29.10.12

Hänen ihmisarvonsa?



Ihmisarvolleni ei annettu takuuta. Se sisältyi kirjoitettuun julistukseen. Eräänä päivänä kun ihmiskunnan ajattelun polttoaine oli ehtymässä, julistus paloi.

Eräänä päivänä teen oman julistukseni, yhdistän sen sähkövirtaan, vartijani todistajani. Täällä ei valaise kirjoituspöytä lamppu, illassa ei ole hartautta, eikä aika riitä muodon ja sisällön järjestelmälliseen tutkimiseen. Improvisoin nopeasti, silmänräpäyksessä, olen vereslihalla. Kuin salama tekoni iskevät univormuja, kohtaavat vartioideni hikisen, raskasliikkeisen vihan. Ilmaisen itseni vaistonvaraisesti, ruumiini signaalit ovat kuolettavan selväpiirteisiä. Kun tulen tajuihini, minut unohdetaan jälleen, mutta minä kieltäydyn edelleen. Kieltäytyminen auttaa minua tunkeutumaan univormujen, raporttien, organisaatioiden turvallisuusnaamioiden alle. En pelkää kuolemaa. Ei, minulla ei ole mitään syytä pelätä suurinta liittolaistani. Se on lopullinen allekirjoitukseni ja kieleni. Kauttakulkulupani korkeaan ja vapaaseen hallitukseen.
(Lakeuden Kutsu III/82 runo ruotsiksi Kurt Högnäs, suom. Marjatta Ripsaluoma)

Istun aivan toisen koneen ääressä. En ole varma miten saada blogiin kuvia jos niitä löytäisikin. Ja mistä?

Tämä teksti tuli eteen n.k. sosiaalisesta mediasta. Kurt Högnäs oli hieno runoilija, nyt jo kuollut. Yllytyshulluna tulin tehneeksi suomennoksen. Olen minä asunut Ruotsissa ja luen sitä sujuvasti, mutta yleensä menen pelosta halvaantuneeksi kun pitäisi puhua kieltä.

Runous näyttää kyllä olevan tämän syksyn pääasia jostain syystä. Se johtuu pitkästä ja värikkäästä syksystä ja dramaattisesta talven putoamisesta niskaan yhden päivän aikana.

Runoutta kohtaan tunnen tervettä kunnioitusta. Luultavasti tuota tekstiä suomensin päiviä ja viikkoja ja hermostuin jopa kissan naukaisuista. Töissä kävin kuitenkin perheen elatukseksi. Muun ajan kirjoitin ja luin.

”Lakeuden kutsu” eli viitisen vuotta eikä jostain syystä siirtynyt seuraaviin käsiin, kun itse suuntasin jonnekin muualle. Me  ”sisällöntuottajat” emme ottaneet rahaa työstä penniäkään.

Rakkaus lukemattomiin teksteihin on säilynyt, mutta olen lukenut ja kirjoittanut säännöllisesti 8-vuotiaasta asti. Enkä ollut siitäkään pohjalaisporukasta ainut.

Kiinanruusu talvilevolla


21.10.12

Maruna, pujo ja päivänsini



En ole sataprosenttisen varma siitä, onko näiden kasvien sukulaisuus juuri näin, siis että maruna ja pujo olisivat sama. Gary Snyder näyttää sanovan että pujo on jäätikkömoreenien maruna, että se olisi sen vuoksi heiveröisemmän näköinen mutta sillä olisi samanlainen voima.

Pujon kukinta-aikaan herkistyneet ihmiset saavat oireita. Marunapensas on nimeltään Artemisia. Italian renessanssin jälkeinen ensimmäinen naiskuvataiteilija oli siis Marunapensas Gentilleschi. Mutta todennäköisesti nimi viittaa jumalatar Artemikseen.

Lukiessa rupesi sotkemaan se, että pujo olisi sitten jonkinmoinen pohjoinen variantti koiruohosta, ellei saman asian kaksi nimeä. Koiruohoa on käytetty absinttiin, jota kuulemma on ruvettu tekemään uudestaan. Uusin selitys on se, että absintti ei tehnyt ihmisiä hulluiksi, vaan ylipäänsä juominen.

Sitten Snyder näkyy siteeraavan jotakuta:
Hän rakastaa metsästämistä
vuorten varjossa
ja tuulessa”-

Artem kreikan kielessä tarkoitti ”heiluvaa” ja ”korvakorua”.

Luen siis Snyderin opusta Loputtomat vuoret ja joet, nyt suomeksi. Kirjan on suomentanut Palladium-kirjojen J.K. Ihalainen, vuonna 2010 tai 2011, ehkä vuosien taitteessa.

Marunapensas-runo on nimeltään Korvakorut heiluvat ja kilometreittäin aavikkoa. Se on Snyderille hirveän tyypillistä tekstiä, koska toisaalta se ei ole runoa. Siinä seurataan hyvin tarkasti yhtä lajia, siis tällä kertaa artemisiaa ja Pohjois-Amerikassa. Pensas on esimerkiksi koti vaikertajakyyhkylle, amerikankehrääjälle, marunanmatkijalle, lepinkäiselle ja marunasirkulle. Tästä litaniasta tunnen vain lepinkäisen, enkä sitäkään ole ikinä tavannut. Olen kateellinen. Mutta toisaalta en voi mitään sille, että olen köyhtyneen entisen merenpohjan asukas alueella jossa maa nousee ainakin nopeiten Euroopassa.

Köyhtynyt tarkoittaa sitä monessa merkityksessä. Ihmiset ovat muuttaneet pois ja pienviljelys on loppunut. Perhosia on muuttanut takaisin. Siipioravia oli, mutta sittemmin loputkin metsät on hakattu pois, joten niitä ei ole omassa maisemassani enää näkynyt. Sitten lapsuuteni oravan nimi muuttui liito-oravaksi. Huvittaa sellainen ajatus, että jossakin on toimisto, jossa ihmisiä istuu miettimässä nimien muutoksia.

Runokirjan teksti kulkee ympäri maisemien ja kulttuurien, pysähtyy joksikin aikaa, ja rymyää eteenpäin. Kirja on kerroksellinen ja siitä on tehty tutkimus, jossa näitä kehiä käydään läpi. Se on Anthony Hunt'n Genesis, Structure, and Meaning in Gary Snyder's Mountains and Rivers Without End, University of Nevada Press, Reno & Las Vegas 2004. Voi se olla hyväkin tutkimus, en ole kyllä lukenut. Yleensä tutkimusten ilmaantuminen tarkoittaa sitä, että kirjailija alkaa olla tarpeeksi tunnettu.

Nyt kun olen pitkin hiljaista pitkää iltaa, iltapäivää ja aamuakin miettinyt kirjaa ja lukenut, katsonut välillä kuvia Kaskadivuorilta ja Tyynen meren rannalta, sitten kuvia Nepalista ja lueksinut Krishna-vauvasta ja Himalaja-vauvasta ja oppinut sen että sielläkin runoilija oli ollut. En ole kyllä aivan näin perusteellisesti haarautuvaa tekstikokoelmaa lukenut ennen. Aikoinaan kuvittelin että lukemani vuoden 1970 tai 1969 Mountains and Rivers-kokoelma oli se valmis, mutta ilmeisesti runoilija oli vasta aloittanut vuorten ja jokien seuraamisen.

Hienoa siinä on sekin että maapallo näyttää siniseltä avaruudesta ja se on veden väri. Tai siis auringon heijastus veden kautta. Vesi ei ole minkään värinen. Mutta taivas on sininen. Lääke-buddhassa on myös sininen väri, joka on tervehdyttävä – sanoo Snyder. Ilmeisesti sukupolvien ja sukupolvien ajan sekin tieto on kierrellyt ihmisten keskuudessa. On kai aivan mahdollista että ihminen on saanut tiedon eläimiltä? Päivänsini on sellainen, joka kasvaa ulkonakin hyvissä olosuhteissa, mutta sisäkukka se on ollut Suomessa kauan. Rautavaara ei mainitse kasvia, ehkä se on uusi tulokas, tai sitten hän on pitänyt väriä epäilyttävänä.

Marunaa on käytetty kaikkialla jonkinlaisena lääkkeenä ja senkin Snyder mainitsee. Intiaaneista hopit, cahuillat ja paiutet käyttävät sitä yrttiteenä, vatsavaivoihin ja naisten uutteena. Ja nyt muistan että Rautavaara taisi mainita pujon, mutta varoitteli.

Kai on niin, että jos annosmäärä nousee niin mikä tahansa voi olla vaarallista. Suomalaisilta vanhat tiedot kasveista ovat tainneet jo unohtua. Sitä pitää miettiä. Miten käy sitten, kun talous romahtaa oikein kunnolla eikä ole enää synteettisiä lääkkeitä?

Tuskin pajunkuori kipuihinkaan auttaa paitsi kovasti uuttamalla. Entäs jos pajukot kuolevat kun vesi vain nousee nousemistaan? Omalla rannallani järviruoho on ruvennut rehottamaan pajun sijasta. Lapsena yritin monasti veistää pajupilliä, mutta en osannut, vaikka näin vastarannan vanhan miehen tekevän sellaisen ja avaavan huiluun reiät myös. Ehkä minulla ei ollut kärsivällisyyttä.

Nyt en pääse olemaan enää sinne pitkiksi ajoiksi niin kuin ennen. Mutta en voi surra sitä kauan, koska ne hullut ovat hakanneet miltei kaikki metsät. Järven vesi nousee taas. Kohta hauet longottelevat leukaluitaan saunanrappusilla.

Valokuva: Ilmari Ackley



10.10.12

Sateen ja tulvien jälkeen



Ei ole pakko syöksyä vauhtiin, että pääsisi kuivana sinne minne on aikonut. Olen viime viikon sateiden myötä kyllä kallistumassa pyörällä ajamisen ylivertaisuuteen. Voi ajella aivan rauhassa.

Todennäköisesti asiasta on mahdollista tehdä laskutoimituksia. Ei tarvitse kuin verrata tuulen vastuksen määrää ja kropan ynnä pyörän pinta-alaa, kun pyörän ilmanpaineet kunnossa. Luottaa siihen että ihmiset pysyvät koiranilmalla kotona. Ne pysyivät, melkein.
Sini Björkholm: Forgiveness II, Vaasan taidegraafikot, Mikola Akvarellisali

Liikkeellä oli joukko taiteilijoita jotka jännittivät avajaisyleisön määrää. Wasaborgin talossa oli Vaasan graafikoiden näyttely, josta puhuttiin lauantain taiteilijaseura Botnian näyttelyn avajaisissa Pohjanmaan museossa. Lupasin käydä katsomassa senkin näyttelyn.
Raili Halme ja Janne Kantokorpi pohtivat Botnia-ryhmän näyttelyä

Käsissä on parin päivän ajan ollut Onni Okkosen kirja Renessanssin taide. Italian rakennus-, veisto- ja maalaustaide 1400- ja 1500-luvulla. Tämä liittyy viikonloppuun oleellisesti koska visuaalisesti täysi aika tarvitsi mielen tyynnyttelemiseen selkänojaa. Sateen keskeltä paistoi valopilkkuja.
Antti Maasalon musiikkikone, Botnia-ryhmä


Renessanssissa ei ole vikaa. Se oli taitekohta. Mikä tahansa myöhempi taite on aivan yhtä tärkeä. Jokin uusi murtautuu esiin. Taiteilijaseura Botnia syntyi kun pohjalaistaiteilijat tunsivat tarvetta järjestää yhteisnäyttelyitä modernismin tulon aikaan. Taiteilijaseuran perustamisesta on tänä vuonna kulunut 60 vuotta.
Carl Wargh, Seppo J. Tanninen ja Dan Holm ja syvä keskustelu


Taite on ollut iso, se on varmasti herättänyt vastustusta ja murinaa aina niin uskollisen takapajuisen yhteisen kansan mielissä.
Janika Herlevi: This gun's for hire, Vaasan taidegraafikot, Mikola-galleria


Kuvataide on ympäristössään tärkeää eikä sillä ole ratkaisevaa merkitystä mikä ympäristö on. Sen kuva on kaikesta huolimatta taideteoksissa missä ikinänsä se alkaakin näkyä selvemmin. Muut taiteet ovat mukana taitteessa. Riippuu taiteilijoiden tavasta kuvata.
Antti Maasalon huoneen ovi, Botnia-ryhmä


Okkosen kirjaa olen lukenut vähän väliä. Olen tarvinnut sitä silloin kun olen miettinyt yhtä ja ainutta Italian matkaa, jolle olen päässyt. Sen ajan taiteen ymmärtämiseksi en tarvitse toista matkaa. On mahdollista kutsua koko ajan toinen toistaan vaikuttavampia teoksia niin museoista kuin kirkoistakin, ihan vain mielikuviin omassa päässä.

Verbaalisena suorituksena tämä Okkosen kirjoittama kappale on kuitenkin ylittämätön:

Leonardo da Vinci (1452-1519) on suuri rajapylväs varhais- ja täysrenessanssin välillä, kokoava ja hallitseva hahmo kahden sisältörikkaan vuosisadan rajoilla. Hän merkitsee kaiken entisen hienostumista ja täydellistymistä, mutta samalla myös uusien, ennen aavistamattomien, seuraaviin aikoihin vaikuttavien arvojen valloituksia. Käänteentekevä ilmiö hän on ihmeellisen monipuolisuutensa ja luovan synteettisen voimansa nojalla, universaalinen nero, jonka synnyttämiseen ajan henki oli tähdännyt ja jonka harmonisen kasvun se hänessä onnistui toteuttamaan. Hänestä kehittyi kaikkia tietämisen ja taitamisen haaroja hallitseva luonnon ihme, eräs inhimillisen kulttuurin kaikkein suurimpia ja salaperäisimpiä olennoitumia, ainoalaatuinen sitkeässä ponnistuksessaan, traagillinen ihmiselämän kohtaloon kuuluvan hajaantumis- ja loppumispakon vuoksi.
(Luvusta Täysrenessanssi, s. 289)

Viikonlopun pitkä aikajänne pohjalaisen ja siis taiteen lyhyt historia oli hieno juttu. Taide ole niinkään paikkaan sidottua kuin aikaan. Ajan kulku näkyy vuosikymmeninä ja tyyleinä, mutta vielä paremmin taiteilijoiden muutoksena kohti erilaista synteesia kun yhdestä ovat päässeet irti. Mitä ikinänsä se onkin ollut.
Graafikko Tapani Tammenpää, taiteilijaseura Botnian p.j.

Siinä astuu sitten esiin yleisö, joka katseellaan ja ajatuksellaan lisää yhden ulottuvuuden. Yleisö on toinen kollektiivinen minuus taiteilijakunnan ohella. Niiden kahden välillä on suhde joka muuttuu ajan myötä. Suhde ei ole sattumaa vaan välttämättömyys.

Avajaisissa tuntui ihmisten ilo yhdessäolosta, siitä että he ovat osa tällaista pientä kuvataiteen sirpaletta. Sitten graafikoiden näyttely Nandor Mikolan entisessä akvarellisalissa oli johdonmukainen jatko edellisille vuosikymmenille. Taiteilijat olivat kyllä osin samoja, mutta aika oli eri. Tulin nähneeksi vaikuttavan kulttuurihistoriallisen tapahtuman.

On sitä paitsi virkistävää että seinillä keskustelevat mitä erilaisimmat tyylit, värit, tekniikat. Kuvataide on elossa. Taiteilijat eivät lopeta työtään. Ilman kuvia elämä olisi ikävää.

Vode Kantokorpi: Pahan kukat. Yksityiskohta. Botnia-ryhmä

4.10.12

Mietiskelyä


Eräät buddha-mieltä koskevat tekstit erottavat kahdenlaista tyhjyyttä: ensimmäinen koskee kokemusmaailmaa, johon liittyvät ilmiöt ja olennot ovat tyhjiä siten, ettei niillä ole omaa olemassaoloa. Toinen koskee buddha-mieltä, joka on tyhjä kokemusmaailmaan liittyvistä asioista, sillä se on täydellistä ja pysyvää tietoisuutta ja tietoa.
Nagarjunan (n.150-250) ajatusten selitys (Kimmo Pasanen: Tyhjyys itämaisessa ajattelussa ja taiteessa. Teos 2008)




Keskittyminen tuottaa lisää ajatuksia, jos pään saa puhdistetuksi turhasta. Päivien mittaan kenen tahansa päähän juuttuu paljon täysin tarpeetonta kuormaa, joka vetää maahan kuin nämä sateet. Tärkeintä silloin on tietenkin lähteä liikkeelle.

On hienoa että jalat ja nivelet suostuvat kuljettamaan vielä suhteellisen hyvin sinne minne haluaa mennä. Voisi olla toisinkin.

Makasin suppilonmuotoisessa mittauskoneessa pari päivää sitten. Kone piti niin hirveästi meteliä, että minun oli vaikeaa keskittyä miettimään edes edellispäivänä lukemaani tekstiä, jossa tyhjyyden määritelmä kiteytyi:

Kun kaikki dharmat ovat tyhjiä,
mikä on päättymätöntä?
Millä on loppu?
Mikä on päättymätöntä, jolla
kuitenkin on loppu? Mikä ei ole
päättymätöntä, mutta ilman loppua?
Mitä se on? Mitä on toinen?
Mikä on säilymätöntä? Mikä on
säilymätöntä mutta pysyvää? Mikä
ei ole kumpaakaan?
(Nagarjuna: Seitsemänkymmentä säettä tyhjyydestä, säkeet 22-24)

Kaiken aikaa meteli saa hukkaamaan suuren osan tarpeellista, jonka varassa elää. Sen vuoksi lyhyet tihentymät, joiden aikana näkee pienen säikeen siitä, mikä on tarpeen ja pystyy pitämään sen mielessä ja kutsumaan sen takaisin, ovat niin välttämättömiä.

Ei ole tarpeen rakentaa välttämättömyyksistä hierarkioita, ne saattavat jäykistää mielen. On kai vain pidettävä asiat selvästi järjestyksessä, se riittää. Sellainen analogia, että aivot toimisivat kuin tietokoneen kovalevy ei pidä yhtä taipuisan mielen kanssa.

Mieli saattaa kyllä rakennella omia kuvioita, riippuu siitä miten tosissaan ne sitten ottaa.

Luin kirjan, joka maalasi kuvan perheestä. Kuva oli hyvin länsimainen eikä aivan terve. Mielestäni se ei tarkoita sitä että kaikki länsimaiset perheportretit ovat sairaita. Joidenkin kirjailijoiden kyky herättää uneliasta kansaa, erilaisia yhteisöjä on suurempi kuin joidenkin toisten. Tämä kirjailija on sellainen jota olen seurannut kyllä aika kauan.

Kirjailija on kehittynyt. Luulen että kuka tahansa ihminen kehittyy jos kirjoittaa. Se edellyttää kuitenkin tahtoa ja halua. Joyce Carol Oates on taitava ihmiskuvien kirjoittaja. Hän on tahtonut kehittää kykyään sanoa olennainen.

Mutta takaisin siihen mitä Nagarjuna sanoo, säe 19:
Nirvanan ja samsaran välillä ei ole vähäisintäkään eroa.

Työpöydälläni on ollut Kimmo Pasasen Tyhjyys-opus vuosikausia. Se pitää hereillä ja tyynnyttää riippuen siitä, mitä asioita ihmettelen.

Näin ei myöskään ole olemassa maailmaa sinänsä, joka olisi olemassa sellaisenaan. Se on vain harhakuva, illuusio.
(Kimmo Pasanen, Tyhjyys, s. 63)

Tämän kuvan poistaakseen ihminen sitten menee ulos ja jysäyttää ensimmäiseksi päänsä liikennetolppaan. Tai tapaa vihaisen ihmisen, joka ei suostu väistämään. Tai yrittää saada pienen lapsen tai kissan lopettamaan itkunsa.