12.1.13

Kasarmin himmeät valot



Satuin näkemään pahan painajaisen juuri edellisyönä. Päivä meni painajaisen varjossa. Uni oli kuva ihmisyhteisön rapautumisesta. Olin kyllä ajatellut sitä muutenkin. Ihmiset kipuilevat suhteissaan toisiinsa. Mitä pitemmälle elää, sitä enemmän tulee miettineeksi läheisyyden ja etääntymisen vuorottaisuutta.

Oikeastaan entropia on maailmankaikkeuden peruskuva. Maailmankaikkeus laajenee ja kylmenee. En tietenkään usko horoskooppeihin. Mutta näen perheiden hajoamista joka päivä, lapsia jotka eivät voi hyvin. Toisaalta: jos on kuolinilmoituksia lehdissä, niin on myös ihastuttavan onnellisten vanhempien säteilyä. Tuomari Nurmion sanoin: ”Valot ja varjot vaihtelevat. Ne ovat toisiaan varten olemassa.”. Tai sinne päin.

Asun semmoisessa kaupungissa, joka ehkä tulevaisuudessa saa pitää sairaalansa ja terveyskeskuksensa (paitsi että kaupungin budjetissa pyyhkäistiin hoitohenkilöstöä ja pari terveyskeskusta pois ja annettiin ne miljoonat urheilulle, mutta se on vaalikarjan hölmöyttä tietenkin. Mitäs valitsivat ne ihmiset!) valtion kaavailemassa mallissa. Me olemme valtio, koska meidän kanssamme ei ole tehty valtiosopimusta.

Sami Rinteen maalaus


Toistaiseksi täällä riittää kuvataiteilijoita, museoita, taidehalli ja yksi paikallisten pitämä galleriakin. Voi suunnata katseensa jonnekin muualle päivätajunnan metelin keskeltä.

Tässä samassa Black Wall-galleriassa olin sen avajaisissa kesällä. Silloin syötiin mansikoita elokuussa. Galleria on vieläkin elossa ja olemassa eikä se ole mitenkään itsestään selvää. Se sijaitsee vanhan venäläisen kasarmin keskellä. Kaupungin kulttuuritahdosta riippuu säilyvätkö rakennukset edes osin kulttuurikäytössä tulevaisuudessakin. Missään Suomessa kulttuuritahto ei ole ”tahtotila” nykyään. Suomalainen uuskieli on kamalaa. Kukaan ei kysy mistä tahto tulee ja mihin se menee.

Satunnainen kohtaaminen


Jaaha, siellä avajaisissa sitten näyttäydytään! En taida tuntea sellaisia ihmisiä. Kyllä avajaisiin mennään katsomaan uutta kuvataidetta ja keskustelemaan kulttuurista kavereiden kanssa. Tunnelma on rento, avoin, hyväksyvä, ja niin kuin talven keskelle hyvin sopii, sydämellisen lämmin.

Kaikilla on omat työnsä ja kiireensä joten tapaamispaikkoja tarvitaan. Ei ole kulttuurikeskusta, jonne voisi mennä noin vain, tahtoa keskustelua ja uuden näkemistä. Avajaiset tarkoittavat alkua.

Puhetta taiteesta


Olen tietysti sillä tavalla etuoikeutettu että tiedän miten puhaltaa pölyjä aivoistani. Toisaalta: kuka tahansa saa näyttelyistä tiedon ja voi suunnata iltakävelylle katsomaan hienoa talvihämärää aluetta ja päästä värien ja valon keskelle miettimään miksi juuri tällaisia kuvia on ilmestynyt mustille seinille. Ehkä useimmat kaupunkilaiset eivät ole käsittäneet aivojen tuuletuksen tarpeellisuutta.

Samassa tilassa on kaupungin taiteilijoiden taidelainaamo. Sielläkin kävi puheensorina ja joitakin töitä ostettiin. Se on hyvä se, koska apurahoja ei juuri nykyisin ihmisillä enää ole. Tämä on periferiaa, eivätkä valtio ja sen lautakunnat luo katsettaan tänne päin. Toisaalta maailma on kääntymässä siihen suuntaan että keskus on siellä missä ihmiset tekevät työtä ja ajattelevat. Pääkaupunkikeskeisyys ei ole enää tärkeää.

Maakuntakeskukset ovat olleet periferiaa kauan. Mutta vanhempien taiteilijoiden puheesta kuuluu usein, ettei sillä ole merkitystä. Täältä on aina menty vaikka minne. Miksi sitä paitsi se paikka, missä sattuu asumaan, olisi nimenomaisesti periferia?

Raha ei ratkaise. Ajattelemisen keskus on jossain muualla – ei keskipalkassa tai keskivuokrassa tai keskimääräisissä elinkustannuksissa. En tuntenut etukäteen taiteilija Sami Rinnettä, hänen töitään. Taiteilija sattuu asumaan Bangkokissa. Suomesta pääsee kauas, täältä lähteneet hakevat vauhtia monenlaisista kulttuureista nykyään. Toiset todellisuudet tuottavat uusia kuvia? Sitä paitsi Bangkokissa eläminen on halpaa.

Taidelainaamon tiloissa


Suomen kalleus on jotenkin mystinen juttu. Elintaso on mittareiden mukaan hurja. Miksi juuri kulttuuriväki on päätynyt elämään syrjässä kaikista keskimääristä? Onneksi moni muukin on. Ehkä taiteilijoiden itsetunto alkaa vähitellen nousta laman toisensa jälkeen pyyhkäistessä yli.

Minulla ja kavereillani oli mukava ilta. Kuvien kehystämät ihmiset tuntuvat merkityksellisemmiltä kuin markettien kovan valon ihmiset: valo luo jyrkät varjot kasvoille.

Gallerian rappusilla


Pois kävellessä oli hyvä kuunnella hiljaisuutta. Autot eivät enää pörisseet. Talojen silhuetit piirtyivät silmiin pakkasen kuorruttamina. Lumi vaimensi askeleet. Talojen ikkunoissa oli valot. Nuorempana olisin mennyt soittamaan ovikelloja ja kiskonut ihmiset katsomaan edes maisemaa. Talvinen kaupunki on kaunis. Sellaisesta elää pitkään eteenpäin, tuntuu hyvältä, melkein täydelliseltä.

Näyttely voi sysätä liikkeelle pieniä harmaita aivosoluja. Niin voi käydä kelle tahansa. Mutta kyllä kouluihin tarvitaan enemmän taide- ja taitoaineita. Ihmisen on opittava oman kasvunsa suunta. Sillä tavoin yhteys muihin ihmisiin ja omiin juuriin kehittyy, välimatkat lyhentyvät. On opittava perusasiat.

2 kommenttia:

European-Thai Construction Comp. kirjoitti...

Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirjoitus. Rahataloudesta on tullut uskonto, jonka laskuja me kaikki maksamme.

Ripsa kirjoitti...

Arvoisa rakennusalan yritys!

Onneksi raha ei ole ihan kaikkien uskonto sentään. Päinvastoin: on ihmisiä jotka rupeavat tajuamaan että perhe, vieläpä semmoinen laajennettu perhe, voisi lopulta olla parempi tapa elää kuin n.k. hyvinvointivaltio, joka ei voi kovin hyvin enää.