19.12.12

Ilman rankkausta


Tästä aiheesta on vaikea puhua, koska se on hyvin henkilökohtainen. Se on ollut lähellä miltei aina. Joskus ajattelin sen olevan jotenkin synnynnäistä, joskus taas arvelin että ympäristö on siihen syyllinen.

Olen filmihullu. Herkässä 14-15-vuoden iässä tutustuin samassa kirkonkylässä asuvaan tyttöön, en muista oltiinko luokkakavereita, ehkä rinnakkaisluokalla. Mutta siis samassa kylässä.

Tyttö harrasti lukemista, kirjoittamista, piirtämistä ja maalaamista. Sen lisäksi hän alkoi vakavammin kiinnostua musiikista, mitä siellä kirkonkylässä nyt aktualisoitui levylautasille. Elettiin siis 50-luvun loppua. Musiikki oli muistamani mukaan jazzia tai latinalais-amerikkalaista monikerroksista musiikkia. Käsityksemme mukaan niitä kumpaakin kannatti opetella tanssimaan.

Mutta ennen kaikkea uudessa ystävässäni oli ominaisuus joka löi laudalta kaikkien muiden ystävieni piirteet: hänellä oli isä, joka omisti kirkonkylän Kinon.

Ystäväni isän piti olla usein kaupungissa konttorissa töissä tai vahtia toista elokuvateatteria, jonka hän omisti toisella puolen sitä kaupunkia. Siksi siis me kaksi, ynnä aina joku tytön veli tai sisko, olimme vahtimassa elokuvateatteria. Emme ihan joka ilta, mutta melkein.

Elokuvateatteri oli vinosti vastapäätä seurantaloa, joten paikka oli mainio. Oli mahdollista sukkuloida kahden talon väliä, jos siltä tuntui. Tiesimme hyvin, että lähistöltä tulevat jompaankumpaan paikkaan. Kino kyllä oli miltei aina täynnä. Televisiota ei ollut vielä, joten se oli tavallinen paikka missä viettää iltansa.

Noin ruhtinaallista tilannetta on tuskin enää kirkonkylien nuorilla.


Me opimme valitsemaan elokuvat lukemalla lähinnä Elokuva-Aittaa. Silloin tällöin saimme käsiimme saksankielisiä elokuvalehtiä, mutta huomasimme aika nopeasti, että ei niitä elokuvia Suomeen juuri tullut. Enemmän tuli leffoja englanninkielisestä maailmasta, joskus myös Ruotsista tai sieltäpäin.

Muistan joitakin elokuvia, esimerkiksi Kenelle kellot soivat, Casablanca, Ohukainen ja Paksukainen. Yritimme järjestää niin että kun suomalaisia elokuvia tuli, panimme ystäväni veljet ja sisaret vartioimaan ja teimme itse jotain muuta. Mielestämme Rovaniemen markkinoilla-leffa ei ollut arvomme mukaista tavaraa. Me sentään luimme romaaneja, joiden pohjalta ulkomaalaiset ohjaajat tekivät elokuvia. Jaa, mutta yksi suomalainen taisi olla sellainen jota Elokuva-Aitta ylisti: Valkoinen peura.

Vasta kun kävin lukiota kaupungissa pääsin tutustumaan elokuvakerhoon. Se oli todellinen korkeakoulu. Ja kun pääsin yliopistoon, pääsin todella suuren kirjaston äärelle ja löysin nopeasti elokuvakirjallisuuden. Filmihullu ei tainnut ilmestyä vielä, mutta elokuvista puhuttiin. Oli alkanut Uusi aalto.

Tämä historia minulla on takanani kun äkkiarvaamatta viime viikolla iski Teeman elokuvafestivaali. Se tuli oikeaan aikaan, koska juuri oli loppunut Mark Cousinsin ohjaama elokuvan historia, siis dokumenttisarja. Sarja oli aivan uskomattoman upea ja antoi lisää tietoa ja taustaa.

Ei olisi tullut mieleenikään yrittää Ateneumiin opiskelemaan elokuvaa. Syy? En voinut kuvitella saavani leipää jostain sellaisesta, josta pidin. Olin oppinut vartioimaan mustasukkaisesti melkein vain itselläni kaikkea sitä mistä todella pidin, koska arvasin että joku kuitenkin kadehtisi.

Rakastan siis eläviä kuvia ja niiden kertomia tarinoita. Ensimmäisenä oli tietenkin Juna tulee asemalle, Lumière-veljekset, v. 1896. Koko festivaalin ajan oli pakko päivittäin nähdä 50 sekunnin elokuva ainakin kerran. Ja festivaalin päätteeksi Juna lähtee asemalta. En kerro tuosta viimeisestä mitään. Jos ihminen ei katsonut leffafestaria, silmät ristissä, huokaillen ja sydäntään pidellen, niin omapa vikansa.

Opiskelukaupunkini oli Tampere ja siellä pääsin vapaalipuilla elokuviin. Se johtui siitä että opiskelin teatteria. Teatterilla ja elokuvalla on tietynlainen yhteys. Usein leffat noudattavat draamallisen kerronnan lakeja, niissä on kaari. Sen paremmin näytelmissä kuin elokuvissakaan ei ole kyse siitä, arvaako sen mitä seuraavaksi tapahtuu. Tärkeämpää on oppia lukemaan ajatus, idea, maailmankuva ja filosofia sieltä taustalta.

Kun olin jo hyvin nuorena käsittänyt että on olemassa taidemuoto nimeltä elokuva – vaikka emme puhuneetkaan suurella kirjaimella taiteesta ystävieni kanssa – niin osasimme ehkä puhua siitä, mitä tunteita siihen liittyy. Tunteiden avulla on mahdollista salakuljettaa mitä ihmeellisimpiä asioita omaan pääkoppaan ja siellä ne säilyivät ja ne oli mahdollista ottaa esille milloin ikinänsä tahtoi ja miettiä niitä.



Teeman festarin yleisilme oli perihumanistinen. Koska itse olen umpihumanisti, niin varmaan se viesti juuri näiden leffojen kautta oli helppo nähdä heti. Onneksi olin nähnyt miltei kaikki elokuvat aiemmin, joten sain katsotuksi miten paljon olin itse muuttunut ja mihin suuntaan.

Olisin tietysti tahtonut että ihmiset sieltä Kinosta, tai edes joku elokuvakerholainen, olisi ollut mukana ja olisin voinut istua ja juoda iltateeni heidän kanssaan. Televisio on valitettavasti suljettu koteihin, joten sitä ei saanut tehdäkseen. Keskustelin muistikirjan kanssa.

Yksi elokuva nousi oikeastaan hyvien elokuvien prototyypiksi tämän viikon leffoista joista jokainen oli hyvä. Olen nähnyt Pelin säännöt varmasti ainakin 10 kertaa, ellen useammastikin. Tiesin myös kuka oli Jean Renoir’n isä Auguste: huomattava ranskalainen impressionisti, siis kuvien tekijä. Kuvat olivat kulkeneet perheessä.

Kun Jean oli pieni, kotiapulaiset perheeseen valittiin sillä perusteella, kuinka hyvin apulaisen iho otti auringon valon. Se on oleellista kun maalaa mallia. Siis kankaalle, Renoir vanhemman aikana ei ollut action-painting-sessioita.

Pelin säännöt (1939) on kaikin tavoin perihumanistinen leffa. En puhu tarinasta, koska se ei ole oleellinen. Renoir osasi käyttää näyttelijöitä, eli roolihenkilöitä, inhimillisten ominaisuuksien ”kuvina”, ehkä siis impressioina siitä miten ihmiset elävät, suhtautuvat toisiinsa. Tärkeintä on tietenkin luokkayhteiskunta, sen onnettomat seuraukset. Se näyttäytyy tässä elokuvassa todella omituiselta rakennelmalta.

Luokkayhteiskunnalla ei ole kovin paljon tekemistä ihmisten hengissäsäilymisen kanssa. Ajattelen Renoiria ohjaajana sillä tavalla, että hän on Ranskan porvarillisen vallankumouksen ja valistuksen tuote samalla tavoin kuin suuri osa Ranskan älymystöä. Se vallankumous on heidän omaa historiaansa.

Ei se tuonut demokratiaa, vaikka sellaisiakin ajatuksia esiintyi. Elokuva ei ole propagandaa, vaan se näyttää sen, minkä kuka tahansa voi missä tahansa kapitalistisessa maassa nähdä: kahden, jopa kolmen tai neljän kerroksen väkeä on kaikkialla.

Perjantai-iltana kun elokuva esitettiin, oli myöhemmin illalla myös Gosford Park (2001), joka oli brittien ja amerikkalaisten yhteistuotantoa ja Robert Altmannin ohjaama. Aihe on sama kuin oli Renoirin elokuvassa. Siinäkin yläluokka metsästi.

Demokratia ei näytä olevan 2000-luvulla yhtään sen lähempänä kuin oli 1930-luvun lopussa.



Kiitokset Teemalle, rakkaudella! Paitsi että YLEn kanava tuli säästäneeksi ison ihmisjoukon hukkaamasta aikaansa jouluhömpötykseen, niin se antoi tilaisuuden sukeltaa elokuvan maailman juuri niin kuin pitääkin. Elokuvia on katsottava toistensa läpi. Sillä tavalla tulee syvyysvaikutelma. Silmät punertavat vieläkin.

7 kommenttia:

Keiju kirjoitti...

Olipa mielenkiintoista luettavaa se alun kehystarina. Minä olen niitä kurjimuksia, joille elokuvataide on aina ollut vieraampi alue kuin musiikki tai edes kirjallisuus. Musiikista voin tehdä vaikka sadan parhaan albumin tai kappaleen listan, jos pyydetään. Jaksan vaahdota hullun kiilto silmissä Beatlesin kehityksestä, Astrud Gilberton päätymisestä vahingossa laulajaksi, Dylanin merkityksestä 60-luvun musiikin eri vaiheisiin, Beach Boysin Smile-projektista, Abban musiikin hienoudesta tai Juice Leskisen eri yhtyeiden sovituksellisista piirteistä. Mutta elokuvasta en osaa tai kehtaa sanoa paljoakaan. Olen sitä hassahtanutta ihmisryhmää, jotka sanovat "Amélie", kun lempielokuvaa kysytään.

marja-leena kirjoitti...

Mielenkiintoista! Tykkään kovasti elokuvista, varsinkin yleisiesti ei-Hollywood tyypeistä mutta en ole syventynyt niin paljon kuin sinä. Meidän perheessä tyttären puoliso on se 'hullu', sai maisterinkin 'film studies' alalla, ja tekee jonkin verran työtä 'film editing' alalla. (Anteeksi kun sotken englannin kieltä mukaan kun en tiedä kaikkea suomeksi.) Ikävästi harvoin saa nähdä suomalaisia elokuvia tällä.

Ripsa kirjoitti...

Keiju,

minä en osaa discographiaa, eli panna musiikkia mihinkään järjestykseen. Osaan kyllä vaahdota sekä jazzista että rock'n'rollista, mutta kyse on elämänasenteesta, joihin opin: siis kuuntelemaan ja tanssimaan aika nuorena. Ja viisveisaamaan jäykistä ja kohteliaista keskustelupätkäyksistä, joilla ei tarkoiteta mitään.

Amélie on niitä sympaattisimpia leffoja mitä on ikinä tehty, ettäs tiedät!

Marja-Leena,
onpas kivaa että sulla on sukuun tullut yksi filmihullu! Toivottavasti hän ei koe elokuvaa kaameaksi velvollisuudeksi vaan jaksaa ilahtua siitä! Siis elokuvahan on taidemuoto, valitettavasti Hollywood päätyi tekemään siitä väkivaltaista bulkki-tavaraa.

En tiedä mitä Canadian Filmboard tätä nykyä tukee, mutta olen ollut kiinnostunut kanadalaisista leffoista aina, silloin harvoin kun niitä täällä näkee. Muistaakseni Leonard Cohen on Torontosta tai jostain sieltä itärannikolta kotoisin. Olen nähnyt dokumenttileffan hänen nuoruudestaan runoilijana ja sitten musiikintekijänä.

Minä kun asun täällä Suomen periferiassa, niin hyviä elokuvia ei elokuvateatterissa näe, siinä yhdessä ja ainoassa. Kansan maku on ohjattu tahtomaan Hollywood-moskaa.

En oikein osaa sanoa suomalaisesta elokuvasta tätä nykyä yhtään mitään. Mutta katso joskus yle.fi-sivustoja, osa Areenan ja Elävän arkiston tavaraa näkyy ja kuuluu myös ulkomailla!

Keiju kirjoitti...

Kansan maku on todellakin ohjattu tahtomaan Hollywood-moskaa. Jopa sellaisesta epäkaupallisesta paikasta kuin Tampereen pääkirjasto (Metso) löytää ensin liudan hollywoodilaisia tyhjänturrukkeita ja vasta tarkemmin syynättyään muutaman eurooppalaisen klassikon, elleivät ole kaikki lainassa. Kävimme ystävättäreni kanssa katsomassa Hobitinkin, mutta se oli täysin pilattu amerikkalaisella väkivaltamäiskeellä. Että ne kehtaavatkin.

Mitä musiikkiin tulee, oma(kin) suhteeni siihen on jotain muutakin kuin älyllistä höpötystä. Mutta tällaisella tavalla: http://soundcloud.com/sun-pie

Ripsa kirjoitti...

Keiju,

meillä isäntä luki englantilaisen Hobitin ja Sormusten herran meidän poijalle jo ennen kuin sitä oli suomennettu, muistaakseni. Joka tapauksessa siis alkukielellä.

Minä kuuntelin niitä sessioita myös. Poika kuunteli silmät lautasina. Vielä 11-vuotiaana hän lähti mukaan, kun mentiin katsomaan pitkää Suomenlinnan Sormusten herran esitystä, oli se ainakin nelituntinen.

En erityisesti pitänyt Sormusten herran filmatisoinneista juuri sen (uusseelantilaisen) mäiskeen vuoksi, mutta tottakai: rahan logiikkaa sitä täytyy noudattaa! Hobittia meiltä ei enää viitsitä mennä katsomaan.

En tiedä mahtaako poika viedä vanhinta tytärtään sitä katsomaan. Flikka on jo 8-vuotias.

Heli kirjoitti...

Minä joka olen ajastani jäljessä, ehdin festivaalin aikaan vain tallentaa joukon elokuvia, en katsoa niitä. Vasta äsken tutustuin mainitsemaasi Renoirin filmiin.

Silti yllätyin tuosta määritelmästä, että kyse olisi luokkayhteiskunnan kuvauksesta, vuonna 1939. Ehkä, mutta eipä se minulle - asiantuntemattomalle katsojalle ilman taustatietoja - välity. Vielä heikommin kun samoihin aikoihin on katsellut Downton Abbeyta tai aiempaa Kahden kerroksen väkeä, tai Brideshead Revisitedia. No, toki Renoir oli heitä kaikkia edellä.

Jostain syystä huomioni kiinnittyi voimakkaimmin noihin ammuskelukohtauksiin, siihen että Schumacher, huom. nimi, käyskenteli käytännössä sotilaspuvussa sekä itse metsästyksen armottomaan teurastukseen. Kun 1. maailmansodasta oli -39 kulunut vain parikymmentä vuotta, oli alluusio minusta noilta kohdiltaan kirkkain.

Toisaalta tietysti myös tämä pokka pitää, selityksiä löytyy säädyn mukaan, tapahtuipa mitä tapahtui, nousee sekin esille, vaikka herra paroni pyrkiikin olemaan man of hounour.

Hyvä elokuva, mutta olisikohan myös rakastettava. En tiedä.


ps. ehkä voit poistaa tuon koskikaran blogiluettelosta. Se ei enää palaa, mutta ehkä keksin jotakin muuta.

Ripsa kirjoitti...

Heli,

en ole kyennyt poistamaan Koskikaraa. Ehkä mietiskelysi jostain uudesta ilmestymismuodostasi saa rohkeuteni palaamaan. Olen niin riivatun nostalginen.

Mielenkiintoinen juttu, tuo mihin kiinnitit huomiosi. Muistelen että näin leffan viime vikkoa edeltäneen kerran ehkä 3-4 vuotta sitten, enkä muista oliko se meillä arkiston leffana vai tuliko se telkkarista.

Nimittäin edelliskerralla kun katsoin Pelin säännöt, kiinnitin huomioni juri siihen tolkuttomaan ampumiseen.

Nyt rupesinkin miettimään Ranskan suurta vallankumousta ja mitä sitten tapahtui. Kyllä se kohina kuuluu taustalta. Ehkä.

Onneksi kuitenkaan Renoir sen paremmin kuin muutkaan hyvät ohjaajat, ei pane katsojia takertumaan yhdenlaiseen näkökulmaan. Leffa on oikeastaan aikamoinen runsaudensarvi.

Rakastettava? No, minä rakastan hyviä leffoja, filmihullu kun olen!

Mutta en ole katsonut Downton Abbey'a. En ole tuntenut tarvetta miettiä brittien syyllisyydentunnetta kahden, kolmen tai neljän kerroksen yhteiskuntaansa, joka vissiin elää ja voi hyvin edelleen. Vaikka ei kai yhtä hyvin kuin siirtomaaherran vuosinaan.