23.1.13

Lapsuuden pitkä matka



Jos vain mahdollista, eksyn kirjastojen englanninkielisille hyllyille. Syy on yksinkertaisesti se, että läheskään kaikkea maailman kirjallisuutta ei suomenneta. Ei edes englanninkieliseltä kielialueelta. Joskus voi olla jännittävää etsiä kaukaisia ääniä: kirja voi olla käännetty englanniksi mutta ei suomeksi.

Esimerkiksi brittien kansainyhteisö on valtava alue. Ovat nuo saaret Euroopassa, on joitain saaria Karibean merellä, on Afrikan maita, on Intia ja Australia, joista viime mainittu on suuri saari tai suuri manner, mutta kaukana se on kaikesta. Sitten on Kanada tai British Guiyana Väli-Amerikassa.

En tunne geopolitiikkaa mitenkään yksityiskohtaisesti, mutta kirjahyllyllä törmäsin yhteen entiseen brittien siirtomaahan, Ceyloniin, jo monta vuotta sitten. Sennimistä teetä tuotetaan vieläkin, ainakin Sri Lankassa, joka on maan nykyinen, omakielinen nimi. En tiedä, onko pitkän sisällissodan jälkeen virallinen kieli tamili, englanti vai singaleesi.

Huippuhieno kirjailija on siltä saarelta kotoisin oleva Michael Ondaatje (nykyisin Kanadassa, s. 1943). Olen viettänyt kuukauden päivät hänen romaaninsa The Cat’s Table kanssa (2011, ei suomennettu). Jos herään keskellä yötä, en yritä jatkaa unta, kieriskellä sängyssä ja herättää viattomia ihmisiä ja kissoja, vaan sytytän lukulampun ja alan lukea.

Yön hiljaisuudessa kirjan sanat, niistä tiivistyvä tunnelma, seikkailut ceylonilaislasten matkassa Oronsay-nimisellä valtamerilaivalla, lasten huima loikka kasvamista kolmen viikon matkan aikana, poikien ja tyttöjen välinen ero, kaikki se minkä muistan noin 10-vuotiaasta itsestänikin, tulee täytenä kuvavyörynä päähän ja saa aikaan milloin kokonaisen tunnevyöryn, milloin taas kiivaasti raapustamaan avainsanoja muistikirjaan: otettava selvää!, ks. Suezin kanava, ja moneen huutomerkkiin päättyvä Ceylonin/Sri Lankan historia. Tuskin meille maantiedon tunnilla selvitettiin Etelä-Intian saati sitten Ceylonin saaren historiaa, vaikka maantiedon opettaja olikin hyvä ja sitä myötä oppiaine kiva. Netistä käy kyllä ilmi se, että saari on itsenäistynyt samaan aikaan kuin Intia.

Kirja on kertomus monikansallisesta pöytäseurueesta, pöydän nimi on Cat’s Table, kissojen pöytä, eikä se pöytä ollut keskellä ruokasalia. Kun kerran laiva oli lähtenyt Colombosta ja määränpää oli Lontoo, niin tietenkin siitä kasvoi matka fantasioihin. Mukana oli niin aikuisten kuin lastenkin mielissä tuntemattoman tulevaisuuden odotus. Joillekin laivassa olijoille matka oli myös elämän loppu.

Kolme viikkoa täyttyi ihmisten mielissä eri tavalla. Yhdellä tasolla Ondaatje käy läpi tiiviin ja toisiinsa kietoutuneen lapsiryhmän erittäin omaehtoisia tutkimuksia. Tietenkin lapset törmäsivät salaisuuksiin. Tässä laivassa lapset eivät matkustaneet perheen ja aikuisten kanssa, vaan heitä oli joku sellainen ehkä vastassa Lontoossa. Lapset olivat yhtäkkiä itsenäisiä.

Lapset löysivät laivan syvyyksistä puutarhan. Puutarhaa kuljetti mukanaan lounaspöydässä istuva vanha innokas puutarhuri, joka keksi säikytellä lapsia myrkkykasveilla. Tieto tulee myöhemmissä dramaattisissa vaiheissa uudelleen esiin. Yksi pöydässä istuja kuljetti mukanaan kenneliä. Lasten laivaelämään liittyi myös koira, jonka yksi lapsista salakuljetti laivaan.

Ajattelin matkaa jollaiselle en koskaan pääse, en senkään vuoksi että matkustajalaivoja tuskin enää kulkee Intian valtamereltä Suezin kanavan läpi Välimerelle. Kuka muistaa vielä että on ollut mahtikaupunki nimeltä Aden?

Luin kauan sitten Amerikassa Paul Nizanin kirjoittaman opuksen nimeltä Aden, Arabie. Kirjan antoi minulle lainaksi itseään libertanistiksi (engl. libertarian) kutsuva nuorimies. Tuota poliittista termiä en käsitä vieläkään, vaikka sitä oikein suomeksi jostain syystä tällä hetkellä selitetään. Se ei perustu eurooppalaiseen ideaan liberaaleista, ainakaan sen nykyisessä merkityksessä. Sen tiedän että Nizan oli ranskalainen kirjailija ja jonkinlainen filosofi, muistaakseni Sartren & kumpp. ystävä. Nizan kirjoitti Aden-kirjansa joskus 20-30-luvulla. Kirja selitti paljon n.k. uuskolonialisteista, koska Aden oli maailmankaupan tärkeitä etappeja, näennäisesti kaukana, mutta kansainvälinen kaupunki. Nizan vertautuu ehkä eniten Franz Fanoniin, jonka Pohjois-Afrikkaa käsittelevä teos Sorron yöstä 60-luvulla kuului tärkeisiin kirjoihini.

Ondaatjen kirjassa koira salakuljetetaan laivaan Adenista. Kirjailijan kuvaus lasten tempusta liittyy yhteen kirjan käännekohdista.

Tottakai minuun vetoaa tässä kohden jonkinmoinen Tuhannen ja yhden yön satujen lumovoima, joka auttamatta liittyy Itään. Salman Rushdien kirjassa Saatanalliset säkeet on kohtaus kauniista perhosiin kietoutuneesta nuoresta naisesta kävelemässä Intian valtamereen. Siihenkin liittyi suuria tunteita, jotka kietoutuvat kaukaisiin kansantarinoihin. Intian valtamerta väistämättä ajattelee myös merirosvojen kotimerenä ja aarresaarien kotipaikkana.

Ondaatje seuraa lapsia ja kertoo heidän tiestään kohti aikuistumista vieraassa maailmassa. Tarina sisältää paljon surua, yksinäisyyttä, sairauksia, mutta myös iloa ja menestystä niin kuin kaikki tarinat siirtolaisista. Ajattelin viime yönä kirjan lukemisen lopettaessani, että Ondaatje olisi hyvin voinut omistaa kirjan kansainvaelluksille.

Nehän jatkuvat edelleen. Yhä uudet sukupolvet joutuvat löytämään tiensä jossain muualla kuin synnyinseudullaan. Laivamatka symbolisoi ihmiskunnan levottomuutta, kohtalon oikullisuutta, oikean hetken löytymisen ehdotonta maagisuutta. Paikasta ja maasta riippumatta kaikki ihmiset voivat näitä kokea. Samalla tavalla he löytävät yhä uudelleen yhteyden toisiinsa. Usein vuosikymmenten läpi.


4 kommenttia:

Anita Konkka kirjoitti...

Oi kun tuon kirjan saisi suomeksi. Minulta sujuu ruotsinkielisen kirjallisuuden lukeminen, se on niin tuttu kieli lapsuudesta ja nuoruudesta lähtien, mutta englanninkieliseen kirjallisuuteen en pääse samalla tavalla sisään. Luin äsken Anselm Hollon Saarikoski-käännöksen The Edge of Europe, oudolta tuntui, ei se kolahtanut samalla tavalla kuin Euroopan reuna. Mutta kyllä vain kääntäjien työ on arvokasta, mitä me tiedettäisiin maailman kirjallisuudesta, ellei meillä olisi heitä.

Ripsa kirjoitti...

Ehkä sitä kirjaa joku suomentaa parhaillaan. Toivotaan.

Mutta niin kuin silloin puhuttiin syksyllä, ei taida olla maassamme, tässä kauniissa sivistysmaassa, tarpeeksi rahaa hienon kirjallisuuden suomentamiseen.

Minä pystyn lukemaan myös jonkin verran ruotsia ja saksaa, vaikka niillä kielillä lukeminen sujuu hitaammin. Englanti kotikielenä pitää kieltä jonkin verran kunnossa.

Edellinen Ondaatjelta lukemani kirja oli Divisadero, joka kyllä on suomennettu, mutta senkin luin englanniksi. Luulen muuten että Ceylonilla/Sri Lankassa ainakin meidän ikäpolvemme on käynyt koulunsa englanniksi.

En ole varma minkä ikäisenä Ondaatje muutti Englantiin ja milloin taas sitten Kanadaan.

Ondaatjessa on tavattoman hienoa se, että hän pystyy pitämään romaanin eri tasot jännitteisinä samaan aikaan.

marja-leena kirjoitti...

Hieno kirjoitus Ondaatjen kirjasta, kiitos! Kyllä pitää lukea kun aikaa on ja pitkä hankinta lista vetää. Olen lukenut jonkin hänen kirjoista kyllä ja häntä pidetään Kanadan parhaimpia kirjailijoita, ja noot' onkin usimpia Indiasta ja lähinaapureista.

Vielä vaikeampi on löytää soumenkielisten kirjojen käännöksiä.

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena,

Intiasta on tullut paljon englanniksi kirjoittavia kirjailijoita. Itse taidan pitää eniten hyvin nuorena debytoineesta Arundhati Roy'sta, jonka romaani God of Small Things oli hieno opus. Se on myös suomennettu nimellä Turhuuksien jumala.

Mutta varmaan Kanadasta on vaikea löytää suomennoksia. Ellei satu asumaan lähellä yliopistoa joka kouluttaa suomentajia.

Minä kyllä mieluimmin lukisin kirjat alkukielellä, mutta se ei englanniksikaan aina onnistu. Joskus on hyvä myös miettiä suomennoksia, jos alkukielinen on saatavilla.

Näin pienellä kielialueella hyvin suomennosten merkitys kasvaa. Ja niinhän se on: englanninkielisetkin käännökset suomalaisesta kirjallisuudesta ovat harvinaisia!

Taitaa olla kyse rahasta...