ainakin vielä. Linnut merkitsevät elämälle niin hirveän paljon, ne ovat vanhoja eläimiä, eikä niiden soisi kuolevan. Minulle mikä tahansa uuden kirjan lukeminen tarkoittaa uutta nuppineulaa omalla kartallani. On olemassa kirjoja jotka hylkivät minua, mutta löysin vaihteeksi taas kirjan, joka oli hyvin eläväinen nuoli eteenpäin.

Huone-elämä on vuodenajan vaihtuessa muuttumassa. Enää ei enää tule käydyksi ja lähdetyksi saman tien. Nyt voi pysähtyä katsomaan ikkunasta ja kuuntelemaan sadetta, sitten voi sulkea silmänsä ja ajatella vaikka kesää tai tulevaa talvea. Vuodenajat ovat hyvä asia.



8 kommenttia:

Obeesia kirjoitti...

Minä olin matkakirjojen ahmija jo lapsena. Halusin kovasti ulkomaille, mutta ei sellainen ollut tapana. Vasta 23-vuotiaana pääsin ensi kerran matkustamaan, silloinkin vain sen vuoksi, että veljeni oli voittanut kahden hengen matkan,mutta perheeseen oli juuri syntynyt vauva. Veli möi matkan minulle.

Johonkin aikaan isän työpaikalla suunniteltiin Pariisin matkaa. Minä halusin sinne ihan hirveästi, mutta ei minua päästetty. Se olisi maksanutkin niin paljon. Äiti halusi muutenkin varjella minua kaikelta pahalta: olisin päässyt Ruotsiin kesätöihin kaverini kanssa, mutta en saanut mennä sinnekään. Äiti soitti sukulaisille Helsinkiin ja minulle hommattiin sieltä kesätyö. Olin sisareni ja sukulaisten tiukassa valvonnassa.

Saa nähdä, saanko kommenttiani lähetetyksi. Nuo varmistussanat ovat niin epäselviä, että kun jatkuvasti arvaan ne väärin, kyllästyn lopulta ja luovun koko kommentista.

Ripsa kirjoitti...

Obeesia,

ei minunkaan lapsuudessani ollut rahaa käydä lomilla ulkomailla. Muistan hyvin, kun tajusin (todennäköisesti jostain Agatha Christien dekkarista!) että turisteja on ollut vaikka kuinka kauan ja että britit ovat suunnilleen valloittaneet Mallorcan kesäkuukausiksi.

Muistan ihmetelleeni että mitä ne ihmiset siellä tekivät. Ja mietin tätä todennäköisesti perheen kesämökillä, joka ei ollut huvila, vaan mökki, joka muistutti enemmän rangaistussiirtolaa kuin lomanviettopaikkaa. Se kuului suomalaiseen kesään.

Mutta varhaisesta turismin vieromisesta tuli minulle enemmän kyllä pysyvää. Tukholmasta tuli toinen kotikaupunki, mutta olin siellä kesät töissä että sain maksetuksi opintoni yliopistossa. Ei ollut opintotukia tai asumistukia.

Opin Tukholmassa asumisesta sen, että turisti tuskin näkee yhtään mitään. Sen sijaan maassa vierailija näkee paljon jos tuntee jo ennestään ihmisiä siitä maasta tai on edes jollain lailla tutustunut siihen etukäteen.

Mutta eipä ole ollut rahaakaan turistimatkoihin koskaan. Enkä oikeasti itke niiden perään.

Nuo vahvistusikkunat ovat tyhmiä. Niiden ei tarvitsisi olla arvausjuttuja. Mutta kun jätin sen pois, postilaatikko pullisteli häirintä-/mainospostia heti. Bloggerin pitäisi suodattaa ne ulos, mutta eipä vain niin tehnyt.

Valitettavasti bloggeri on niin hyvä kuin hintansa...

marja-leena kirjoitti...

Tulin takaisin katsomaan vastausta kommentiinin mutta hups! se taisikin eksyä! Eihän siinä mitään tärkeätä ollut vain samoin minäkin harvoin olen matkustanut kun ei aina ollut rahaa tai aikaa. Suomessa ja Saksassa on monen vuoden välit sukuloimassa. Nyt polvet eivät siedä lentonkoneessa istumisesta. Parempihan on ilmastolle pienentää jalanjälkeä, eikö niin?

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena!

Kummallista, mutta kyllä tämä bloggeri on joskus ollut vähän häilyvä eikä tehnyt kaikkea mitä sen käskee tehdä. Huokaus. Kai se on hintansa (=ilmainen) arvoinen...

Mutta niin se on, etä jos nivelet ovat huonossa kunnossa, niin pitkät matkat alkavat olla vähän liian rankkoja. Eikä nivelille oikein voi mitään, ne ottavat ja kuluvat näin vanhemmiten.

Minä en ole juuri istunut lentokoneessa, mutta sitäkin enemmän junissa ja linja-autoissa. Sen sijaan meidän isäntä ja poika ovat lennelleet varmaan minunkin edestäni.

Olisi ollut muuten kauhean hauskaa jos olisin nähnyt sinua täällä!

Mutta olin kamalan surullinen siitä, jos ne hassel-pähkinät eivät ehtineet tulla valmiiksi, ne joita sinulla oli blogisi kuvissa. Oliko se kesä siellä tavallista kylmempi?

Täällä alkaa tulla syksy, yöt ovat jo kylmempiä.

marja-leena kirjoitti...

Voi olla minunkin vika että komentti hävisi jos liian kiiresti läksin pois.

Niin, olisi ollut hauska tavata kun viimeksi käytiin suomessa ja Vaasassa, en tiedä tuleeko käytyä enää, ehkä jos tulee saatua uudet polvet! Toivomme ottaa tänä syskynä lyhyen loman autolla meidän kauniissa provinsissa, niin on meistä mukava kun saa pysähtyä ja kävellä ja valokuvailla milloin haluaa, ja syödä omaa terveellistä ruokaa.

Kevät ja alku kesä oli erikoisen sateinen täällä mutta sitten on ollut kuumaa ja kuivaa. Talvikin ei ollut paha. Luulen että tämä puu antaa vähän syömistä oraville kuin ihmisille, ehkä se on liian villiä lajia.

Päivät ovat vielä hyvin lämpimiä mutta lyhenee nopeasti nyt, yöt viilenee mutta mukava näin kun en tykkää helteestä. Toivon kaunista syksyä sinne!

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena,

minä olen aina, niin kauan kuin muistan, pitänyt syksystä. Syksyllä muutettiin aina kesämökiltä takaisin talvikotiin, koulu alkoi ja tapasi taas kavereita, pääsi piirtämään ja kirjoittamaan aivan eri tahtiin kuin kesällä, kun piti kitkeä vihannesmaita, selvitellä kalaverkkoja, käydä marjassa, keittää mehuja.

Olin vanhin tyttö, joten piti tehdä osani.

Taisi meidän Leo tulla sieltä pois ennen kuin todella kuuma ilma alkoi. Muistelen että se oli koko teidän länsirannikolla. Täällä on ollut tasaisen viileähkö kesä. Syksy näyttää tulevan heti.

Joku jo kertoo että on ollut hallaa. Mutta en minäkään hirveän kuumasta pidä.

Mahdetaanko me, Marja-Leena, enää uusia polvia saada? Ei se täällä ainakaan kovin tavallista enää ole. Mutta ei ollut myöskään isovanhempien aikaan. Sodankäyneet vanhemmat ovat melkein ehtineet jo kuolla. Syksyllä se kyllä tulee joskus mieleen, että on omituista olla vanhinta ikäpolvea kohta.

Saisi viisastua edes, niin voisi rauhassa kutsua itteään vanhaksi!

Liisu kirjoitti...

Ripsa,

taidanpa kuulua paikalla matkustajiin. Tai ainakin viihdyn hyvin siellä, missä milloinkin olen. Tämä maapallo on käynyt pieneksi. Kun kävelee Helsingissä, voisi melkein yhtä hyvin kuvitella itsensä kävelemään mihin kaupunkiin tahansa. Niin samantapaista urbaanielämä alkaa olla.

Mielenkiintoista pohdintaa sinulla täällä.
Oli kiva käydä!

Ripsa kirjoitti...

Liisu,

aha, olet yhden tavan ihminen! Tästä voisi tehdä mielenkiintoisen tutkimuksen jos olisi sosiaalipsykologi. Tietoni siitä ovat valitettavasti vain appron luokkaa, niin että en ole varma onko tuo mahdollista tutkia.

Mutta kyllä turismia on tutkittu paljon. Britit omivat Mallorcan jo 30-luvulla ja joskus olen ajatellut että brittiläiset tekivät innokkaasti rikoksia että pääsivät rangaistussiirtolaan Australian saarimantereelle. Ja Tasmaniaan.

Jep, kyllä täällä saa käydä, senkus visiteeraat!