10.10.12

Sateen ja tulvien jälkeen



Ei ole pakko syöksyä vauhtiin, että pääsisi kuivana sinne minne on aikonut. Olen viime viikon sateiden myötä kyllä kallistumassa pyörällä ajamisen ylivertaisuuteen. Voi ajella aivan rauhassa.

Todennäköisesti asiasta on mahdollista tehdä laskutoimituksia. Ei tarvitse kuin verrata tuulen vastuksen määrää ja kropan ynnä pyörän pinta-alaa, kun pyörän ilmanpaineet kunnossa. Luottaa siihen että ihmiset pysyvät koiranilmalla kotona. Ne pysyivät, melkein.
Sini Björkholm: Forgiveness II, Vaasan taidegraafikot, Mikola Akvarellisali

Liikkeellä oli joukko taiteilijoita jotka jännittivät avajaisyleisön määrää. Wasaborgin talossa oli Vaasan graafikoiden näyttely, josta puhuttiin lauantain taiteilijaseura Botnian näyttelyn avajaisissa Pohjanmaan museossa. Lupasin käydä katsomassa senkin näyttelyn.
Raili Halme ja Janne Kantokorpi pohtivat Botnia-ryhmän näyttelyä

Käsissä on parin päivän ajan ollut Onni Okkosen kirja Renessanssin taide. Italian rakennus-, veisto- ja maalaustaide 1400- ja 1500-luvulla. Tämä liittyy viikonloppuun oleellisesti koska visuaalisesti täysi aika tarvitsi mielen tyynnyttelemiseen selkänojaa. Sateen keskeltä paistoi valopilkkuja.
Antti Maasalon musiikkikone, Botnia-ryhmä


Renessanssissa ei ole vikaa. Se oli taitekohta. Mikä tahansa myöhempi taite on aivan yhtä tärkeä. Jokin uusi murtautuu esiin. Taiteilijaseura Botnia syntyi kun pohjalaistaiteilijat tunsivat tarvetta järjestää yhteisnäyttelyitä modernismin tulon aikaan. Taiteilijaseuran perustamisesta on tänä vuonna kulunut 60 vuotta.
Carl Wargh, Seppo J. Tanninen ja Dan Holm ja syvä keskustelu


Taite on ollut iso, se on varmasti herättänyt vastustusta ja murinaa aina niin uskollisen takapajuisen yhteisen kansan mielissä.
Janika Herlevi: This gun's for hire, Vaasan taidegraafikot, Mikola-galleria


Kuvataide on ympäristössään tärkeää eikä sillä ole ratkaisevaa merkitystä mikä ympäristö on. Sen kuva on kaikesta huolimatta taideteoksissa missä ikinänsä se alkaakin näkyä selvemmin. Muut taiteet ovat mukana taitteessa. Riippuu taiteilijoiden tavasta kuvata.
Antti Maasalon huoneen ovi, Botnia-ryhmä


Okkosen kirjaa olen lukenut vähän väliä. Olen tarvinnut sitä silloin kun olen miettinyt yhtä ja ainutta Italian matkaa, jolle olen päässyt. Sen ajan taiteen ymmärtämiseksi en tarvitse toista matkaa. On mahdollista kutsua koko ajan toinen toistaan vaikuttavampia teoksia niin museoista kuin kirkoistakin, ihan vain mielikuviin omassa päässä.

Verbaalisena suorituksena tämä Okkosen kirjoittama kappale on kuitenkin ylittämätön:

Leonardo da Vinci (1452-1519) on suuri rajapylväs varhais- ja täysrenessanssin välillä, kokoava ja hallitseva hahmo kahden sisältörikkaan vuosisadan rajoilla. Hän merkitsee kaiken entisen hienostumista ja täydellistymistä, mutta samalla myös uusien, ennen aavistamattomien, seuraaviin aikoihin vaikuttavien arvojen valloituksia. Käänteentekevä ilmiö hän on ihmeellisen monipuolisuutensa ja luovan synteettisen voimansa nojalla, universaalinen nero, jonka synnyttämiseen ajan henki oli tähdännyt ja jonka harmonisen kasvun se hänessä onnistui toteuttamaan. Hänestä kehittyi kaikkia tietämisen ja taitamisen haaroja hallitseva luonnon ihme, eräs inhimillisen kulttuurin kaikkein suurimpia ja salaperäisimpiä olennoitumia, ainoalaatuinen sitkeässä ponnistuksessaan, traagillinen ihmiselämän kohtaloon kuuluvan hajaantumis- ja loppumispakon vuoksi.
(Luvusta Täysrenessanssi, s. 289)

Viikonlopun pitkä aikajänne pohjalaisen ja siis taiteen lyhyt historia oli hieno juttu. Taide ole niinkään paikkaan sidottua kuin aikaan. Ajan kulku näkyy vuosikymmeninä ja tyyleinä, mutta vielä paremmin taiteilijoiden muutoksena kohti erilaista synteesia kun yhdestä ovat päässeet irti. Mitä ikinänsä se onkin ollut.
Graafikko Tapani Tammenpää, taiteilijaseura Botnian p.j.

Siinä astuu sitten esiin yleisö, joka katseellaan ja ajatuksellaan lisää yhden ulottuvuuden. Yleisö on toinen kollektiivinen minuus taiteilijakunnan ohella. Niiden kahden välillä on suhde joka muuttuu ajan myötä. Suhde ei ole sattumaa vaan välttämättömyys.

Avajaisissa tuntui ihmisten ilo yhdessäolosta, siitä että he ovat osa tällaista pientä kuvataiteen sirpaletta. Sitten graafikoiden näyttely Nandor Mikolan entisessä akvarellisalissa oli johdonmukainen jatko edellisille vuosikymmenille. Taiteilijat olivat kyllä osin samoja, mutta aika oli eri. Tulin nähneeksi vaikuttavan kulttuurihistoriallisen tapahtuman.

On sitä paitsi virkistävää että seinillä keskustelevat mitä erilaisimmat tyylit, värit, tekniikat. Kuvataide on elossa. Taiteilijat eivät lopeta työtään. Ilman kuvia elämä olisi ikävää.

Vode Kantokorpi: Pahan kukat. Yksityiskohta. Botnia-ryhmä

2 kommenttia:

  1. Hauskaa lukea Vaasan seudun taidehommista. Dan Holm taitaa vielä johtaa museota, hän oli siellä meidän näyttelyn aikaan v. 2002. Mukava nähdä Juhan isästä kuvaa, en ole tavannut kun vain Juhan.

    Okkosen nimi vaikutti tutulle ja niinhän kirjahyllystäni löysin pari hänen kirjaa, Suomen Taiteen Historia ja Gallen-Kallelasta. Ostettu vanhojen kirjojen kaupoista Helsingissä v. 1967

    VastaaPoista
  2. Marja-Leena,
    arvasin että tiesit Okkosen. Se herra oli ainut pitkän aikaa, joka kirjoitti taiteen historioita. Vähän ehkä juhlallista tekstiä. Mutta renessanssi oli hieno aikakausi.

    Renessanssi-kirja on siis yksinkertaisesti meillä siksi, että se on yksinkertainen tapa kaivaa esille milloin minkäkin taiteilijan elinaika ja pääteokset. Mutta on se meillä myös siksi, että isä ja äiti lukivat sitä, samoin kuin noita kahta muuta, sinun mainitsemaasi, kirjaa! Minusta on mukavaa verrata taidehistorian käsityksiä ja tapaa kirjoittaa tämän päivän juttuihin.

    Niin, Tapani sanoi että olet varmaan jutellut Juhan kanssa, mutta oli hänkin näyttelynne nähnyt.

    Toivon tosiaan että oma vaihtonäyttelynne poikii lisää Japanin näyttelyitä ja muuta sellaista! Eihän Vancouver mikään aivan pieni kaupunki ole.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista