29.9.13

Kuin ruusu



Isä lausui äidille sen syntymäpäivänä juhlallisesti että Du bist wie eine Blume, so schön und holz und rein. Taisi olla Heinrich Heinen runo. Saksaa luettiin ja sitä opiskeltiin kotonakin, vaikka latina oli tärkein ja siitä johtuva historia.


Ellei näe taakseen, ei näe sivuilleen eikä eteensäkään. Itseään isä piti lähinnä kaktuksena. Äiti ilvehti ettäkö oikein yön kuningatar.


Luin Rosa Liksomin kirjan ja tulin ajatelleeksi Heinen puhtaan kukan ajatusta. Ja kukat liitetään naisiin. Niin kuin ruusu. Olen tullut ehkä lukeneeksi Rosa Liksomin oman nimen mutta en muista sitä. Eikä sillä ole väliäkään, muistan hänet pukeutuneena sotilaaksi joskus ehkä 80-luvulla, aurinkolasit päässä, piilossa. Sen tiedän että hän on kotoisin alunperin Lapista ja osaa puhua hoon päältä. Se on erilaista h-kirjaimen liittämistä kuin Pohjanmaalla.


Kirja Hytti nro 6 sai Finlandia-palkinnon vuonna 2011. En ole ehtinyt lukea sitä aiemmin, nyt polvi ja sääriluu yrittävät selvästi torjua ruuveja ja titaanilevyä ja käveleminen on hankalaa. Siellä hermostossa käy hirveä kuhina, kun hermot rakentavat itselleen uusia ratoja. Sitä paitsi on tullut syksy ja on lupa lukea.


Olen pitänyt Liksomin kirjoista aina. Etenkin niistä lyhyistä proosanpätkistä. Kun Liksom julkaisi ensimmäisiä niistä, kriitikot ja suomenopet keskustelivat kiivaasti, mitä lajia kirjallisuutta nämä nyt ovat. Jossain määrin lyhytproosan käsite tuli meriteeraamaan juuri näitä Liksomin ensimmäisiä kirjoja. Pari minulla on hyllyssä yläkerrassa, yhden nimi oli muistaakseni Bama lama, joka vaikutti sitaatilta Arto Mellerin näytelmästä Kohtaaminen Mr. Evergreenin kanssa. Ryhmäteatterin esityksessä Bama Lama lauletaan ja joukolla: Mister Evergreen, on aika päästää sisään Mister Bama Lama. En päässyt selville siitä keitä nämä henkilöt olivat, paitsi että hyvin mielikuvituksellisia otuksia.


Liksomin lyhytproosa vaihtoi aihetta sivu sivulta, melkein. Niissä oli ällistyttäviä ja kauhistuttaviakin asioita. Ei kuitenkaan ilmeisesti niin pahoja etteivätkö lukion suomen opettajat olisi määränneet oppilaita niitä lukemaan. Suuri osa tarinoista sijoittui Lappiin. Muistan miettineeni perustuuko kuuluisa Lapin lumo näihin outoihin ihmisiin, jotka tuntuivat tekevän ihan mitä huvittaa. Mutta oli niissä iso annos tragediaa mukana.


En ryntäile hankkimaan itselleni kirjoja, jotka ovat saaneet palkintoja. Yritän pysytellä lukemisissani eri genrien laitamilla, myyntiluvut ja palkinnot eivät merkitse paljonkaan, aihe ja mahdollisesti kirjailijan nimi kyllä.


Hytti nro 6 hämmästytti pitkällä proosalla. Siinä oli kokonainen tarina. Suomalainen tyttö ja venäläinen mies matkustavat Siperian halki junalla, ensin Habarovskiin ja sitten sieltä Ulan Batoriin. Tapahtumat sijoittuvat jälkistalinistiseen aikaan. Paljon Stalinista puhutaan, mutta mitään selvää aikajanaa ei tässä ole.


Tärkein on suomalaisen opiskelijatytön ja keski-ikäisen, suhteellisen ränsistyneen juopon venäläismiehen kohtaaminen. Luin jostakin kirja-arviosta, että henkilöt tarkoittaisivat Neuvostoliiton (karhu) ja Suomen (nuori neito) suhteita. Saahan sen niinkin lukea.


Mutta ihmiset ovat aivan hyvin saattaneet olla olemassa. Juoppo venäläinen mies käy läpi erittäin perusteellisesti naisasiansa. Joskus vuosi pari sitten luin tunnetun venäläisen mieskirjailijan teoksen nimeltä Miehet, mutta en muista kirjailijan nimeä (eikä netistä ollut apua). Hän ei ole nuoria neroja, vaan vanhemman polven kirjailija, joka on jopa saanut julkaista Neuvostoliitossa järjestelmää vinosti katsovia teoksia. Kaikki kirjailijat eivät olleet pimennossa.

Joka tapauksessa tuo opus oli vahvasti mielessä kun luin Liksomin rakentaman venäläismiehen repliikkejä. Naisista se mies puhui ja joi viinaa päälle. Tyttö ei puhunut mitään, vaan piirsi. Mongolian rajalla tytöltä vietiin piirustuslehtiö, mutta sen veivät venäläiset, sitten kun päästiin Mongolian tullin luo, ne tullimiehet palauttivat lehtiön. Ei tietenkään selityksiä.


Liksom kuljettaa mukanaan kaikkea absurdia mikä liittyi reaalisosialistiseen elämään: tavaroista tyhjät kaupat, raunioituvat talot, hoitamaton yhteiskunta kaikin tavoin. Nehän ovat kliseitä tavallaan. Tytön mieltä kirjassa luetaan erikseen, ei puhuttuna, mutta ajatuksissa on Moskova ja sen jollain lailla järjestäytyneempi maailma kuin mitä näkyy junan ikkunasta Siperiassa.


Varmasti luen kirjaa eri tavalla kuin ihminen, joka ei ole elänyt suurinta osaa elämästään Neuvostoliiton naapurissa. YLEn Elävässä arkistossa on paljon taltioituja lähetyksia Neuvostoliiton ajoilta. Aikaa on kulunut jo niin paljon, että suuri osa suomalaisesta puheesta kuulostaa eksoottiselta. Kaikissa elämän käänteissä Neuvostoliitto otettiin huomioon.


Suomessa oli silloin noin puolet Eduskunnan jäsenistöstä vasemmistolaisia, kuten opimme eilisen Helsingin Sanomista. Ehkä Liksom on kirjoittanut päiväkirjaa joltakin Neuvostoliiton matkaltaan. Paljon suomalaisia opiskeli siellä vielä 1980-luvun alussakin. Heiltä Suomessa opiskelevat kuulivat miten hienoa/kamalaa Neuvostoliitossa oli.




Hölmistyttää yhtäkkiä mennä kauas taaksepäin ajassa, vaikka Neuvostoliitto loppui vasta 1991. Ei siitä ole niin hirveästi aikaa. Tuntuu että Suomi ainakin on ottanut hirmuisen loikan aivan eri suuntaan. En ole varma siitä mihin suuntaan, koska sen romahduksen jälkeen isolla osalla väestöä on ollut lama niskassaan ja köyhtyminen on totta.


On ruvettava kyselemään maassa nyt käyviltä, työtä tekeviltä ja opiskelijoilta, millaista on nyt Siperiassa. Mongoliasta en muista kuulleeni hiiskaustakaan aikoihin. Venäläistä nykykirjallisuutta pitäisi saada enemmän. Se vähä mitä olen onnistunut lukemaan, on ollut lukemisen arvoista.


En tiedä kuinka paljon politiikka enää nykyään vaikuttaa ihmisen väliseen kanssakäymiseen. Ehkä ei mitään. Liksomin tarina oli ehyt ja kokonainen, ei konstailuja, romaani. Jos romaani on julkaistu venäjäksi, mitähän lukijat ovat siitä ajatelleet? Ehkä se on heillekin mennyttä maailmaa?

15 kommenttia:

marja-leena kirjoitti...

Haluasin lukea Liksomin kirjaa mutta on vaikea saada täältä, ehkä vielä menee kauemmaksi mailmalle. Jotkut suosiota saaneet saa englanniksi käännettynä ja joskus saan täältä lainastosta, esim. olen saanut lukea Sofi Oksasen ja Johanna Sinisalon töitä. Joskus tulee luettua muutamia isän ja äidin hyvin vanhoja suomalaisia kirjoja, vaikka hitaasti.

Kiinnostaa minua kovasti lukea suomalaisten suhteet naapuri maihin, onhan se varmaan pohjaton aihe kirjailijoille ja lukijoille.

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena!

Lähetän sulle kirjan, jos annat osoittees, esim. mun s-postiin ripsaluoma(at)gmail.com kun minä olen kirjan lukenut enkä tarvitse sitä, enkä ole tekemässä siitä pitempää juttua.

Minua kiinnostaa oikeasti tietää sekin, mitä olet kirjasta mieltä. Our African friend just came, but give me mail!

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

Liksom on Anni Ylävaara ja Pohjoisen tyttöjä Mukan naapurista. Tunsi Palsan jne.

Valto Ensio kirjoitti...

Tuosta politiikasta.

Päivän Hesarissa Unto Hämäläinen kirjoitti tasapainon järkkymisestä koska vasemmisto on uupeloitunut tyngäksi entisestä ja oikeiston maltillisten pikkuhiljaa väistyessä, on uhkana sen suunnan nuoren polven radikaalien valtaannousu.

Se uhka voi olla todellinen vaikkapa peilaten sitä toiseen kirjoitukseen (en nyt muista nimeä eikä lehti ole nyt tässä käsillä) jossa rehtoria kummeksutti nuorison historian tietoisuuden puute.

Pitääkin lukea nämä jutut uudestaan kun ovat jo tajunnasta päivän puuhasteluissa laimentuneet..

Ripsa kirjoitti...

Valto

Kyllä kai nimenomaan historianopetus olisi paikallaan pitää, nivoa siihen yhteiskuntaoppi, niin että nuoriso tietäisi mistä on tullut ja minne on menossa.

En ole aikoihin seurannut kunnolla peruskoulun ja lukion kehitystä. Kyselen kyllä lapsenlapsilta mitä koulussa on, mutta en ole oikein tullut hullua hurskaammaksi, kun vanhempi on vasta kolmannella. Nuorempi ei edes koulua vielä käy.

Maailma tulee niillä lapsilla, samoin kuin noilla sinun nuorimmaisillasi olemaan varmasti aika erilainen kuin mitä se on ollut esimerkiksi ihan siinä peruskoulun alkupuolella, yhteiskunta taustalla soi ja pitää meteliä aivan eri tavalla nyt.

Siitä olen absoluuttisesti yhtä mieltä itteni kans, että taideaineita pitäisi olla enemmän. Ihan jos siitä syytä että oppisivat arvostamaan taidetta ja kirjallisuutta ja harrastamaan sitä. Eikä teatterikaan pahitteeksi ole.

Nyt Liksomia mietittyäni viikon verran, vähän kauemminkin, tajuan että hän on ollut hyvin omaääninen ihminen ja hänen aloittaessaan puhuttiin vain tekstin lajityypistä eikä sisällöstä.

Meillä on rikas ja hieno kirjallisuus, ei siitä mihinkään pääse.

marja-leena kirjoitti...

Ripsa, kiitos kauniista tarjouksesta! Postikulut ja tullit ovat niin korkeat, ainakin kun olen ennen tilannut Suomesta, että yritän kärsivällisesti odottaa kirjan englanninkielistä painosta joka varmaan tulee pohjois amerikkaankin. Huomasin Liksomin sivuilla että se tulee käännetyksi monelle kielelle. Kiitos taas!

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena!

Sitähän minä mietin, että saattaisi kuulua niihin kirjoihin joita tullaan kääntämään. Epäilin ihan ensimmäiseksi, että ehkä venäjäksi. Mutta englanti on yleisimmin se kieli.

Sitten mietin että kuinka iso suomen sanavarastosi on, kun olet muuttanut täältä lapsena.

Ainakin ennen netissä on ollut osoitteita joissa mainostetaan käännettyä kieltä, siis englanninkielelle, ainakin sellainen oli kuin Three precent tai 3%, joka tarkoittaa englanniksi käännettyjen määrää Pohjois-Amerikassa. Siinä saitissa oli eri kustantajien nimiä ja muistaakseni sieltä sai myös tilata joitakin.

Omituista että teillä otetaan tullimaksu kirjoista. Ei meillä oteta. No, jos muutat mielesi, niin lähetän ilman muuta.

Anita Konkka kirjoitti...

Miehet -kirjan on kirjoittanut Viktor Jerofejev, mainio kirja ja mainio mieskin. J
oskus 90-luvulla kävin hänen kotonaan Moskovassa, hänellä oli kissa ja papukaija ja nuori kaunis vaimno niin kuin venäläisillä kirjailijamiehillä tapaa usein olla.

Ripsa kirjoitti...

Anita,
jaaha, että kaunis nuori vaimokin vielä! Kirja oli todella hyvä. Ja tuntuu siltä että eivät nuoret venäläiset kirjailijatkaan huonoja ole. Ilmeisesti julkaiseminen on kuitenkin kaupallistunut, eli nyt sensuroi raha?

Mutta revin täällä hiuksiani kun yritin löytää saittia, jossa olisi niputettu nätisti yhteen tämän hetken venäläinen kirjallisuus. Ehkä sellaista ei ole. Jostain syystä oli englanninkielinen sivusto, mutta nimet eivät sanoneet mitään. Kirja kun käännetään toiselle kielelle, niin usein nimi vaihtuu.

Enhän minä venäläisiä nimiä kykene muistamaan. Kirjastosta löysin senkin kirjan.

Yrittikö kissa syödä papukaijaa ja papukaija nokkia kissaa, vai olivatko ne ystäviä?

Heli kirjoitti...

Sattumalta luin itsekin tuon "kuutoshytin" ihan hiljattain. Enpä tiedä - oikeastaan saisikohan sanoa suoraan, etten suuremmin syttynyt sille. Että jos Liksom oli palkittava, niin eikö hänen aiemmassa ja hauskemmassa tuotannossaan olisi ollut aihetta. Mutta niin - kirjat ja palkinnot, junat ja pysäkit, eivät ne aina osu kohdilleen, ajassa tai paikoissa.

Sitten mietin, että nyttemmin on näköjään syntynyt ihan uusi piirre tähän nykyiseen palkintomaailmaan, kirjoita Virosta tai Venäjästä, niin johan irtoaa kiitosta (Carlson: Maan ääriin, Lipson: Kosmonautti, Liksom: Hytti nro 6, Oksanen: Viro-trilogia) - saattaa näitä lisääkin olla. Onko Suomi jo niin tylsä maa, että kiinnostava kirja syntyy vain naapureista kertomalla?

Ja tuo sinun mainitsemasi allegoria? Sehän on hätäpäissä tempaistu mainoskikka, onhan?

Ja vielä: uudemmasta venäläisestä kirjallisuudesta on jokin aika siten julkaistu tuo Avaimen Cafe Voltaire sarjan Venäjä -osa nimeltään "Kenen aika".

Ripsa kirjoitti...

Heli!

Hauska kuulla sinustakin välillä! En minä ole yhtään epäillyt että olisit lopettanut lukemista ja kirjojen miettimistä. Taitaa olla jotain jonka oppii nuorena ja sitten siitä on pääsemättömissä.

Minusta voi olla hyväkin asia, ettei lue kirjoja ihan tuoreeltaan julkaistuna. Tarkoitan siis nimenomaan kotimaista tavaraa.

Vai ettet pitänyt? Mutta kyllähän tuosta löytyy kritisoitavaa. Ajattelin etenkin pitkän proosan muotoa. Joskus tuli mieleen että toistoa on. Ja sitten tietenkin se, että kaksi monologia siinä ottavat mittaa toisistaan. Sillä tavalla kertominen välillä onnahtelee. Mutta ei pahasti, se päätyy olemaan aika lailla selvä kertomus.

Ironia ja kaiken absurdin näyttäminen oli minusta kirjan parasta antia. Sitten taustakohina, koko Suuri ja Mahtava siinä näkysällä. Poliittisen historian oppituntikin tavallaan. Ajattelin siinä yhteydessä nuoren suomalaistytön suhdetta miehiin ja naisiin. Aihehan on kielletty nyky-Venäjällä, mikä on erityisen kummallista. Johto on vanhaa patriarkaattia eikä seksuaalisia suuntautumisia voi olla.

En ollut tullut ajatelleeksi Venäjää yhtenä kirjoittamisen motiivina. Tuntevatko suomalaiset, että heidän oma maailmansa ei riitä kirjoittamisen kohteena? Olla osa jotain isompaa?

Kaikki nuo kirjathan puhuvat kyllä menneisyydestä. Ja nykyään, kun ei ole rahaa mihinkään, niin ennen sentään Neuvostoliiton kauppa piti huolen perustaloudesta. Sitä tulin ajatelleeksi kun kuuntelin jotain radiojuttua Pietarin kaupasta. Sehän on ollut käynnissä niin kauan kuin Pietari on ollut olemassa. Kaiken lisäksi kaupunki rakennettiin suomalaisasutuksen päälle. Alueen nimikin oli Ingermansland.

Tuo allegoria oli kyllä Hesarin kritiikissä. Vähän minä sitä ihmettelin, mutta näkökulmaa kai kriitikko oli metsästämässä. En yhtään muista kuka niin sanoi.

Aha. Cafe Voltaire. Aion päästä aivan itse kirjastoon tällä viikolla. Ei tästä muuten mitään tule. Paha kyllä tämä vuosi on kuulemma ensimmäinen, jolloin kirjastossa purevat säästötoimet. Onneksi aina voi toivoa kirjoja.

Heli kirjoitti...

Ripsa,

Enhän minä lukemista lopeta,huh, ajatuskin kauhistuttaa. Kommentoinnin koetan pitää vain pienellä, kun se vain vaikeasti voi olla vastavuoroista, siis kun ei ole omaa kotiblogia. Mutta kiinnostavimpia on todella vaikea ohittaakaan - kuten nyt tätä sinun.

Ihan samaa mieltä olen tuosta, että toistoa löytyy kirjasta paljonkin, mutta sitten taas juuri sitä voisi pitää taiteellisena keinona, koska junamatkailu on toistamista, samojen asioiden uusiutumista. Ja jos ryhdytään tällaisiin suur-allegorioihin HS:n tyyliin, tästähän voisi vetää toistolinkkauksen vaikka miten kauas vanhaan Venäjään. Siihen, miten venäläisyys toistuu tässäkin samana, oli hallintomuoto sitten mikä hyvänsä.

Ehkä se onkin jotain mikä minua kyllästytti, kuin Liksomilla ei olisi ollut muuta kuin toistettavaa siihen mitä Tolstoi, Tsehov, Dostojevski, Turgenev jo ovat maasta ja kansasta kertoneet. Ja edelleen, että juurin votkan, sipulin, yhteen vessaan kohdistuvan jonotuksen ja muun mustan pörssin kaupan ja sekalaisen rujouden kautta kulkeva kerronta saattaa myös typistää jotakin. Tosin en ole siitä varma, mutta täytyyhän venäläisyydessä olla enemmän kuin stereotypioita. Jolloin siis pitää kysyä, miksi suomalaiskirjailija laskettelee näitä kiskoja? Mitä sellaista annettavaa hänellä on, jota venäläiset eivät itse tuottaisi?

Ja sitten tuo päähenkilö-tytön lähtökohtien peilailu, siinä tuntui olevan jokin ristiriita tytön iän ja tapahtuma-ajankohdan välillä. Jos eläisimme yhä 1980-lukua, juttu olisi ihan kirkasta, mutta 2010-luvulla se ei sitä enää ole. Tytön elämäntarinassa on jokin onnahdus, jokin mikä ei tunnu olevan kohdallaan, sittenkään vaikka hän nyt vain oikusta olisi Venäjä-fani. Varsinkaan kun tuon oikun voimaa ja mittaa, ja mahdollisia syitä ei esitetä lainkaan.

No niin tuo "palkinto tipahtaa, kun Venäjästä kirjoittaa" on tietenkin vain heitto, tai piikki, ihan muuhun suuntaan kuin kirjailijoiden.

Ripsa kirjoitti...

Heli,

tuntuu siltä, että varsinkin joskus 70-luvun alkupuolella silloinen nuoriso koki Venäjässä, sen kulttuurissa ja muussa aikamoista eksotiikkaa. En tiedä onko täälläkään mitenkään tavatonta että (varsinkin) miehet juovat kaksin käsin ja kuolevat siihen. Että ei vodka ehkä niihin asioihin kuulu. Ja se tyttöhän yritti ottaa Moskovassa aivan toisenlaista suuntaa kuin mit perinteinen venäläisyys oli, ihan nautintoaineita myöten.

Se rakkausjuttu oli uskottava ja epäuskottava. Se oli varmaan totta, että ihmiset olivat epärehellisiä jopa suhteissaan, mutta kyllä kai sellaista tapahtuu kaikkialla maailmassa.

Venäjänkuvista parhaimpia ovat olleet mielestäni elokuvat. Suomalainen Pirjo Honkasalo niissä melankolia-dokkareissaan on ollut tosihyvä, esimerkiksi se pikkupoikien koulutus sotilaiksi. Taisi olla nimeltään Melankolian kolme huonetta. Sitten oli se Tanjushka ja seitsemän perkelettä.

Siitä tuli mieleeni miten Isonvihan aikaan kasakit ja kalmukit veivät Suomesta lapsiorjia Pietariin ja siellä heistä koulutettiin suomenkielisiä suomalaisten tappajia. Se tappaminen sitten jatkui tässä maassa todella kauan.

Liksomin kirjassa satunnainen ja äkillinen kuolema on aina ja koko ajan läsnä. Se tuntui todelta.

a-kh kirjoitti...

Selitäpä vähän jälkistalinismia. Ns. reaalisosialismiin olen tutustunut, vaikka käsite onkin epäselvä ja sidoksissa kunkin "itäblogin" maan yksityisiin ja yleisiin "neuvostosuhteisiin".

Rosa Liksomin kirjoja en ole lukenut. Naisten kirjoittamat runot kiinostavat minua enemmän kuin heidän romaaninsa, kunhan asettuvat 60-luvulle, jonne kaikkinainen kehitykseni pysähtyi.

Ripsa kirjoitti...

Kalevi

En ole termistä varma. Tässä tapauksessa eli Liksomin kirjassa ei kerrota vuotta milloin ollaan matkalla Siperian läpi.

Otin "jälkistalinismin" ihan vain sen takia, että vaikutti kirjan repliikkien mukaan että ketään ei retuutettu vankilaan tai leirille Stalinin aikojen kritisoimisesta. Niin oletan.

Sen lisäksi, enkä ole siis itse ikinä opiskellut Neuvostoliitossa, rikollisuus alkoi olla aika tavalla jokapäiväistä sielläsuntäällä, kuten ainakin jotkut tuttavat sanoivat jotka NL:ssa olivat opiskelemassa, joskus 70-luvulla, ehkä vielä siis 80-luvullakin.

Ehkä todellakin on ollut niin että leirejä ja vankimääriä on vähennetty.

Brezhnevin aikaa kutsuttiin pysähtyneisyydeksi, mutta en tiedä olivatko muutkin puoluejohtajat sitä, vain enemmän tyranneja.

Stalin on käsitykseni mukaan ollut vähän vainohullu. Ei ainakaan normaali. Oisko ollut että oli alkoholisoitunut, en tiedä.