9.11.12

Vastakohtia



Asun Suomen puolella Merenkurkun maailmanperintösaaristossa, siis Unescon. Saaristossa ei juuri enää ole lampaita, ei myöskään pienviljelijöitä ja kalastajia. Kaloja on aina vain vähemmän. Suomalaislampaiden villa on hyljeksittyä Skotlannin, Islannin tai Kashmirin hienon villan vuoksi. En tiedä miksi se olisi huonompaa. Minusta olisi mukavaa jos saaristolaiskulttuuri elinkeinoineen päivineen olisi edelleen hengissä.

Tässä kaupungissa on kaksi teatteria. Toinen pienviljelijöiden ja kalastajien jälkeläisille, ruotsinkielinen, ja toinen sisämaan Etelä-Pohjanmaan pienviljelijöille, jotka lopullisesti tappoi Euroopan unioni ja he joutuivat muuttamaan kaupunkiin myös, suomenkielinen. Lampaiden villan hyljeksintää en ole kyllä käsittänyt koskaan. Lampaita oli ennen aina, myös sisämaassa.

Joka tapauksessa kieliä on kaksi. Olen kuullut pitkäaikaisen kaupunginvaltuutetun sanovan, että ei täällä ole kaksikielistä kaupunkia vaan kaksi kaupunkia. Se on ennen ollut totta, nyt on tullut kaupunkeja enemmän. Minä asun suuressa vuokra-asuntokorttelissa, johon kaksi kaupungin omistajaa, opiskelijoiden säätiö ja kaupungin vuokra-asunnot oy ovat kyllästyneet. Kieliä korttelissa on pitkälti toistakymmentä. Pesutuvassa tapaa ihmisiä, jotka eivät osaa lukea mitään kieltä.

Kun lähdin pois viikoksi etelän suureen kaupunkiin, katselin kaipaamatta likaista, luokattomien grafiittien syömää sisusta (hissit, ovet, ikkunat, seinät eikä palkattu putsaajaparka saanut mitään puhdistetuksi, tosin minä ja muutama muu kävi puhumassa sotkemisesta jo heinäkuussa kun isänmaan toivot ilmestyivät kortteliin, eivätkä nämä tyhjäsilmät banksyjä ole), puussa roikkuvaa roskista (kun jätteet piti lajitella opiskelijat alkoivat heitellä roskapussejaan viidennestä kerroksesta alas puihin tai minne tahansa, elleivät sitten vanhemmat ole käskeneet tuhrata, liata ja sutata ihan vain siksi, että elinkeinot on viety), paikallisvaalit olivat tulossa ja olin käynyt äänestämässä ennakkoon.

Kaupungin asunnot oy oli jollain lailla tapetilla. Siellä oli loiskiehuntaa. Minusta olisi oikein hyvä että loiset kiehuisivat kuoliaiksi ja niistä päästäisiin. En tiedä oliko osakeyhtiöstä vaaliteemaksi. Nimittäin niin täällä kuin kaikkialla muuallakin ainoastaan omistusasuminen on kunniallista. Muu on epäilyttävää, ellei suorastaan köyhäilyä. Keskustassa ja varsinkin rantabulevardeilla asustava rikkaampi kansanosa, jonka äidinkielestä aina välillä vallitsee epätietoisuus, pitää vuokrakasarmeissa asuvia todennäköisesti heikompana aineksena. Sen käsitteen tulin tuntemaan viikon aikana.



Lähtöpäivänä puhkesi talvi. Se näytti väliaikaisesti kirkastavan nuhjuisen ja tylynnäköisen korttelin. Mutta kunnolla lunta oli vasta Tampereen eteläpuolella. Kun USA:n itärannikolle oli iskeytymässä Sandy-hurrikaani (vain 2-luokan hurrikaani, kun taas New Orleansin myrsky oli kovan 4-luokan hurrikaani) ja tilanne oli tismalleen sama kuin meillä: lämpimän meren ilmamassat törmäsivät pohjoisen arktisiin massoihin ja aiheuttivat pyörteen jatkumisen.

Ilmaston ääriolosuhteet jatkuvat koska ollaan jo ilmastokriisin sisällä. Ihmiset eivät halua tehdä mitään estääkseen lajinsa kuoleman lähestymistä.

Pääasiaksi ystävien ja mukavan kissan ohella muodostui teatteri. En tiennyt sitä ennen kuin näin ensimmäisen esityksen. Tässäkin vaikutti vastakohta: olen kotikaupungissa joutunut pettymään sen suomenkielisen näyttämön yrityksiin leikkiä teatteria useammin kuin kerran. Ongelma on osin siinä, että näyttelijät, ohjaajat ja muu henkilökunta saavat työstään rahaa vaikka tekisivät mitä. Teatterin on puolestaan ajateltava kassavirtoja kuin minkä tahansa liikeyrityksen ja siksi taiteellinen teatteri kertakaikkiaan ei enää kannata. Täällähän ei myöskään ole siinä suhteessa liikeyritykselle elintärkeää kilpailutilannetta, kun muistamme sen, että täällä on kaksi kaupunkia jotka elävät eri kielillä.

Minulle syntyi yhtäkkiä tehtävä ensimmäisen teatterin, Q:n, myötä. Esityksen oli kirjoittanut ja ohjannut Antti Hietala ja näytelmä oli nimeltään Tulipunainen hevonen. Muistin heti Uuden testamentin tulipunaiset ratsastajat ja hallavan hevosen, jonka nimi oli kuolema. Esityksessä oli fundamentalistinen kristillinen liike, yritys sen obduktioksi. Minusta taiteellinen teko on paras mahdollinen tapa tehdä analyysi hurmosliikkeestä. Filosofia ei siihen ihan pysty.

Tässä näyttämölle marssi erilaisia fundamentalistiseen liikkeeseen taipuvaisia henkilöitä, jotka monella tavalla meriteerasivat psykologisia ihmiskuvia. Jotkut ovat taipuvaisempia kuin jotkut muut. Voi olla että jää kysymykseksi semmoinen, että miksi. Ensimmäinen paljastus oli insesti. Mutta ei siihen syytä löydy. Pitäisi pian ruveta löytymään, ettei lapsia enää vaurioiteta enemmän.

Vuonna 1941 jatkosodan ensimmäisissä taisteluissa kaatunut kirjailija Eino Hosia ehti kirjoittaa – esikuvanaan satakuntalainen hyppeleväisyys eli kartanolaisuus – romaanin nimeltä Tulipunaiset ratsastajat. Se ei ollut näytelmän pohjana, mutta olisi voinut olla. Voi olla tietenkin että Suomi on muuttunut ratkaisevasti sitten 30-luvun. Mutta lehtiuutiset kertovat päinvastoin siitä, että vastakohdat esimerkiksi lestadiolaisuuden sisällä jyrkkenevät.

Onneksi en ole koskaan itse joutunut minkään uskonnollisen myrskyn silmään. Se repii ihmiset kappaleiksi. Tehtäväkseni jäi miettiä tosissani miksi noita myrskyjä syntyy ja miksi ihmiset oikein hakeutuvat niihin. Aivan niin kuin ne kaksi oregonilaista valokuvaajaa jotka menivät kauas aallonmurtajalle tahtomaan kuvia tulevasti aasialaisesta tsunamista Tyynen meren toiselta puolen ja meri vei heidät.

En nimittäin usko että kuoleman viettiä on olemassa. Ihmiset niin kuin muutkin eläimet kyllä kuolevat, mutta kyllä se prosessi on pelkästään biologinen. Uskonnollinen fundamentalismi ei sitä ole.



Helsinki on entinen kotikaupunkini vuosikymmenien takaa. Jouduin äkkiarvaamatta kotikulmille, Kallioon. En ole asunut sitten vuoden 1971 siellä, joten sen väestö on varmasti vaihtunut moneen kertaan. Metron asemasta ulostullessa aistin tutun ilmapiirin. Se oli aivan erilainen kuin keskustassa tai kaupungin laidoilla. Meluinen, äkkinäinen ja vähän vaarallinen, mutta selvästi suvaitsevainen. Tunnelma ei ole muuttunut lainkaan. Olin siitä iloinen, jotain pysyvää sentään.

Menin katsomaan vieressä olevaan Kaupunginteatteriin Kari Hotakaisen romaaniin perustuvaa näytelmää nimeltä Ihmisen osa. Olin sattumalta lukenut kirjan silloin kun se ilmestyi. Se oli hyvä, lämmin, suvaitsevainen.

Epäilykseni heräsi kun näin näyttämön tarkistettuani induktiosilmukan toimivuuden. Näyttämö oli riisuttu paljaaksi. Se oli suuri. On vaarallista jättää ihmissuhteista kertova tarina hahmojen välisen tyhjän tilan pantiksi. Kosketus jäi puuttumaan.

Teatterikaverini sanoi seuraavana päivänä, että ei se ole Allu Leppäkosken ohjaama versio, vaan näyttelijät ovat oppineet keräämään yleisöltä irtopisteitä. Naurunhörähdyksiä siis. Kuitenkin tarinan perusvire on aivan yhtä musta kuin Q-teatterin esityksessä. Minulle jäi se tunne, että näyttelijöiden fyysinen etäisyys toisistaan esti heitä luomasta yhtenäistä ja sankkaa esitystä. Sellainenkin siitä olisi voinut tulla.

Poistullessa katselin täyden kuun kuvastumista meren Kallion puoleiseen rantaan. Kuu loistaa kuu, kuu, kuu (Federico Garcia Lorca).

Parin päivän päästä jouduin uusille tutuille kulmille, missä ystäviä asui 1960-luvulla. Kävelin Eiran rantaa pitkin aivan niin kuin sinä päivänä, joka oli viimeinen Suomessa kun lentokone irtautui ja lähti rapakon taakse.



Onkohan se Haaksirikkoisten patsas, jossa palaa tuli? Teetteli sadetta, laineet olivat pontevia, mutta eivät lyöneet laituria hajalle, niin kuin epäilemättä tapahtui samaan aikaan rapakon toisella puolen, New Yorkissa ja siellä päin. Jäin miettimään tuntisinko ne tutut kulmat nyt. Sitä on vain kuviteltava, koska sinne asti minulla ei ole enää koskaan rahaa matkustaa.

Ehkä ei pian edes täällä. Raha on yhä tiukemmassa. Kun tulin kotiin, oli vuokra-asuntoyhtiö kehittänyt taloon kvanttivedenkierron. Vesi hypähtää jääkylmästä tulikuumaan ja takaisin omia aikojaan, se ei enää sekoitu. Työmiehiä on kulkenut käytäviä edestakaisin. Asukkaille ei ole selostettu kvanttivedenkiertoa millään tavalla. Mutta tämä ei olekaan kilpailevaa yritystoimintaa, vaan köyhien ihmisten vallan puutteen hyväksikäyttämistä.

Kaupungin on yritettävä todistaa uudelle valtuustolle, että kaikki toimistot ja yritykset säästävät niin paljon kuin mahdollista. Aivan erityisesti tuntuu olevan tarve korostaa hyväosaisuuden ja huono-osaisuuden eroa. Vallitsevan opin mukaan se vaikuttaa ihmisiin piristävästi. Minulla on jo kurkku kipeä.

Pää tulee kipeäksi kun näen sotkun kaikkialla. Idiotia tuntuu olevan yhä hyväksyttävämpää. Sen syytä en ymmärrä. Mutta vaikuttaa vialta johon ei ole korjausta.


12 kommenttia:

  1. Tuo alussa viittaamasi Merenkurkun saaristo on tullut kuluvan vuoden aikana minulle kohtalaisen tutuksi asuinpuolisoni vanhempien kotipaikkana. Siellä käydessäni on aina paistanut aurinko. Mieleni on levännyt sen meren äärellä paremmin kuin missään pitkiin aikoihin. Lampaita näkyy joitakin, ja erityisesti pidän Ylämaan karvalehmistä, joita eräillä tiluksilla pidetään siinä lähistöllä.

    "Idiotia tuntuu olevan yhä hyväksyttävämpää. Sen syytä en ymmärrä. Mutta vaikuttaa vialta johon ei ole korjausta." Minä ymmärrän sen syyn, ja tiedän, että siihen on olemassa korjausmenetelmä.

    VastaaPoista
  2. Keiju,
    täällä kuule paistaa meteorologisen tilaston mukaan keskimäärin enemmän kuin missään muualla Suomessa. Niin että et ole nähnyt omiasi.

    Ne karvalehmät ovat ilmeisesti skottilaisia, siis? Meillä ei taida olla ylämaata, ellei Lappia lasketa. Kuulostaa hyvältä että muutama lammas on näkynyt. Ennen on ollut kokonaisia laumoja. Ja me lapset kerättiin niille kerppuja.

    Miksessä ole käynyt juttelemassa? Arvaan: kiirus!

    JOS siis idiotia on entistä hyväksytympää, NIIN mikä voisi olla keino sen poistamiseksi? Idiotia sinänsä kaiketi olisi kasvatuksen poistettavissa, mutta jos kasvatus on otettu pois, niin mitäs sitten?

    Mutta sulla oli varmaan joku muu ehdotus?

    VastaaPoista
  3. Njoo, muistan joskus lukeneeni että Oulussa paistaa yhtä paljon kuin Vaasassa. Mutta Tampereella ei kyllä paista, vaan sataa. Ne karvalehmät ovat skottilaisia, tosiaan.

    Mitä idiotiaan tulee, kyllä se kasvattamalla pois lähtee, mutta kasvatusta ei tapahdu ainoastaan kodeissa (tai edes koulussa) vaan kaikkialla yhteiskunnassa. Muutos ihmisten järjenkäytössä vaatii siis muutosta kasvatuksessa ja se vaatii muutosta yhteiskunnassa. Individualismi on monelle se viimeinen evankeliumi, yksilölliset ongelmat nähdään viimeiseen asti yksilöllisinä. Tiedostan sillä tavalla ja sen verran, etten voi hyväksyä sitä ettei jokainen nykyajan ihmistyperyyteen kielteisesti suhtautuva ihminen lähde mukaan ajamaan muutosta yhteiskunnallisella tasolla.

    VastaaPoista
  4. Keiju,
    njooh, siihen asti kun minut pakotettiin ulos töistä, siis työttömäksi, olin aikuiskasvattaja. Käsitykseni on edelleen se, että parhaiten aikuis- ja varmaan ihan tavallinenkin lasten/nuorten kasvatus onnistuu käyttämällä taide- ja taitoaineita.

    Niissä näkyy elämä ja niissä tähdätään elämän ymmärtämiseen. Se on se juju. Mutta. Jostain syystä taide/taito on nähty ladattuna aseena: jos toi nyt yrittää esittää olevansa fiksumpi kuin toi toinen.

    Se kasvatusguru, evohomologia tms. kasvatuksen keksijä Aleksanteri Ahola Valo (jo kauan sitten kuollut, syntynyt joskus siinä vuossadan vaihteessa 1800/1900) sanoi minulle haastattelussa että viimeksi kivikaudella taiteilija on ollut yhteisönsä täysivaltainen ja hyväksytty kansalainen.

    Kyllä se minusta näkyy. Ihmiset eivät esimerkiksi viihdy, kun enää ei osata käyttää maalaisjärkeä että talot rakennettaisiin kestämään, hengittämään, kutsumaan sisään ja ulos, niin että seinät ovat hirrestä ja pitävät lämmön sisällä tarpeeksi hyvin. On niitä muitakin rakennusaineita, mutta ei välitetä rakentaa niin että ihmiset viihtyisivät.

    Mistä puhutaan rakentamisessa eniten? Hometaloista. Mistä se kertoo? Ovatko suomalaiset ehkä tulleet tyhmemmiksi? Eivät kai sentään, näin nopeasti sotakorvausten maksamisen jälkeen.

    Hesaa katsellessa ihmettelin eniten lasi-betonikuutioiden tyhjiä silmiä.

    VastaaPoista
  5. Ei hometalojen rakentaminen tyhmyyttä ole, vaan rakennusliikkeiden ynnä muiden vastuullisten sallitaan sijoittaa omanvoitonpyynnin laadun takaamisen edelle. Valitaan halvimmat rakennusmateriaalit ja -tekniikat, tehdään työ nopeasti ja tehokkaasti ja maksetaan kirvesmiehille mahdollisimman vähän palkkaa (mikä on perinteisesti tarkoittanut "mahdollisimman lyhyeltä ajalta", nykyään myös mahdollisimman pientä tuntipalkkaa jota maksetaan ulkomailta rekrytoiduille parakeissa asuville työläisille). Tyhmyyttä se olisi silloin, jos rakennusliikkeet joutuisivat säännönmukaisesti asiasta myöhemmin vastuuseen. Nyt niin ei käy, vaan ne pääsevät kuin se kuuluisa hauva portintapaisesta. Toki kyseessä voi olla kansalaisten typeryys, kun he eivät ymmärrä nousta kapinaan vastustamaan tätä filunkipeliä.

    Kasvatusta tapahtuu silloinkin kun kasvatukseen ei ensisijaisesti pyritä tai sitä ei tiedosteta. Esimerkiksi media kasvattaa ja uudelleenkasvattaa meitä joka ikinen päivä. Nyky-yhteiskunta kavahtaa sanaa "uudelleenkasvatus", sillä meidät yhteiskunnan jäsenet on kasvatettu yhdistämään sana totalitaarisiin yhteiskuntiin, ja yhtä lailla olemme kasvatettuja ajattelemaan, että Suomi ei ole totalitaarinen yhteiskunta.

    Kyllä kaikilla yhteiskunnan ongelmilla on todella yhteiskunnallinen tausta. Yhteiskunnallisella tarkoitan jotain yhteiskunnan rakenteeseen, järjestelmään jne. liittyvää, en sitä että ihmiskunta on tietyssä kehitysvaiheessa tai että suomalainen kansanluonne on tietynlainen. Sellainen on minun silmääni hieman tyhjä(n)päi(väi)stä kvasifilosofointia.

    Muuten, Antti Eskolan "Mies ja ääni" ilmestyi 1973. Luin sen juuri läpi, kuten luin jo 90-luvulla. Olit näköjään kysynyt asiaa jonkin vanhan Kemppisen blogitekstin kommenteissa saamatta vastausta.

    VastaaPoista
  6. Keiju,
    rakentamisesta kyselin yksityiskohtaisesti vuosi sitten kesällä kun kiertelin Tukholmaa koulukaverini kanssa. Hän sanoi, että lait on tehty toteltavaksi. Meillä on suunnilleen samat lait rakentamisesta, mutta koska tarkastuksia ei ole, niin jälki on sitä mitä on.

    Hometta aiheuttavat paikat jäävät yleensä piiloon. Eikä uuden asunnon onnellinen omistaja huomaa sitä. Sitten vasta huomaa kun joku sairastuu.

    Omanvoitonpyynti on rikollista, jos se aiheuttaa ihmisille terveydellistä haittaa. Luulisin että tuommoinen lainkohta löytyy jostain. Lakia ei siis noudateta, m.o.t.

    Olet siis oikeassa siinä että ongelmat on johdettavissa yhteiskunnallisiin asioihin. Tässä tapauksessa viisveisaamiseen yhteisistä sopimuksista.

    Oletan että jos suurin osa kansasta voi suht. hyvin, sillä ei ole mitään syytä reagoida mihinkään. Kun suurin osa parlamentaarikoista on jostain muualta kuin Itä-Suomesta, Talvivaaralla ei ole väliä.

    Itsekkyys on myös asenne. Se minusta tässä on huolestuttavaa. Rikkaasta Ruotsista löysin paljon enemmän vastuuntuntoa. Esimerkiksi suojateille ei ajettu. Piste. Ketään ei tieten tahtoen tapettu vain siksi että niillä ei ollut peltikuorta suojanaan.

    VastaaPoista
  7. Itsekkyys on myös asenne, mutta asennekin on seurausta yhteiskunnallisesta kasvatuksesta. Meillä itsekkyys hyväksytään. Ne, jotka eivät hyväksy itsekkyyttä, pääsääntöisesti yksilöivät sen.

    Lakia ei ehkä noudateta noissa rakentamiseen liittyvissä asioissa. Toisaalta laki, mikäli se on tuollainen, jättänee tulkinnanvaraa. Suomessa on nykyään niin paljon heikkotasoista rakentamista, että jos kaikista homejutuista nostettaisiin juttu rakennusliikettä vastaan, oikeusjärjestelmä menisi ihan tukkoon. Ja paljon on kiinni siitäkin, miten rakennusliike itse asiaan suhtautuu: ei näistä ole ennenkään joutunut tilille, miksi siis nyt?

    Talvivaara saattaa kyllä olla joutumassa tilille kaikesta huolimatta. Hyvä niin. Härskimpää korruptoitunutta ympäristöhaittaa ei Suomen historiasta taida löytyä.

    VastaaPoista
  8. Keiju,

    asenne korruptiota, ylimielisyyttä ja itsekkyyttä kohtaan on muuttunut. Olen saanut kasvatukseni sivistysoppikoulussa ja kaikki nuo olivat tuomittavia asioita demokraattisessa yhteiskunnassa.

    Ensimmäiseksi yliopistossa opiskelin sosiaalipsykologiaa, joka oli peräisin lähinnä Amerikasta. Siinä kerrottiin miten massat vaikuttuvat retoriikasta ja propagandasta, muun muassa. Esimerkkejä noista varmaan on kaikilla ja kaikkialla.

    Suomi ei ollut 60-luvun puolivälissä vielä massayhteiskunta. Massamuutto Ruotsiin oli vasta alkamassa. Se kyllä tiedettiin että työtä ei ollut Itä- ja Pohjois-Suomessa. Muistan ajatelleeni, ihan itse, jakaessani Tricontia, että nuo Suomen alueet ovat Kolmatta maailmaa.

    Sitten Tukholmassa syntyi jo samana vuosikymmenenä suomalaisia raggareita, jotka tappelivat siirtolaislähiöissä assyyrialaisten ja jugoslaavien kanssa. Kouluja suomalaiset raggarit eivät olleet käyneet, olivat tulleet töihin ja joutuivat n.k. paskaduuneihin.

    Niistä duuneista sai paljon enemmän rahaa kuin mistään Suomessa. Minä tienasin opiskelurahat Tukholmassa. Arbetsförmedling ei ollut tippaakaan kiinnostunut finnjäveleiden koulutuksesta, niin että se siitä.

    Luokkayhteiskunnasta keskiluokkaistumisen kautta virolais- ja muun maahanmuuttoväestön mafiamaiseen hyväksikäyttöön ja harmaaseen ja pimeään talouteen? Hyvin sitä näytetään suvaittavan!

    Ei heikkotasoinen rakentaminen ole yksittäinen moraalinen ongelma. Se on yhteiskunnan rakenteellinen ongelma. Eettistä mielenlaatua ei tarvita, koska sillä ei saa rahaa. Ja rahaa: sitä on oltava todella paljon vain joillakin, keskiluokan on syytä olla suht. lavea, pohjasakka on sitten sitä töissä tapettavaa.

    Jaa. Mitähän tapahtuu jos ihmiset todella alkavat nostaa oikeusjuttuja? Se olisi kiinnostavaa nähdä.

    VastaaPoista
  9. Olipas hieno! ...ja en olekaan pitkään aikaan käynyt/lukenut täällä...!

    VastaaPoista
  10. Eljas,
    kiitos! Minähän olen sinun hienouttasi tolkuttanut vähän väliä vuoskausia! Voidaan varmaan lyödä kättä päälle että ollaan kumpikin hienoja?

    Ihan tosissaan, matkustaminen on tavattoman avartavaa. On hyvä käydä tarkistamassa fiiliksensä vanhoista kotipaikoista vähän väliä. Pari vuotta sitten kesällä olin esimerkiksi Tukholmassa. Se oli hienompi paikka kuin olin muistanut. Siellä Kalliota meriteeraa ehkä Vasastan, joka on mielenkiintoinen kaupunginosa: nuhjuinen, vähän nukkavieru ja kotoinenen.

    Olen vähän herkässä tilassa juuri tänään. Auto ajoi päälleni suojatielle tänään. Ei käynyt kovin huonosti: mustelmia, tärähtänyt kaularanka.

    Mutta olen niin vimmatun vihainen suojatiellä ihmisten päälle ajaville autoilijoille, että en muista olleeni näin vihainen aikoihin. No, sehän ei kannata tietenkään, pää vain tulee kipeäksi.

    Lidia- kissa katsoo ja kysyy että mitä minä tässä näpyttelen. Tämmöisiä, palasia elämää. Kissa kehrää!

    VastaaPoista
  11. Se patsas siellä Eirassa jossa palaa tuli on merenkulkijoiden muistomerkki. Betonin sojotuksesta koleassa merituulessa ja miten se funktioi elämää en oikein osaa muotoilla fiksusti, mutta siellä muistomerkin sisällä on olevinaan suojassa.

    Miltä? Merenkulun järjestöt käyvät siellä vuorenperään laskemassa seppeleen pyhäinpäivänä. Joku vuosi sitten oli meidän vuoro; ripustin tumman puvun ja tumman päällystakin ja laskimme seppeleen.

    Sitten mentiin Merimieslähetysseuraan kaffeelle.

    kts myös:

    Muistomerkillä blogikirjoitus


    Muuten olen Hesasta vakiintunutta mielipidettä, Siperia mikä Sipirja. Turun junakin nyhjäsi eilen aamulla 20 min. myöhässä. Olin melkein myöhästyä kokouksesta mutta onneksi kahvipöytää ei oltu vielä korjattu pois. . .

    Paluujuna nyhjäsi vain 10 minuuttia myöhässä.

    Mutta liukui Turun asemalle lievään tihkusateeseen, Inkku tuli vastaan ja kävelimme katsomaan Illan ilosanomaa TV.stä hyvin hoidetuista kaivoksistamme jne...

    Niin simmoinen haaksirikkoistenkin patsas on, eikös se ole siellä tähtitornin mäellä. Väkevä patsas.

    VastaaPoista
  12. Tikkis,
    oli se muistomerkki vähän mäellä. Mutta ei se iso mäki ollut, eikähän Eirassa kovin isoja olekaan.

    Mietittiin ystäväni kanssa siinä kävellessä että mitä se betonirakennelma meriteeraa. Muistaakseni siinä oli neljä tuulensuuntaa ihan niin kuin neljäntuulen lakissa, jollainen minulla on pienenä ollut. Samoin oli poronnahkakengät, joilla oli tosi hyvä kävellä selvällä lumella. Mutta olin kyllä alle kouluikäinen silloin. Ne tamineet oli isä ostanut saamelaisilta jollain Lapin retkellään.

    Eikä silloin paljon hiekkaa ollutkaan, niin että kengät eivät menneet rikki. Sitten arvattavasti ne menivät kiertoon jollekin serkulle.

    Siitä muistomerkistä aattelin että onkohan Eiran rantaan joskus joku haaksirikkoutunut. Kun meidän Leo kuuli että olen matkalla Eiraan niin se varoitti että et sitten päädy Viroon. Niin kuin siinä Kaurismäkien leffassa Pellonpää taisi mennä soutuveneellä kiskomaan kohti Viron rannikkoa.

    Helsinki oli onneksi kylmä vain ensimmäiset päivät, sitten oli jo lämmin. Ilman ystäviä kaupungissa tulisi varmasti orpo olo. Se on paljon tylympi kuin 70-luvulla kun asuttiin siellä.

    Ihmisten ei mitenkään välttämättä tarvitsisi olla tylyjä toisiaan kohtaan. Olisi ihan yksinkertaista vaikka hymyillä kanssaihmisille silloin tällöin. Mutta kai semmoista pidettäisiin hulluna tai humalaisena.

    Kiitos linkistä!

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista