12.7.13

Romua



Minulla on hammaslääkärifobia. Se on sellainen pysyvä tila jota ei voi traumaterapoida eikä leikata irti pois aivoista. Tila ei ole kauhean paha koska kykenen menemään kuitenkin lääkäriin – sitä tarvetta tulee pula-ajan sekundana jatkuvasti. Siis kun ei ollut ruokaa tarpeeksi heti sodan jälkeen.

Musta pörssi taas oli taloudellis-eettis-juridinen ongelma isolle osalle suomalaisia. Itse en vauvana voinut juuri vaikuttaa olosuhteisiin. Mutta sodanvastainen ihminen minusta tuli muun muassa rikkonaisten hampaiden vuoksi.

Heinäkuun 1. päivänä oli hammaslääkäriaika iltapäiväksi. Ajattelin että nyt pitää unohtaa koko tyhmä fobia ja läksin siis hurvittelemaan ferrarinpunaisella Jopollani kirjastoon. Pääsin vauhtiin, mutta jo pihalla tuli äkkipysäys.

Hiekkaa osui takapyörän alle, oli kiirus päästä suojaan pelolta enkä keskittynyt ympäristöön. Jälkikäteen on sitten mukava psykologisoida että voisi kuunnella päätään tarkemmin ja pitää hammaslääkäripäivät ihan omassa lokerossaan, keskittyä pelon läpi menemiseen ja pitkän illan lääkäristä toipumiseen. Lääkäri on mukava ja tietää mitä tekee, mutta rationalisointi ei tässä oikein toimi.

Kaaduin päistikkaa vasten metallista siivoustelinettä, pää osui sen reunaan. Pää oli onneksi kypärässä. Mieleen nousee nytkin jylisevä Vesa-Matti Loirin tulkinta Pentti Saarikosken runosta ”Nyt pannaan pää kypärään, se on suojassa siellä/ jos kävisikin kalpaten sotatiellä!” kirjalliselta äänilevyltä nimeltä Valtakunta vuodelta 1967. Olen kuullut että älppäriä ei saa enää mistään. En aio panna omaani myyntiin, vaikka sitä on kinuttukin ja vaikka levysoittimeni on romuna.

Nyt miltei kaksi viikkoa ja kahden sairaalan jälkeen olen kipsattuna (vasen ranne, kumpikin kyynärpään ohittava luu irtipoikki) ja ortoosissa (vasemman polven alapuolella höttöiseen luuhun naulatulla titaanilevyllä varustettuna: kaikkea nuo medisiinari-inssit keksivätkin!) aika pöllämystyneenä yrittämässä opetella sisä-skuutterin kanssa pyörimistä. Pitää oppia tekemään piruetteja oikean jalan ja käden avulla.

Mutta siis myös muut luut kuin hampaat ovat romuna. Ei ollut aavistustakaan siitä että olivat siinä tilassa. Ruumiini on pettänyt minut!

Minun on nyt kiitettävä kaikkia Vaasan keskussairaalan lääkäreitä, kirurgeja, kandeja, fysioterapeutteja, hoitajia, siivoojia, kokkeja, astianpesijöitä ja vahtimestareita ynnä ambulanssikuskeja ja keskussairaalan jälkeen kaupunginsairaalan vastaavia hienoja ihmisiä hyvästä hoidosta.

Olen edelleen aika lailla kivusta sekaisin joten mielikuvat eivät ole mitenkään vielä selviä. Muistan kyllä muutamaan otteeseen raivonneeni, syytä en muista. Ainut tekosyyni on kipu, joten anteeksi!

Tulinpa tutustuneeksi hoitotakuuseen (?) ja miettineeksi tulevaa lainsäädäntöä sieltä sairaalasängyn pohjalta. Erikoissairaanhoito on erinomaisella tolalla. Olisipa ennaltaehkäisyyn käytetty enemmän varoja ja aikaa. Ehkä sillä ei minun kohdallani olisi voittanut mitään koska olen pula-ajan lapsi. Hmm. Historia on minut tuominnut?



Mutta tulinpa tietämään, että kukaan ei kuitenkaan kohdellut minua kuin romua. Kiitos!

18 kommenttia:

  1. Kuulostaa rankalta, ja todella huonoa tuuria. Jaksat silti vääntää Valtakuntaa tähän sekaan. Toivotan pikaista paranemista, vaikka taitaa tuossa mennä muutama kuukausi.

    VastaaPoista
  2. Kristian!

    Kuule mummut ja papat kyllä kertoivat että olisi voinut mennä henki ellei ollu kypärää päässä! Ja voin vakuuttaa että olin nuoremmasta päästä potilaita.

    Vähän siis ennenaikaisesti romuna...

    VastaaPoista
  3. Oi kauhistus, pikaista paranemista!
    Tuo on totta, että erikoissairaanhoito monella sairaanhoitopiirialueella toimii hyvin. Vielä kun sinne saisi lähetteitä perusterveydenhuollosta muissa kuin ääritilanteissa. Minä olen ihan hyvin saanut vaivoihini nähden, mutta kaikki eivät tiedä oikeuksiaan, ja joskus arat ihmiset eivät osaa vaatia siinä kohtaa kun pitäisi.
    Ei päde sinun tapaukseesi, tarkoitin yleensä. Huh mikä juttu.
    Mutta kipu on mitä pätevin syy raivota, varsinkin jos se on tilapäistä.

    VastaaPoista
  4. Kiitos, H-R!

    Yritän tässä opiskella kirjoittamista yhdellä kädellä. Muutenkin puuhaa riittää. Se menee joteski niin, että kun koko ajan joutuu keskittymään normaaleihin arkipäivän juttuihin, niin kuin nyt noihin piruetteihin, niin aivot joutuvat tekemään ylitöitä. Aivot ovat unohtaneet, miten pienestä lihaskäskyt voivat olla kiinni.

    Raivo tuntuu olevan kivun ilmaisumuoto, oikeasti. Sairaalat olivat huippuhyviä, minusta kumpikin. Oikeastaan ainoa instituutio armeijan ohella jossa hierarkia on välttämätön.

    Sitä voi miettiä tarvitaanko armeijoita...

    VastaaPoista
  5. Tavallisesti luotettavalta taholta olen saanut kuulla Merin olevan jossakin Porneon viitakossa, jossa nettiyhteyttä ei ole.

    VastaaPoista
  6. Oi, oi, miten rankkaa! Toivon pikaista parantumista vaikka kuulostaa että se ottaa aikaa. Hyvä että ei ollut pahempi ja hoito toimi erikoisen hyvin.

    Raivo ja kivut ovat yhtä. Molemmat vähenevät parantuessa. Tietysti on vaikeata tehdä jokapäiväiset hommat. Pitää hemmotella itseän kirjojen, musiikin ja elokuvien parissa!

    VastaaPoista
  7. Kalevi,

    herrajjestas. Sitä joutuu pariksi viikoksi blogipimentoon ja sitten kuulee Merin pakoilevan pääkallonmetsästäjiä.

    Niillä kuulemma, siis porneolaisilla, oli joitain omiyuisia sairauksia, koska ne söivät vihollis-ihmistensä aivoja. Tämmöistä puhuttiin hullun lehmän sairauden aikoihin.

    Prioneita on ihmisissäkin kaikkialla. Lähetä viesti viidakkorumpujen kautta ja käske Merin pujotella nopeasti myrkkynuolisateessa!

    Joo, en oikein osaa vielä kirjoottaa yhyrellä kärellä.

    Marja-Leena,

    Kiitos toivotuksista! Joku isännän nuori tuttava ihmetteli ääneensä miten kukaan voi pudota pyörän päältä. Leo oli käskenyt odottaa 40 vuotta ja ilmenee että putoaminen on hyvin helppoa.

    En ole ikinä ollut sairaalassa paitsi vauvan syntyessä, joten tämä oli kyllä hyin ainutlaatuinen kokemus myös.

    Käsittämätöntä että luusto on mennyt noin huonoon kuntoon. Että siellä on enemmän vikaa kuin pelkkää ruston (cartriledge?) kulumista.

    Enemmän ihmettelen tätä kiputilaa. Vannon ettå se on isompi kuin synnytyskipu! hauskutin paria kirurgiopiskelijaa ja käskin noin ihan vain yleisistä syistä miesten oppimaan synnyttämään, niin sitten tasa-arvo laskeutuu näillekin lakeuksille!

    VastaaPoista
  8. Ohhoh, todella ikävää. Reipasta mieltä toipilasaikaan! - Olen aina ollut sitä mieltä, että polkupyörä on yksi vaarallisimmista kulkuvälineistä. Toki osaan ajaa sillä, mutta en ymmärrä, miten ihmeessä pysyn pystyssä - siis aina kun rupean oikein ajattelemaan lähes 80 kilon massaani kahden pyörän varassa, tulee hutera olo. Maahan osuu kerrallaan vain hyvin vähän pinta-alaa renkaista - ja sitä paitsi ne pyörviät koko ajan!

    Onneksi oma pyöräni on lukossa alakerran varastossa. Avaimen olen hävittänyt ...

    VastaaPoista
  9. Penjami,

    arvaas mitä? Ihan nyt alkuunsa tuntuu siltä, että aion ruveta pitämään entistö korkeammalla pyöräilyn lippua!

    En tiedä suurempaa onnea kuin sen tunteen kun olen päässyt puuskuttaen korkean mäen yli ja sitten voin viilettää pörrö tuulessa heiluen hienoa alamäkeä.

    Minä olenkin eläny lapsuuteni maalla, eikä autoja juuri ollut. Isoäidin talon hevonen puolestaan oli hidas lönkyttelijä, joka viis veisasi pikkuflikan määräyksistä.

    Mutta tuntui hyvältä nähdä kivikko ja aatella sinua möyrimässä siinä. hmm. Juuri kuuntelin Juha Varton (Varron?) puhetta luovuudesta.

    Kivikkopuutarhan tekeminen ehkä voisi olla sitä?

    En oikein osaa vielä kirjoittaa yhdellä kädellä.

    VastaaPoista
  10. Pikaista paranemista, vaikka ei kai se kovin pikaista voi olla. Toivottavasti ovat antaneet hyvät huumeet.

    VastaaPoista
  11. Olet oikeassa: kivikkopuutarha on luovuuden jatke tai lähde, miten sen haluaa ajatellakin. Ainakin itselleni. Se ei ole samanlaista oikeaa työtä kuin jos selkä hiessä hoitaisi perunamaata tai kitkisi porkkanaa (yksi viheliäisimmistä kasvimaahommista minkä tiedän, siis silloin kun porkkanantaimet ovat aivan pieniä).

    Kivikkopuutarhassa ei ole kiire mihinkään - jos jokin suunnitelma ei toteudu tänä kesänä, niin ehkä seuraavana tai sitä seuraavana - ja siinä vaiheessa onkin jo keksinyt muuta.

    Tärkeintä on oleilu lähellä maata, istuskelu kivillä, ja aika nopeasti istutuslapio vaihtuu kirjaan. Monta ajatuskulkua tulee käytyä läpi samalla puuhastelee (verkkaisesti). Luulen että siinä ollaan lähellä sitä japanilaisen puutarhan filosofiaa.

    VastaaPoista
  12. Ripsa, jos lohduttaa niin meidän 33-vuotias poikamme sai itsensä kaatumaan polkupyörällä, tosta vain! Solisluu poikki. 1,5 kk sairaslomaa. Olet hyvässä seurassa sillä poika on superpyöräilijä!

    Ota siis rauhallisesti. Ja joo, tiedän että juuri sinulle sitä on turha toitottaa mutta ehdotan aivan, aivan varovaisesti ;-))

    Ritarisi Hannu

    VastaaPoista
  13. Nuo hellanrenkaat näyttäisivät olevan vielä ihan käyttökamaa.

    VastaaPoista
  14. Kalevi,

    tais olla jotain 20 vuotta sitten kun tehtiin remontti mökillä. Minä en olisi luopunu vielä Ioäidin äidin hellasta, mutta mökkiä halajavat lähimmäiset olivat usuttaneet meirän markille palotarkastajat, joka tuomitsi sementtitiilitakan ja tuon hellan.

    Onpa hän nyt siinä heinien keskellä muistuttamassa isoäiteestä, jonka hiukset hän itse pyysi minun aina kampaamaan sunnuntaiaamuisin radion kirkonmenojen jälkeen.

    Isoäitee (joksi siis kutsuttiin häntä, ei minun isoäitiäni) oli minun kaverini ja istuin usein hänen pikkuasunnossaan isoenon talon päädyssä. Hän oli 96-vuotias kuollessaan ja hänellä oli kauniisti kihartuva punaruskea tukka. Mutta eipä hän ollutkaan juuri elämässään sairastellut.

    Kuoli nukkuessaan, ilman kipuja, sanoi äiti. Surin häntä kauan kunnes opin pyörällä ajamisen taidon ja maailma laajeni.

    Hannu!

    Onpa ihanaa tietää ett minulla on ritari!

    Todensanoakseni en kyllä tulisi toimeen ilman Leoa, joka joutuu auttamaan hampaiden pesussa kun on vain yksi käsi. Saa nähä kuinka kauan miesraukan pinna kestää.

    Meidän poika sai joskus tuonikäisenä kans luunmurtuman olkavarteen, kun kaatui jäisellä tiellä. Onkohan meidän poijilla huonompi luusto vielä kuin meillä ittellämme?

    En muista enää mitä tarkalleen ottaen poika söi, paitsi että liukeni ksvisruokavaliostamme ulottumattomiin kun pääsi yläasteelle. Jaa mutta olivat ne Vitol-tipat!

    Penjami,

    kyllä muussakin puutarhanhoidossa on kyse zenistä. Tuli mieleen että siitä puutarhastasi ei voi käyttää sanaa puutarha. Miksikähän japanilaiset sitä kutsuvat?

    Yksi jenkkiystäväni on käyny Kiotossa parikin kertaa matkalla ystävyyskaupunkiin joka ei ollu Kioto.

    Mutta kertomukset olivat haltioituneita. Japani on maisemaltaan aivan kuin Oregon. Kummankin maan valtavia metsiä tuhotaan, mutta onneksi ovat vuoret, joilla tuhotyö tulisi liian kalliiksi.

    Kiotossa on temppeleiden ja luostareiden vieressä noita kivikkoja. Englanniksi rock garden. Rupesin miettimään että mistähän ne ovat tulleen Saarivaltioon?

    Alan Watts'n klassikossa Way of Zen (1957) on käytetty kuvituksena Kioton kivikkotarhoja.

    Sari,
    kiitos toivotuksista! Lääkkeet ovat vissiin aika kovat, mutta kivut saa melkein pysymään pois jos on paikallaan. Paikallaan pysyminen on puolestaan counterindicated (pahus, miten se sanotaan suomeks) jos tahtoo että luut luutuvat!

    Tuli pitkä kirjastoreissu. Hammaslääkäri alkaa ens kuussa, ihan OK, jos rullatuoli mahtuu ovista sisään.

    VastaaPoista
  15. Helou!

    Toivottavasti toipuminen sujuu!

    (olen pari kertaa yrittänyt kommentoida, vaan kun pitää todistaa ettei ole robotti ja alvariinsa mökkioloissa tuossa epäonnistuin, mutta nyt kaapuntissa paremmilla vermeillä!)

    Eljas

    VastaaPoista
  16. No,

    sairaaloissa on vaikea nukkua. Kokonainen armeija marssii päivittäin sängyn luo vaatimaan huomiota. Nyt on saanut nukutuksi eka kertaa pariin viikkoon.

    Siitä kipu alkaa sitten ehkä vähitellen poistua. Ynnä päibvittäin pitää jumpata moneen otteeseen. Ja ylihuomenna eka tsekkaus-rontgen.

    Kärsimättömyys pitäisi kyetä ohittamaan.

    VastaaPoista
  17. Ripsa

    Eikö ne opettaneet, että se ei ole rullatuoli vaan pyörätuoli?

    Kiistelivät takavuosina kielitoimistoa myöden tästä asiasta, siksi on jäänyt mieleen. (Mutta kumpikohan se nyt sitten olikaan oikein? Kysyn itseltänikin) Loogisesti ajatellen pyöriähän ne ovat ne renkaat siinä tuolissa, mutta jos ovat kunnossa, rullaavat kepeästi ainakin alespäin viettävällä asvaltilla.

    Kielikysymys lienee toisarvoinen asia kun onnettomuuteen joutunut on.

    Kyllä sinä paranet, sitkeä ihminen. Minullakin alkaa oikea kämmen olla kivuton keväällisestä tärskäyksestä, kipu vain rannetta jäytää.

    Eilen vaihdoin kattoon valaisimien runkoja enkä muistanut, ettei oikeaa kättä saa nostaa tietystä kulmasta ylös saakka (ei mielellään mistään kulmasta) ja se naksahti taas paikoiltaan jääden ylös-asentoon (ei Heil-tervehdykseen vaan vielä jyrkempään). Murjoin sen väkisin takaisin liikkuvaiseksi, mutta saakeli että teki kipeää; kerran ajoin autolla kattoluukku auki terveyskeskukseen kun ei itseltä onnistunut. Ja tämän ilmiön aiheuttama kolari sentäs sattui 1992!

    Että kaikella meitä raskautetaan täällä käydessämme.

    "eletään vain vaikka piruuttaan": http://www.youtube.com/watch?v=IuTUMD-WzlM

    Eli toipumisiin.

    VastaaPoista
  18. Valto,

    emminä sulle kyllä pärjää noissa onnettomuuksissa! Toi viimeisin oli viheliäisintä mitä olen ikinä kuullut.

    Lämpötila putosi 10 astetta ja oli liian vähän päällä, kun päätettiin taksimaksua vähentääksemme kävellä takas. Leo sanoi ettei se ollut liian raskasta pyörätuolilla, mutta tuntuu että kipeä jalka on sisäisesti mustelmilla vielä pitkään. Tiet ovat täynnä kuoppia.

    Harjoittelen ykskätis-kirjoitusta, ja on tää tosihidasta. Mutta sairaalareissu sai kielen köyhtymään tosinopeeta. osan aikaa olin niin sekaisin kivuista ja lääkkeistä (taatusti tunnet tilan) etten löytäny sanaa millä kommunikoida yhtään millään kielellä.

    Rullatuoliksi olen tainnut tuommoista kutsua aina. Sisällä on nojatuoli, jolla konkkaan etiäpäin. painoa ei saa olla haavapolvella yhtään. Mä kutsun sitä skuutteriksi.

    Eli kiljahtelen edelleen astuessani sillä vahingossa.

    Osaan jo pestä hampaat itte, pääsen liukumaan tyynyillä tasolta toiselle, saan laitetuksi aamiaisen aivan itte, kissalle en siä saa ja se on selvöästi murheellinen siitä että en kiinnitä siihen tarpeeksi huomiota. Ootetaan sitten kun Leo tulee!

    Kissojen ja kissaihmisten kärsivällisyys ei ole niitä parhaita ominaisuuksia.

    Toivon totisesti että ranne oli kunnossa. Ois kamalaa jos se ois avattava ja leikattava.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista