9.6.13

Jyrisee




Minulle kerrottiin kun lopetin syömisen melkein kokonaan, että Intian lapset kärsivät nälkää. Sen takia minun pitäisi syödä eikä haaskata ruokaa. En käsittänyt lausetta. Jostain syystä minun piti nyt tuntea syyllisyyttä. Mutta miten Intian lapset liittyivät minuun?
Kesti kauan ennen kuin tiesin mistä oli kyse. Näin elokuvakerhossa leffan jonka oli ohjannut Satyajit Ray. Sen nimi oli englanniksi Distant Rumble, mutta en muista nyt miten se oli suomennettu. Sen taustana oli brittien sodanaikainen urakka kerätä sapuskaa kaikkialta siirtomaistakin. Brittien käymään sotaan tarvittiin ruokaa sotilaille ja myös Brittien saarten “kotijoukoille”.
Rayn leffan pääosassa oli bramiini, siis pappiskastiin kuuluva nuori isäntä, jonka luo alkoi yhtäkkiä leiriytyä nälkäisiä ihmisiä. Kukaan ei osannut sanoa tarkkaan miksi ruokaa ei ollut ja niin yhtäkkiä. Intialaiset, edes bramiinit, eivät käsittäneet miksi yhtäkkiä ei ollut ruokaa.
Viime kesänä juttelin pienen ruandalaistytön kanssa tässä meidän pihalla. Hän ei tuntenut isäänsä. Ja äiti ja lapset olivat jossain vaiheessa päässeet pakolaisleirille.
Äiti ei suostunut puhumaan kanssani. Ehkä minä edustin hänelle jotain, jonka hän oli nähnyt leirillä. Tai myöhemmin täällä pakolaiskeskuksessa. Tai ehkä hän oli liian nuori käsittelemään muuttamisen ja pakenemisen mylläkkää. On odotettava. Olisi luonnollista puhua lapsista.
Eurooppahan ne on ne rajat siellä Afrikassa piirrellyt. Ne eivät noudata kieli-/heimorajoja. Eivät siirtomaaisännät niitä tienneet.
Oma äitini ei koskaan tuntenut isäänsä. Ei se mitenkään tavatonta ollut niihin aikoihin, Ameriikkaan lähti yksi ja toinenkin isäntä tai kotivävy että saisi velat maksetuksi. Mutta kasvava tyttö tunsi olevansa outo ja erilainen.
Tiedän mitä on nälkä ja se, miltä tuntuu kun nälän tunne loppuu. Minullakaan se ei ollut itseaiheutettua, kieltäytyminen ruuasta, vaan johtui sietämättömästä elämisen paineesta, joka oli iskenyt minuun heti syntymän jälkeen. Vasta 11-vuotiaana olin tullut pisteeseen jolloin en enää voinut jatkaa. Ei sille sanoja ollut.
Kun näin Rayn leffan oli 60-luvun puoliväli. Olin omillani, olin yhtä pitkä kuin ennenkin, mutta painoin sentään jo 45 kiloa. Rupesin yliopistossa levittämään Tricont-lehteä, jota sai Hedengrenin kirjapainosta Hesasta tiettyyn aikaan. Se oli hyvä lehti, ja opin paljon siitä, mitkä tekijät vaikuttavat n.k. III maailmaan. Rahasta en ymmärtänyt silloin niin kuin en myöhemminkään.
Olin I maailmassa, en tuntenut muuta kuin kaltaisiani, tai ehkä etäisesti samanlaisia. Tiesin miltä III maailman lapsista on tuntunut, tiesin fyysisen tunteen ja tiesin myös, miltä tuntuu olla hylätty lapsi.

Mutta olen kyllä onnellinen siitä nyt, että en ole ihan vielä ruumis. Miksi? Koska minulla on perhe, mies joka laittaa ruokaa jota pystyn syömään, että en saanut aikaan perhehelvettiä, vaikka niin kai olisi pitänyt käydä. Että lapsi on suht. OK huolimatta siitä että sillä oli vaurioitunut äiti. Olen kuitenkin kyennyt rakastamaan ja olemaan rakastettu.
Jos sitä Tricontia pitää jostain syyttää, niin ehkä siitä, että se perustui niin paljon on-off -kuvaukseen: joko olet kärsivä laiha musta tai onnellinen ja lihava valkoihoinen. Harmaan sävyt ovat elämässä vallitsevia ja se on hyvä, koska todella pahaa ja todella hyvää ei kumpaakaan ole liikaa. Tai jos on aikoja jolloin heiluri asettuu ääriasentoon ja pysyy, niin tietää että se muuttuu, niin kuin kaikki muuttuu.
Käsitykseni afrikkalaisista on sitä paitsi laajentunut. Eivät hekään ole pelkästään uhreja tai pelkästään teloittajia. Rasismin toivotan ulos tästä maasta ja ihan hetikohta. Erilaisuuden pelko on perusteetonta, eikä kukaan voi ikuisesti olla tuntematta naapuria. Tai ehkä voi. Silmät ummessa kulkeminen ei taida olla ihan parasta elämää kuitenkaan.



Satyajit Rayn leffan suomenkielinen nimi on Kaukainen jyrinä. Nälkää pakenevista syntyi pölypilvi joka edelsi heidän tuloaan. Kaikkien elämä muuttui.

Nyt maailmoiden sisällä on muita eikä I, II tai III maailma enää tarkoita juuri mitään. Se pysyy että kaikkialla jyrisee. Joskus vähemmän ja joskus enemmän.

3 kommenttia:

marja-leena kirjoitti...

Kiinnostavia mietteitä, kuin aina. Ja kiinnostavaa lukea lisää elämästäsi, olipa vaikeuksia mutta lopuksi iloa ja rakkautta. Hyvä että on niin. Säälittää monen muiden vaikeukset ympäri mailmaa, poistuukohan ne ikinä? Mailman poliitiikka vain pahenee.

Kauniit kukat! Mikä on nimi suomeksi? Täällä se kutsutaan "Queen Anne's Lace" nimellä. Meillä on myös hieman saman näkoinen mutta paljon isompi, hyvin villi ja vaarallinen "Giant Hogweed".

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

Jyrinä, siis ukkosen, oli odotettua ja sade toivottua jo. Lakat (hillat) ehtivät onneksi pääosin supulle ja mustikka raakileiksi, ettei rankat kuurot niitä enää turmele. Miten lie sitten säätiedotuksissa tarjoillun hallan kanssa. Minulla kotona kohta pottu kukkii, mansikankukinnot lopuillaan ja Unimäessäkin potussa jo isosti vartta. Kasvihuoneessa on tomaateillakin raakileenalkuja.

Olen pariin kertaan aloitellut intialaisen Arundhati Royn "Joutavuuksien jumalaa", mutta jokin (suomennos?) siinä ei anna myöten ja jää aina kesken. Teema ja kirjailija sinänsä on kiinnostava.

Minäkin kun olen saanut tutustua kovin moneen muualta tulleeseen ihmiseen, ruskeaan, mustaan, "kellertävään", valkonaamaan jne. niin olen tullut siihen tulokseen, ettei kyllä me kaikki samasta ihmispuusta veistettyjä (tipahtaneita) olemme. Kaikilla on omat hyvyytensä ja konnuutensa. Rasismi on jotain, joka pitäisi tietenkin juuria maailmasta pois kaikilta tasoilta. Mutta lienee helpompaa (realistisempaa) käsitteellistää se niin, että sitä on aina ollut ja tulee olemaan kaikkien kesken, mutta sen kanssa on tultava toimeen (jokaisen itsessään, omassa mielessään) ja hillittävä kuin muitakin halujaan ja himojaan joille mitään muuta ei voi.

Reviireisstähän ihmisten välisissä jutuissa paljon on kysymys; kysytään vaikka talitintiltä näin alkukesästä. :)

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena,

no, olihan siellä omaa elämää, mutta koko ajan ihminen on jotenkin välikädessä, suvun, ystävien, rakastettujen, lasten - niin että ei varmaan syyllisiä oman itsensä olemiseen voi edes etsiä.

Ja ajatteles: geenit vielä päälle!

Maailman muutos on pysyvä asia. Sille ei varmaan voi mitään. Yksi laji ollaan muiden ohessa. Niin kauan kuin ollaan.

Tuo kukka on koiranputki. Sitä isompi on väinönputki, josta nimestäkin jo arvaa että sitä on käytetty lääkkeenä, silloin kun parantajia on vielä ollut. Minun täytyy katsoa netistä tuo mainitsemasi Hogweed, voi olla että meidän Leo tietää.

Poika ja sen tyttäret ovat käymässä. Muuttavat pois maasta pian, mietin matkaa mökille niiden kanssa nyt.

Valto,
nyt taitaa tulla vähän isompi sade ja täällä on hirveän kuivaa. Mustia pilviä horisontissa. Täällä on ollut sitten sellaisia joita kutsutaan elosalamiksi, milloin mistäkin päin. Kummallisia ilmoja. Mutta ilmastonmuutoshan on täydessä käynnissä.

Meillä oli kylässä äsken afrikkalainen kissasitterimme. Suomalaiset eivät varmaan mielellään työnnä nokkaansa ulkomaalaisten asuttamaan kortteliin. Siis kun katin kanssa joutuu olemaan täällä, se on äärimmäisen rakastava otus.

Mutta lapsenlapset ovat kylässä, ehkä lähden niiden kanssa käymään mökillä. Kesäkuntoon se pitää siivota.

Olet luultavasti oikeassa tuossa reviirijutussa. Puhuin aiheesta Merin kanssa, en tiedä miten päin asian kanssa pitää olla, mutta ihmisiä ne ovat niin kuin me valkonaamatkin. Ja ovathan pohjalaisetkin erilaisia kuin savolaiset.

Mutta on ihmisten välinen kulttuuriero iso, kun mennään mantereelta toiselle. Afrikka on tavattoman vanha ihmisten asuttama paikka, sieltähän me ollaan Eurooppaan tultu. Niin että olen miettinyt että mahtavatkohan olla vanhoja sieluja.

Mutta ei, väkivaltaa en käsitä. Siinä ei ole mitään järkeä niin kuin ei missään tuhoavuudessa ole. En minä tiedä ollaanko me sitten lopulta niin hirveän hulluja, ehkä me ollaan. Huokaus.

Hienoa että olet saanut istutukset kasvamaan! Minulla ei kasva mikään, korvat taitavat vain kasvaa, kun venytän niitä kuulemaan puheita ja musiikkia.