7.1.13

Rauha



Lapsi ja sen flikat lähtivät pari päivää sitten.

Ensimmäiseksi pää humisee, sitten hiljaisuus alkaa huutaa. Yhtäkkiä kuulen kissan pienenpienet naukaisut. Tajuan että Lidia-raukka on nyt stressaantunut. Se ei ole ikinä kestänyt isoja volyymeja, siis ääntä, ja sitä riittää ilman lapsiakin yhden kuuron ja yhden kuulevan ihmisperheessä.

Joskus kun en kuule ja karjaisen että MITÄ, niin Lidia juoksee henkensä hädässä saunan lauteiden alle piiloon. Saati jos väärinkuulemisen vuoksi on asia sotkeutunut ja sen selvittämisen aikana kumpikin ihmisosapuoli yrittää artikuloida mahdollisimman selvästi, niin äänen volyymi ja terävyys ja baritonin/sopraanon vaihtelu saa kattiparan niin sekaisin, että hän menee piileksimään moneksi tunniksi johonkin nurkkaan.

Harmaata kissaa ei erota varjoista. Kumpikaan ei asunnon uloimmaiseen nurkkaan kuule kissan naukaisuja. Sitä olen tässä siunaillut äänimyrskyssä, että onneksi katti ei ole saanut päähänsä yrittää tunkea pientä nättiä päätään yläkerran parven pienojen väliin, piiloon komeroiden päälle. Siinä olisikin tekeminen. Pitäisikö soittaa palokunta vai ambulanssi? Mutta eihän meillä ole rahaa, ambulanssit on tarkoitettu vain ihmisten hätätiloja varten. Turhasta käytöstä joutuu maksamaan paljon.

Eläinten hyväksi palveluiden käyttö on tietenkin turhaa. Lukuunottamatta eläinlääkäriä, jota ei ole tarvittu sen jälkeen, kun Lidia emovaistoineen joutui tekemisiin maksatulehdusta sairastavan kissanpennun kanssa. Ei sen pennun isäntäkään vaikuttanut kyllä ihan terveeltä, ja kissan meinasin pitää ihan sen isännän kunnon vuoksi. Kumpikaan meistä ihmisistä ei kyllä sairastunut, että ehkä isännällä oli jotain muuta vikaa, jos oli elämä kohdellut liian ankarasti.



En minä sillä, saavat ihmiset ja kissat ja kaikki olla vähän outoja ja kummallisia. Mutta ei saa satuttaa, pienempiään varsinkaan.

Suomen Blogistanissa liikkuu meemi. Harvemmin niitä tulee omalle kohdalle mutta nyt tuli Anitalta täältä oikein tunnustus, niin että kyllä se pitää kehdata mainita. Yleensä tämmöiset tunnustukset saavat minut voivottelemaan ja joskus peräti itkemään. Nyt ei niin käynyt, vaan menin heti lukemaan Putte Wilhelmssonin blogia jota olin kyllä seurannut silloin tällöin. Siellä sattui olemaan hyvin muotoiltu ja koottu mielipide rasismi-keskustelusta, jota olen seurannut vähän ihmeissäni.

En taida olla perillä siitä, mitä ihmisten päässä liikkuu. Olen ollut kyllä selvillä rasismin läsnäolosta, mutta enemmänkin syrjinnän vuoksi ja enemmänkin umpisuomalaisen itseni vuoksi siinä vaiheessa, kun kaikkien työnantajien mielestä olin 60-vuotiaana liian vanha. Olen kuullut että nykyään vanha voi olla jo 45-vuotias. Se tarkoittaa siis sitä että suomalainen on työelämään kelpaava 25-45-vuotiaana, ei muulloin. Sitä paitsi juuri koulusta/yliopistosta valmistuneen 25-vuotiaan pitää olla työssään hyvä ja kokenut, mitä en ole ikinä oikein ymmärtänyt. Miten se muka olisi mahdollista?

Ikäsyrjintää en muista olleen kun olin pieni. Mutta silloin taisi olla lähes täystyöllisyys. Sodan ja sen jälkeisen pulan ja terveyden heikkenemisen ja tolkuttoman kovan työn vuoksi sotasukupolvi oli vanhennut nopeasti. Silloin 50-vuotias oli varmasti jo aika vanha. Isä ja hänen pikkuveljensä kuolivat jo 50-vuotiaina. Siinä ei ollut mitään omituista. Eikä sydäninfarkteille osattu tehdä vielä mitään vuonna 1970. Eikä senkään jälkeen pitkään aikaan.

Muistinvaraisesti siteeraan aiheesta Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun Herra Piipoota:
Herra Piipoo oli noita.
Hän huusi ”Hiihoo” ja sitten maata polkaisi
ja vespalla hän ajeli. ---

Mutta se oli Herra Piipoon suuri erehdys.
Näet noidan mahti
ei pysty
koneisiin
ei moottoriin,
ei mutteriin,
ei polkimiin:
kertakaikkiaan koneella on koneen tahti.

Runo jatkuu loogisesti edestakaisin tuosta. Kirja on puhkiluettu ja unohtunut jonnekin ullakolle. En voi siis tarkistaa. Mutta muistan luettuani sitä pikkusiskolle ja -veljelle, millaisen kysymysryöpyn se aiheutti. Meidän piti kesken lukemisen mennä ulos katsomaan isän mopedia. Ja minun piti selittää mikä on kone ja moottori ja mutteri ja poljin.

Meistä kenestäkään ei tullut edes teknikkoa saati sitten insinööriä. Mitähän minä olen 10-vuotiaana osannut selittää? Saati nyt.

Tarkoitukseni oli vain ihmetellä sitä, miten isot tehtaat tai niiden isot johtajat, ne patruunat, mitenkään voivat kuvitella, että se iso tehdas toimisi ilman ihmisiä. Niin ne kuitenkin tekevät. Ne ajattelevat olevansa noitia, jotka taikovat koneet käyntiin.

Koneita varten riittää rahaa. Ihmiset joutavat työttömiksi tai eläkkeelle.



Meemi on luettavissa Anitan blogista ja pantakoon sitä eespäin. Minä arvostan kaikkia tuossa blogirullassa olevia kirjoittajia ynnä monia muita. Täytyykin tehdä semmoinen uudenvuoden lupaus että mainitsen aina silloin tällöin muutaman blogikokemuksen.

Kyllä niitä voi tulla päivittäin monta.



6 kommenttia:

Anita Konkka kirjoitti...

Oli Ninnilläkin rankkaa joulun ja uuden vuoden aikana, kun oli tupa täynnä ihmisiä sekä joulupäivänä että uudenvuoden aattona, eikä se ole sellaiseen hälinään tottunut. Se piiloutui niin etten minäkään löytänyt sitä, ja uskalsi tulla esiin vasta sitten kun vieraat olivat lähteneet. Kissat ei tykkää siitä että niiden päivittäisiä rutineeja häiritään. Joulusiivouskin oli Ninnistä hirveä asia. Kamalinta sen mielestä on pölyimurin ääni. Se protestoi paskantamalla keskelle karvalankamattoa ja sitten se katsoi minua syyttvästi ikään kuin minä olisin saanut aikaan sotkun.

Ripsa kirjoitti...

Anita,
kyllä Ninni on täysin oikeassa: sinä sen läjän siihen karvalankamatolle sait aikaan kattiparkaa pelotellessasi!

Kissat ovat viisaita ihmisiä. Ajattelen Kurosawan elokuvaa Dersu Uzala.

Voisi olla kyllä ihmisellekin hyväksi omaksua joitakin rutiineja, niin että työt tulisivat tehdyksi. Mutta ainakin minä harhaudun mietiskelemään tolkuttomia aikoja.

Useimmiten ajattelen jotain lukemaani. Muistikirja, jonka sain sinulta, on jo käytössä ja täyttyy hieroglyfeistä, joista ei kukaan saa selvää. Usein en minä itsekään.

marja-leena kirjoitti...

Taidan olla kun Lidia-kissasi kun väsyn suuremmista joukosta jossa kaikki puhuvat yhtä aikaa, oma perhekin kun on kasvanut niin että oli 10 meitä aattona. Hauskaahan oli mutta korvat jo soivat illan lopussa. Luulen että ei sopisi minun mennä piiloon saunaan :-)

Hauskaa että sait tunnuksen!

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena,

ei kai sinun enää tarvinnut tehdä ruokaa yksin? Ei varmaan, sinulla olivat tyttäret ympärillä ja eivätkös vain tytärten miehetkin kokkaa! Viimeistään se ikäpolvi on oppinut keittiöhommat.

Mutta kun sinä ja minä emme kumpikaan kestä meteliä kauan, niin olen taipuvainen uskomaan että ei se johdu pelkästään huonosta kuulostani tai siitä että kuulokoje niin tavattoman uskollisesti toistaa äänet.

Ehkä herkkyys meteliin yksinkertaisesti lisääntyy iän myötä. Minä ainakin muistan että isoäidin ja isoisoäidin luona ei ollut mitään ylimääräistä meteliä. Uutiset kuunneltiin mutta sitten pantiin radio kiinni.

meri kirjoitti...


se on yhtä piipoota koko elämä.

rikkoutuminen, toimimattomuus ja vanhanaikaisuus ovat tekniikan inhimilliset piirteet. nyt nuokin asiat ovat poissa piristämästä elämäämme. kun auton moottori piiputtaa, emme osaa enää edes kuvitella, mikä on rikki. ennen sentään tiesimme, että on sontaa solenoidissa tai käpy karporaattorissa. nykyään se vain ei toimi, joka on osoitus tekniikan ikävystyttävyydestä. ei savua eikä liekkejä, ei kovaa pamausta eikä pahaa hajua. se vain ei toimi.

Ripsa kirjoitti...

Meri,

kaikki peittyy valkeanharmaaseen tietämättömyyden usvaan kuin johki merisumuun.

Olen monasti miettinyt mitä koululaisille opetetaan meidän ajan köksän tuntien sijasta. Tai pojille puutöissä. Se alue on laajennut hirveän isoksi.

Mutta siis silti. Kun jouduin työn vuoksi hankkimaan maalla auton (työ tapahtui lähinnä iltaisin ja viikonloppuisin), niin ainut sen palkan varassa hankittava mahdollisuus oli Lada.

Olin ällistynyt nähdessäni takakontissa täydellisen Ladan korjaussarjan. Siinä oli paksu käyttöohje, aivan hyvällä suomella kirjoitettu, ja siinä oli pakko ymmärtää mikä on kannen tiiviste ja mikä on se osa jonka voi korjata sukkahousuilla, se hihna.

En ole ajanut niin kauan aikaa, etten muista niitä osia enää. Mutta olen aivan varma että pojat opiskelivat sen auton kertaistumalla ja pätevästi.

Minulle opetettiin hyvin varhain että naisilla on aivoissa tyhjä tila siinä kohtaa missä tulee tekniikka ja insinööritieteet. Se tapahtui koulussa.