21.9.13

Oikeasta ja väärästä

En ole kauhean hyvä saarnaamisessa. Mutta jollain lailla varmaan on perusteltua puhua oikeasta ja väärästä erään suomalaisen ruhtinaan ja suomalaisten veropakolaisten suhteen.

Olen selvillä siitä että vastaus on hyvin yksinkertainen: rahalla ei ole isänmaata. Missään ei ole koskaan voittanut vielä demokratia, joka takaisi ehdottomasti kaikille ihmisoikeudet. Kun vastaus tähän myös on ilmeinen: ihmiset nyt ovat niin raadollisia, niin tähän voi tietenkin sanoa, että on kummallista, että nimenomaisesti ahneus on sitten se raadonhajuinen ominaisuus, jota on kunnioitettava.

Ajatus yhteisestä  köyhästä ja kunniallisesta kansasta on aika varmasti haaveellista höpötystä ja seurausta poliittisesta kampanjasta siihen tai tähän suuntaan. Politiikka taas on likaisten käsien puuhaa.

Hallitukset haistelevat aina tuulia. Paras tilanne hallituksella on silloin, kun kulttuuriin hiipii yksilöllisyyden vaatimus. Kansalaiset jäävät tuijottamaan omaa napaansa. Se osa joka ei siihen pysty, vaan hortoilee eestaas eikä ymmärrä että on ylväs yksilö, joutuu joron jäljille ja jää sinne.

Teatterin opiskelun ohella kiinnostuin välittömästi yliopistoon päästyäni sosiaalipsykologiasta. Se johtui siitä että olin aina ihmetellyt miksi aikuiset käyttäytyvät niin kummallisesti ja tempoilevat ja ovat ristiriidassa itsensä kanssa toisten samanmielisten kanssa eikä mistään tule ikinä valmista.

Aivan kuin päämäärä puuttuisi.

Muistan hyvin kun Tampereen yliopiston Draamastudiossa näytettiin Bertolt Brechtin Itä-Berliinissä sijaitsevassa teatterissa esitetty filmatisoitu Äiti Peloton, Mutter Courage. Se oli hieno esitys. Vaikka olin katsonut teatteria säännöllisesti 8-vuotiaasta asti, en ollut koskaan nähnyt niin pelkistettyä kuvaa sodasta ja siitä, mitä se tekee ihmisille.

En tiedä onko tuo Theater am Shiffbauerdamm vielä olemassa. Se sijaitsi muinaisessa DDR:ssä, Saksan demokraattisessa tasavallassa, kuten se taidettiin suomentaa. En ole koskaan käynyt siellä, joten kolmiulotteisen esityksen kokemus jäi uupumaan. Sillä on tottakai merkitystä. Mutta Äiti Peloton oli elokuvattu niin että kolmiulotteisuuden illuusio syntyi hienosta valaistuksesta.

Muistaakseni sitten vuonna 1967 löysin Tukholmassa kesätöissä ollessani Gamla Stanista pikkuisen levykaupan jossa oli vuonna 1931 tehty levy nimeltä Dreigroschenopera, eli Kolmen pennin ooppera. Ostin levyn heti, tunsin sanat, koska olin lukenut näytelmän saksaksi.

Levy päätyi matkalaukussani Amerikkaan, jossa päädyin ällistyttämään rockin kyllästämän ystäväpiirin saksalaistyyppisellä schlagerilla. Kukaan ei tietenkään osannut saksaa, joten yritin parhaani mukaan kääntää sitä kehnolle englannilleni.

Törmäsin lopulta jossain pitkäksi venyneessä Vietnamin sodan vastaisessa kokouksessa vanhaan wobblie-kaveriin Samiin. Sam oli siis oikein tosivanha ja joutunut jo aikoinaan McCarthyn komitean hampaisiin. Menin käymään hänen kotonaan levy mukanani.

Sam sattui osaamaan saksaa, en tiedä oliko hän juutalaispakolainen Natsi-Saksasta vai olivatko hänen vanhempansa, mutta vaimonsa kanssa hän puhui saksaa. Hän pyysi levyä lainaksi, minä annoin.

Kun olin sitten lähdössä pois maasta ja tulossa kotiin, unohdin koko levyn. Pitkällä kotimatkalla ajattelin sitten, että levy oli hänelle hyvin tärkeä.

Tänään löysin levytyksen vuodelta 1930 YouTubesta. Se on selvästi rahisevampi kuin omani oli, mutta hyvin tunnistettavia ovat sekä Puukko-Mackie että Lotte Lenyan esittämä Merirosvo-Jenny. Se on selvästi eri äänitys kyllä.

Kun kuuntelin sitä nyt uudestaan melkein 50 vuoden päästä, niin ajattelin että henkilöt ja tapahtumat ovat hyvinkin tätä päivää. Kurt Weill on säveltänyt oopperan ja Theo Mackebenin orkesteri soittaa. Paljon puhaltimia, marsseja, musiikki samanlaista kuin esimerkiksi Sinisessä enkelissä, jos muistatte.

Mietiskelin sitä, että vuodesta 1930 oli aikaa enää kolme vuotta sitten, kun kansallissosialistisen puolueen jäsen Adolf Hitler valittiin Saksan valtakunnankansleriksi. Weill ja Brecht pakenivat Amerikkaan.

Kolmenpennin ooppera, tai oikeastaan Kerjäläisromaani, puolestaan kyllä löytyy hyvinvarustetuista kirjastoista.

13 kommenttia:

Sokea kana kirjoitti...

Näyttää teatteri olevan entisellä paikallaan, en tiedä, miten on muuttunut DDR:n ajoista. Silloin kävi siellä muutaman kerran.

Ja minulla on tuo sama levy! Täti osti sen minulle 20-vuotislahjaksi. Täti oli YT-läisiä 30-luvulta, hyvin oikeistolainen ja ymmärsi Dreigroschenoperin eri lailla kuin minä. Osaan edelleenkin lauluja siltä. Mutta levysoitinta, jolla sen voisi soittaa, minulla ei ole.

Katselin eilen Neljännen tien tv:stä ja ajattelin tuota veropetosjuttua ja sitä, mitä Katainen näytti aamulla sanoneen Elopin palkkioista. Mitä sitä ihmettelemään järjenvastaisena. Kysymyshän on siitä, kenenkä järjen.

Ripsa kirjoitti...

S.K.

Olipa mukava kuulla että jollakulla muullakin on sama levy! En tiedä kuinka paljon levyä on soitettu Yleisradiossa, mutta tuon oopperan sävellyksistä moni on jäänyt elämään, Puukko-Mackiestä on myös hienoja jazz-sovituksia.

Minun tätini on ollut ylioppilaskunnan hallituksessa jonkinaikaa 30-luvulla, mutta edusti liberaaleja. Sitä en yhtään tiedä miten sen ajan liberaalit vastaavat nykyisiä. Oikeistolainen hän ei kyllä ollut.

Dreigroschenoperasta hän sanoi ettei kerta kaikkiaan kestä saksalaisia schlagereita! Eli hän ei ehkä kuunnellut sitä ollenkaan samoin korvin kuin minä. Täti tuhisi ja mutisi kuunnellessaan levysoittimeni pauhaamista.

Menetin kotini 17-vuotiaana ja asuin hänen kanssaan kolme vuotta. Ja levysoitin säilyi hänen luonaan, joten se oli musiikinkuuntelupaikkani.

Minä myös katsoin eilen illalla Neljännen tien. Tuli yksinkertaisesti mieleen että suomalaisille on valehdeltu koko ajan. Demokratia-nimi ei taida enää pitää kutiaan. Siis kansanvalta.

Valto Ensio kirjoitti...

Kaikille maailman ihmisille valehdellaan. Ketkä valehtelevat ja kenen järjellä, niin se johonkin mittaan saakka tiedettiin, mutta nyt ovat pukeutuneet niin yhdenväriseen "markkinavoima"-lookiin, että otapa siitä sitten selvä. Joku Elop-korkki joskus pintaan pulpahtaa, mutta se on vain se "korkki".

Luen parhaillaan Eva Braunin elämänkertaa (Otava 2012) ja olen menossa vaiheessa kun Hitler nimitetään valtakunnankansleriksi.

Ainakin noin 100 sivua luettuani tuntuu siltä, että kirjailija Heike B. Götemaker on laittanut itseäänkin likoon ja tehnyt kelpo työn. Uusiakin näkökulmia ehkä saanut mukaan: En ole aiemmin Hitlerin rakastajatteresta lukenutkaan juuri mitään.

Ripsa kirjoitti...

Valto

Joo, siltä tuntuu. Järjettömät valehtelijat erottuvat. Tai sitten järjellisten valheet ovat niin helkkarin hyviä että niitä ei kukaan huomaa.

En muista miten se kansanedustajan määritelmä meni, mutta jollain lailla sellaisen pitää olla kunnon kansalainen. Se kuulostaa ylimaallisen hienolta nykyään.

Mielestäni olen joskus maailmassa tavannut kunnon kansalaisia tuossa rehellisyysjutussa. Isä sanoi kerran hissantunnilla, siis opettajana, että rehellisyyden raja kulkee siinä, mitä sanoo vastasyntyneestä lapsesta. Jos se on vaaleansinipunertava ja kiljuu ja vanhemmat ihastelevat että eikös se olekin kaunis, niin silloin täytyy vain rohkeasti sanoa että se ei muistuta ollenkaan sikaporsasta.

Se oli mun mielestä hyvä määritelmä. Noita vinkuporsaita on vain niin helkkarin paljon tätä nykyä. Siitä tulee sitten ongelmia: yhdet valehtelevat yhteen suuntaan ja toiset toiseen.

Vai Eva Braun? Ehkä hän ei lopulta olekaan ollut sitten historian sivuhenkilö? Kuulostaa hassulta, niin hirveän miehinen se natsikulttuuri oli.

Keiju kirjoitti...

"Ihminen on ahne" on kapitalistista propagandaa.

Ripsa kirjoitti...

Keiju

Tuskin ahneus on niin yksinkertainen juttu.

Minusta se menee hyvin kauas johki homo heidelbergiensiin tai ehkä vieläkin kauemmas, siis metsästys-keräilijä -kulttuuriin. Silloin oli opittava jemmaamaan pahan päivän ja huonojen säiden varalle.

Että jos tietää hyvän kasvien siementen paikan, syötäviä juuria ja muuta, niin tuskin sitä toiselle perheelle kerrottiin. Omat suut piti ruokkia ensin.

Mutta tuossa raadollisuus-käsitteessä tarkoitan jotakuta Liliusta tai Elopia, jotka rupesivat rohmuamaan. Keskiluokka sitten yrittää epätoivoisesti perässä sitä samaa.

Siitä syntyy epäoikeudenmukaisuutta, joka on kaukana kunniallisesta. Lapsityövoiman käyttöä, suoranaista orjuutta tekstiilitehtaissa tai elektroniikkateollisuudessa, että suuret firmat länsimaissa nyt varsinkin saavat suuret voitot osakkeiden omistajille.

Hyvä esimerkki vinoutuneesta lainsäädännöstä on se, että suurimmat sijoittajat, se kourallinen, päättää mitä yhtiö tekee. Iso yhtiö vaikuttaa koko maailmaan.

Psykologisesti ahneus on varmaan sitä, että ihmisessä syntyy halu saada jotain. Se voi olla kovasti voimallinen himohalu. Mutta sitten kun sen tavaran tai jonkin muun saa, se ei enää tunnu miltään ja pitää saada jotain muuta.

Ihmiset eivät osaa lopettaa siihen haaveiluun.

Tällä en tarkoita kaikkein köyhimpiä ihmisiä. Hehän jo näyttävät kunnon ihmisten silmissä vähän sellasilta kumoon puhallettavilta. Puhaltamisen ajatuksesta on lyhyt sen toteuttamiseen, mikäli yhteisön arvot sellaista suosivat. Ja miksi eivät suosisi?

Suurin säästöerä syntyy köyhien palveluista kuten budjeteista näkyy. Perusturvan taso on olematon ja köyhimmillä on vaikeuksia maksaa terveyskeskusten omavastuuosuuksia.

Valto Ensio kirjoitti...

Propagandaa tai ei, mutta nykyisissä markkinatalousjärjestelmissä ahneus saa muotoja, joita eivät esi-isämme ja -äitimme osanneet edes mielikuvitella.

Pari tuhatta vuotta sitten kertovat Jeesus-nimisen agitaattorin potkineen koronkiskureiden pelipöytiä nurin, mutta nyt ei sellaista jeesusta ole eikä tule, jonka koivet tai nyrkit edes kuvaannollisesti yltäisivät samaan.

Ahneus on nimityksenä nykyiselle käytännölle harhaanjohtava sillä ei kukaan haali syötävää, asuntoja tai vaatetusta tarvitakseen välttämättä niitä vaan varallisuuden keräämiselle on näkevälle tarkkailijalle tarjolla selvät pelihimon tyydyttämistarpeen merkit.

Ahneus on enää vain köyhien tuntema ihmispiirre.

Veikko Huovisen Hamsteria kannattaa muistella ahneudesta puhuttaessa vaikka senkin tarinan päivitys alkaisi olla ajankohtainen.

Ripsa kirjoitti...

Valto

Oletko huomannut, kun joku huomauttaa nykymenon kohtuuttomuudesta, niin heti tulee joku ilmoittamaan että suomalaisten perusluonteenpiirre on kateus?

Keskiluokka alkaa melko varmasti liukua alas. Tämä Wahlroos ilmoitti pari viikkoa sitten, ellei viime viikolla, että kohta Suomessa ei ole mitään työtä jäljellä.

Valmis maailma? Eivät ne aiemmat ihmislajit voineet aatella muuta kuin että saisi kaadetuksi antiloopin tai mammutin. Tuhoton vimma keksiä uusia tavaroita, teollistuminen kaikkineen, on ajanut kaikki ekosysteemit romahduksen partaalle. Ilmasto ei ole ainut.

Tunneilmastot ovat romahtaneet, outoja lapsia syntyy, niin kuin autistit, joita on yhä enemmän. Jo lapset syövät itseään hengiltä burgerkingeillä. Ei Amerikka ole se joka määrää.

Amerikkalaiset ovat eurooppalaisia ja jatkoivat imperiumien rakentamisia. Kaikki abot pois tieltä!

Siis en usko että köyhät ovat ahneita niin kauan kuin ovat köyhiä. Sitten kun pääsevät leivän syrjään ne unohtavat kadehtimisen ja rupeavat rohmuamaan.

Pitäisi olla mieluiten tasaista köyhyyttä. Mieli voisi paremmin ja voisi oppia ehkä ajattelemaan.

Valto Ensio kirjoitti...

Tasainen köyhyys. Kannatan. Vaikka kurjaa tämä on kaiken tarpeellisenkin menettämisen pelkoineen.

Millä tavalla tämä "tasainen köyhyys" konkretisoidaan?

Valto Ensio kirjoitti...

Anteeksi Ripsa, kysymykseesi kateudestakin piti jotain mainita vaikka vastaus ei ehkä olisikaan yksiselitteinen enkä sitä osaa kovin hyvin muotoilla.

Olen kyllä huomannut mainitsemasi asian, ja tulee mieleen, että kai se wuorineuwos Ehnrootkin noituu, että hänen keinottelusaarille säilömänsä 10 miljoonan tilin paljastus on kateellisten ansiota.

Kateellisuus, kuten ahneuskin, sanana ja merkitykseltään tarvitsisi myös uutta analyysiä ympärilleen.

Osaisitko tehdä analyysille hieman runkoa?

Ripsa kirjoitti...

Valto

Aivan oikeassa olet.

Tasanen köyhyys ehkä tulee vain pakottamalla. Eikä silloinkaan. Sellainen analyysi on annettu, että n.k. Arabi-kevät oli suurelta osin ekosysteemien romahtamisen seuraus.

Eikä ole kirkossa/moskeijoissa kuulutettu etteikö se voisi alkaa koska tahansa myös Euroopassa.

Hirveäksi vallaksi paisunut byrokratia niin Suomen kuin Euroopan kuin Amerikoidenkin sisällä on järjetön ja johtuu varmasti siitä että koulutettu keskiluokka(?) tarvitsee työtä edes jostain. Olisko tässä kyse yhteiskunnallisesta statuksesta, en tiedä.

Suurelta osin sitä kaikkea ei tarvita.

Sen sijaan tuottaminen, työn tekeminen, on hiipunut kaikkialla. Raaka-aineiden hinnat kallistuvat, koneilla yritetään korvata ihmiset ja se ei onnistu ilman jonkinmoista orjatyövoimaa. Ja se työvoima tekee taas sutta ihan sitä varten, että sillä ei jossain Kiinassa ja Vietnamissa ole edes ammattikoulun käynyttä työvoimaa.

Ei minusta ole analyysin tekijäksi. Pystyn korkeintaan arvailemaan. Sen sijaan kuka tahansa näkee että jostain päin pitäisi aloittaa.

Hirvein skenaario on se, jos sodat leviät taas jälleen kerran maailmanlaajuisiksi.

Sellainen fiilis minulla kyllä on, että ei tässä olla ollenkaan valmiita luopumaan vielä kansallisvaltioista. Siinä on kysymys kulttuureista ja kielistä.

Sen sijaan ylikansalliset yhtiöt eivät niistä rajoista välitä. Sellaisia on tietenkin Suomessakin. Tähän maahan ei haluta maksaa veroja, koska täällä on niin kamalan korkea sosiaaliturva...

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa&kaikki

http://areena.yle.fi/radio/1990026

Areenalla Kalle Haatasen ohjelma jossa tällä kertaa vieraana Hesarin ulkomaan kirjeenvaihtaja Heikki Aittokoski jolta ilmestyi kirja Narrien laiva.

Voipi kiinnostaa koska samoista aiheista suurinpiirtein täälläkin jutellaan.

Ripsa kirjoitti...

Valto!

Kiitos linkkivinkistä! Yleensä mun mielestäni Kalle Haatasen ohjelmat ovat olleen täyspainoisia. Kaveri osaa valita hyviä haastateltavia ja osaa sitten vielä vetää keskusteluun olennaisia asioita.

Hirveästi pitäisi ehtiä/jaksaa lukea että pysyisi kärryillä edes suurinpiirtein siitä, mitä kaikkea ilmestyy.

Kirjasyksyhän on täydessä käynnissä.

Sitä paitsi on hirveän hyvä lukea tietopuolista kirjallisuutta fiktion lomassa. Ja päinvastoin. Aittokoski osaa kyllä kirjoittaa. Sellainen käsitys minulla on että kirjassa olevista artikkeleista osa on jo ilmestynyt Hesarissa, jonka toimittaja Aittokoski on.