5.11.13

Hitaudesta


Kun ei pääse kulkemaan kovaa vauhtia on tietenkin hidastettava. Hidas kulkeminen keppien kanssa puistoon asti – ja se on pitkä matka se – saa katsomaan aivan eri tavalla ruohoa, pudonneita lehtiä, miettimään oliko tuossa oksa viimeksi kesäkuussa kun menin ohi. Myrskyjä ei ole ollut.

En ole huomannut. Lammen rannalle on tasaisen lämpimänä kesänä kasvanut yhtäkkiä pensaikko, tuulipuuron värisiä kukkia niissä törröttää elokuussa. En nähnyt kukkia. Nyt ne ovat ruskeita, rusehtavia. Lampi on aivan hiljaa. Terijoen salavissa on vielä haaleaa vihreää jäljellä. Joka kerta salavat nähdessäni olen yhtä ihmeissäni siitä, että sieltä asti on tuotu nuo pajujen sukuun kuuluvat puut tänne. Täällä on joskus asunut ihmisiä, joilla on ollut silmää ympäristön kauneudelle. Lampi on siinä luonnostaan, entinen merenlahti.

Talviajan myötä tuli pimeys. Nyt sataa. Muutenkin pilvi peittää taivaan, emmekä ehkä näe pyrstötähteä joka on tässä kuussa tulossa auringon ympäri kuljettuaan tännepäin.



Uni katkeaa neljän viiden aikaan yöllä johonkin sellaiseen uneen, jonka tiedän toistuvan tai jatkuvan. Eivät ne ole painajaisia, vaan jotakin siihen suuntaan kuin saksan kielioppi: loputtomia samojen maisemien tyrkytystä, enkä minä ole niitä vailla. Saksan epäsäännölliset verbit olivat aikoinaan painajainen, mutta onneksi Suomi alkoi suuntautua englanninkieliseen maailmaan ja pääsin vaihtamaan vierasta kieltä. Osaan minä edelleen saksaa lukea, auttavasti.

Että aivot tyrkyttävät jotain, ja varsinkin maisemia, aivan kuin olisi autossa liikkeellä ja se liikkuisi liian nopeasti, ylinopeutta, siinä ei oikeastaan ole järkeä. Se saattaa tarkoittaa senkaltaista saarnaa jota nuoriso on aina vailla: kiiruhda hitaasti. Ei kannata hankkia kokemuksia kokemusten vuoksi, vaan siksi että siitä olisi kantamaan paljon myöhemmin elämässä. Miksi ne tulevat uniin? Unet ovat ehkä jäämässä television katsomisen alle? Televisio on varmaan tarkoitettu nuorille ihmisille ja isä sanoi aina: festina lente.

Enkä minä paljon katsokaan, ehkä kuitenkin enemmän kuin ennen. Kissa yleensä herättää öisin suden hetken aikaan, se kävelee tyynyn päältä, ohittaa kipeän käden, joka on tukeutunut tyynyyn sormet harallaan. Se käpertyy nukkumaan käsivarren ja polven jättämään kuoppaan. Tunnen sen hyrinän.

Silloin kun olin kipeämpi, kissa meni makaamaan käden tai polven päälle. Olin aika ällistynyt kun Margaret Atwoodin Oryx & Crake -trilogian viimeisessä osassa MaddAddam kerrottiin enimmäkseen vihreiden (osasivat vaihtaa väriä), ihmistä muistuttavien, ehkä sapiens-heimon alalajin, parantavan toisiaan ja myös ihmisiä, joihin he kaaoksen jälkeen tutustuivat uudelleen, hyrräämällä. Kun joku oli sairas, tämä ihmisten tekemä vihreä ihmislaji (joka syö ruohoa, eikä pidä pahalta haisevasta lihasta eikä tapa ketään eikä ole aggressiivinen) meni joukkona sairastuneen viereen ja alkoi hyrrätä kuin kokonainen kissalauma.

Atwoodin trilogia on fantasiaa, mutta tämä kohta on totta: mikään ei ole pitkinä kivun kuukausina ollut parempi kuin kissa. Olen aivan varma siitä että kun kissa silityksen jälkeen saa kehräyskoneensa käyntiin, se vaikuttaa tervehdyttävästi. Tämä on tietenkin kvasitiedettä, mutta koska tämä on anekdootti, niin se käy eräästä totuudesta. Täyttä empiriaa!

Olen lukenut jo MaddAddam-opuksenkin (ei suomennettu) puoleen väliin, aivan sitä ennen luin sitä edeltäneen osan nimeltä The Year of the Flood, jonka suomenkielistä nimeä en muista. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kun kerran aika lailla todistettavasti suomalaiset osaavat ulkomaankielistä parhaiten englantia, niin suhteellisen yksinkertaista kieltä käyttävä proosa on parasta lukea alkukielellä. En tiedä mikä on koulujen opetuksen taso tällä hetkellä, mutta oletan että nuoriso oppii englantia lisäksi televisiosta ja niistä kamalista nettipeleistä.

Kun Nobel-palkinnot jaettiin, oma veikkaukseni oli kolmen kanadalaisen sarja: Margaret Atwood, Alice Munro tai Michael Ondaatje. Munro voitti ja olen siitä oikein iloinen. Munro on novellistina samantyyppinen kertoja, tarkkasilmäinen näkijä, kuin kanadalais-amerikkalainen Annie Proulx. Jos nyt ihmiset ovat niin laiskoja kuin oletetaan, niin voivat he tietysti tutustua Proulx'n tuotantoon esimerkiksi katsomalla hänen novellistaan tehtyyn elokuvaan Brokeback Mountain. Lisää hyviä novelleja löytyy Ernest Hemingway'ltä tai juuri kuolleelta Elmore Leonardilta. Kaikki hyvää ja selvää englantia, kielen mestareita.

Tämä saattaa kuulostaa englannin puolestapuhumiselta. Mutta kyllä me olemme pääsemättömissä tällä erää anglo-vaikutteilta, ne tulevat kaikkialta ja englanti on ehdottomasti tämän ajan lingua franca, hyvässä ja huonossa. Kannatan Euroopan unionin yrityksiä puolustaa esimerkiksi eurooppalaista elokuvaa, ja toivon nimenomaan hyvää eurooppalaista elokuvaa, koska Hollywood työntää halpaa bulkkia tänne ihan miten paljon vain.



EU myöntää kääntäjille tukea, kun käännetään kirjoja Euroopan maiden kesken, siis kaunokirjoja. Yhtenä hyvänä esimerkkinä on tämä kirja, joka juuri ilmestyi.

Olen ajatellut Saksaa ja sen hirveätä historiaa, kahta maailmansotaa ja muuta, ja samoin kuin taatusti monet muut ihmiset miettinyt, oliko se totalitaristinen yhteiskunta jotenkin erityinen, olivatko ne saksalaiset erilaisia kuin esimerkiksi suomalaiset tai vaikka englantilaiset, jotka kuuluivat sitten sodan voittajiin. Suomalaisethan hävisivät, vaikka tunnetusti Stalin istui teloittamiensa ihmisten haudalla.

Atwoodin trilogia on dystopia, mutta se kertoo nyt näkyvissä olevasta todella suuresta muutoksesta. Siihen sisältyy ehkä myös uusi alku, mutta tuhon enteitä on näkyvissä enemmän. Tänään kuuntelin radiosta YLEn kirjeenvaihtajan raporttia Kongosta. Kuinka moni on seurannut osittain Ruandan kansanmurhasta lähtenyttä sotaa itäisessä Kongossa? Sitä on jatkunut jo 15 vuotta.

Ilmastonmuutos tuo mukanaan nälän ja sairaudet. Meilläkö keskiluokallakin on varaa kaikkiin mukavuuksiin? Tuskin kellään enää on varaa nykyiseen elintasoon tulevaisuudessa. Vielä vähemmän on varaa köyhien pudottamiseen pois kokonaan. Yhteiskunnassa on oltava tasapaino, edes johonkin mittaan. Muuten ei selvitä hengissä.



12 kommenttia:

marja-leena kirjoitti...

Niin, englanninkieli valtaa. Muistan v.1983 matkaa Saksaan ja Suomeen jolloin kauhistuin miten voimakas amerikkalainen pop kulttuuri oli. Pelkäsin jo silloin että eurooppalaisten kultturi heikentyy. Mielenkiintoista oli huomata että suomessa englanninkieliset televisio ohjelmat annettiin kuulla silleen ja suomennus oli tekstinä alla. Sillä tavallahan oppii! Ei niin käy joka maassa.

Muistan myös käyntiä v. 2000. Nuori Vaasalainen serkku haki meitä junalta ja puhui hyvin sujuvaa amerikan-englantia, ei brittiläistä jota ennen tavallisesti kuultiin.

Hidas kävely on hyvä, niin todella näkee paljon! Se onkin valokuvaajalla paras, siten on tullut yhteen joitakin taideteoksianikin!

Kiitän kovasti ihailuja kanadalaisia kirjailijoita. Panet minut häpeilemään että en lue tarpeeksi niitä. Atwoodin työt ovat joskus minulle vaikeata ymmärtää.

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena,

säilyikö teillä kotikielenä suomi sen ajan kun olit koulussa ja tietysti englanniksi? Se on kyllä hyvä juttu jos niin oli.

Olen kuullut yhdeltä jo kuolleelta ystävältäni, joka oli vaihto-oppilaana Fargossa (Etelä- vai Pohjois-Dakotaa?), että Ruotsista tulleet siirtolaiset yleensä vaihtoivat hyvin nopeasti kielen englanniksi, mutta suomenkieliset pitivät kielen usein kolmanteenkin sukupolveen.

Nimittäin jos on oma kotikieli, niin silloin tulee myös usein vahva oma identiteetti. Ondaatjella on kuvaus suomalaisista hiihtämässä, pitkin metsiä. Kirja on yläkerrassa enkä pääse sinne, mutta se on vanhempi kirja (Leijonan vaatteissa?), kuvaus on herkullinen. Siinä kuvataan suomalaisten ehdoton hiljaisuus. Hiihtäessä kukaan ei sanonut yhtään mitään. Sujahtivat ohi kirjailijan, joka näki heidät vasta sitten kun olivat jo menneet.

Meillä kotona luettiin paljon, joten suomi tuli kirjoitettuna ja luettuna ihan jo pienestä. Käytiin teatterissa ja taidenäyttelyissä, joten nekin tulivat ihan lapsesta saakka tutuiksi.

Ruotsissa kesätöissä opin ruotsin puolessatoista viikossa, luen sitä vieläkin sujuvasti, mutta en osaa puhua suomenruotsia. Unohtanut varmaan. Englannin oppimiseen siellä Amerikassa meni ehkä pitempään, puoli vuotta. Mutta pitkä kieleni olikin saksa.

Suomennetut kirjat ovat hirmuisen tärkeitä tämmöisellä pienellä kielialueella. Suurin osa suomentajia on kaiken lisäksi hirveän hyviä ja työteliäitä ihmisiä. Olen siis oppinut vertaamaan englanninkielistä ja suomenkielistä proosaa jo ajat sitten.

Olen ajatellut kielestä aina sitä, että sen sisällä kuitenkin elää. Luulen että mieheni ymmärtää asian ehkä vähän toisin, ehkä käyttää silmiään enemmän ja hänen visuaaliset havaintonsa ovat äärettömän tarkkoja.

Kielellinen ja visuaalinen puoli, niiden hallitsevuus, tulevat lapselle aika aikaisin. En muista milloin en olisi kirjoittanut. Mies taas ei muista milloin ei olisi piirtänyt.

On kivaa, kun keskusteltavaa löytyy koko ajan!

Ai niin, Atwoodin trilogia on siis kolme aika paksua kirjaa. Kun niitä lukee, ei paljon muuta ehdikään sitten. Astiatkin pitää tiskata! Tiskaus tuntuu ajan haaskuulta, kertakaikkiaan.

marja-leena kirjoitti...

Kiitos, on kiva keskustella!

Kyllä kotona puhuttiin suomea, oikeastaan "Savvoo". Osasin lukea suomea 3 vuotiana. Sitten jouduin kanadassa heti kouluun kun saavuttiin tänne, olin 5v. ja piti heti oppia englantia. En muista sitä aikaa. Vanhemmat suomalaiset siirtolaiset puhuivat "fingliskaa" jos eivät hyvin osanneet englantia. Joissakin kodeissa vanhemmat halusivat vain puhua englantia lapsien kanssa jotta oppisivat paremmin, mutta lapset menettivät sitten suomenkielen, mutta meillä ei. Eihän minun suomenkieli ole hyvä mutta sillä pärjää. On vain ns korkekampi suomenkieli vaikeampaa esim, Helsinkiläisten nopeampi puhe, jotkut sanomalehdet ja kirjat ja TV uutiset. Olisi parempi jos olisi joku jonka kansa jutella suomeksi, harvoin enää on.

Sinä oletkin nopea oppimaan kieliä, mutta minulle on vaikeata. Ja kirjoittajahan olet myös. Ymmärrän hyvin miehesi voimakkaampi visuaalinen puoli, olen sama. Kirjoittaminen on joskus vaikeata, bloggaaminenkin, mutta hyvä on yrittää vain.

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena,

meidän kotikielemme on englanti. Se on "avioliitto-kieli", jostain syystä emme pystyneet vaihtamaan sitä suomeksi.

Suomen opettaja-tätini piti saarnoja kielestämme koko ajan, muttta ei siitä mitään tullut. Kun oltiin eletty Amerikassa kaksi vuotta ja minä kotiuduin uuteen kieleen (vaikka en kyllä ihan siihen maahan), niin se tuntui meidän kieleltämme. Lapsi on kaksikielinen, suomi-englanti.

Täällä rannikolla ihmisen pitäisi olla kaksikielinen suomi-ruotsi, mutta minulta se ei enää onnistu. Täällä siis on lain määräämä kaksikielisyys. Yliopistoruotsin suoritin kyllä, mutta se ei ole riittänyt useimpiin töihin tässä kaupungissa.

Ruotsinkielisiä täällä on 24% tällä hetkellä, tässä kaupungissa on myös ruotsinkielisiä kirjailijoita, mikä on kyllä hyvä. Että siis heillä voi olla oma kulttuurinsa.

Ihminen jollain tavalla elää myös kielessä. Hyvä on että pidät myös kirjoittamista yllä. Minäkin yritän piirtää ja maalata aina kun on vähän aikaa. Käsillä tekeminen on tärkeä asia.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

Kuuntelepa tämä kaunis laulu kun hidasta on välillä elämä: http://www.youtube.com/watch?v=iae6x50Y6kw

Kyllä Kongon hätään on ihan henkilökohtaisessakin mielessä tullut kosketuspintaa. Jonathan kertoi siitä sodasta jonkin verran kun eräänä kesänä hieman tehtiin pyöräretkiä ja telttailtiin.

Ja muitakin sen suunnan afrikkalaisia on minulla kunnia tuntea.

Se painolasti, jonka tänne saapuneet pakolaiset ovat matkaansa saaneet, ei kulu koskaan pois, mutta afrikkalainen elämänmyönteisyys ehkä auttaa monia heistä selviämään.

Yleinen raskasmielisyys, kuten suomalaisilla, heiltä suurelta osin puuttuu kokonaan. Jotkut sitten retkahtavat ja retkahtavat kunnolla: Pää ei kestä. Jossakin raja tulee vastaan kaikilla.

Jonathan mm. on edistynyt opinnoissaan hyvin. Peruskoulu uudestaan Suomessa, samoin ylioppilaaksi opiskelu iltatöinä ja nyt yliopistossa ties kuinka pitkällä jo: 6 vuotta tähän kaikkeen.

Samoin hänen nuorempi veljensä Josue.

Mutta Kalebilla, aika paljon vanhemmalla, onkin sitten ollut vaikeaa, mutta siskot taasen pärjäävät hienosti...

Voi kun ymmärtäisivät suomalaiset heidän valtavan älykkyyspotentiaalin...

Ripsa kirjoitti...

Valto

Me kaksi, ja vähän varmaan Lidia-kissa myös, ollaan juuri nyt huolesta soikeina, koska ystävämme lähti käymään kotonaan Afrikassa. Lupasi ilmoittaa kun pääsee kotiinsa, mutta mitään ei ole kuulunut.

Yksi postikortti Munchenistä. Tottunut matkustaja, mutta kun siellä on niillä tienoin käynnissä Ruandan ja Kongon tilanteen vuoksi aseellisia konflikteja myös naapurimaissa.

Ei ystävämme ihan hilpein mielin lähtenyt, mutta äiti ja isoäiti tahtoivat lasta kotiin käymään. Kun hän lähti, oli Nairobissa se panttivankitilanne juuri tapahtumassa.

Ollaan mietitty sitä, mitä yksi palestiinalainen ystävämme kerran sanoi: Gazassa on enemmän korkeasti koulutettuja ihmisiä kuin missään sillä alueella. Mutta ei töitä. Ei toimeentuloa.

Joskus olen ajatellut että onko länsimaisilla ihmisillä huono omatunto. Parasta mitä me osataan ajatella heille on korkea koulutus. Tärkeänä sitä ehkä pidetään tässä maassa vieläkin.

Ei se enää luokkakierron väline ole, hyväosaisuus ja huono-osaisuus ovat edelleen (uudelleen?) periytyviä. Mutta jos ajattelee afrikkalaisia, niin heillä ei oikeastaan koko viime vuosisatana ollut mahdollisuuksia oppia ja kun sitten viimein tuli kehitysapu, niin hirveän monet tarttuivat siihen.

Aion nyt katsoa onko minulla rohkeutta nähdä mitä tappaminen on. Kakkosella on dokumentti Indonesiasta. Yleensä vältän niitä. Mutta ehkä nyt on tehtävä poikkeus.

Kristian kirjoitti...

Ripsa,

on pitänyt sanoa tämä aiemminkin: jaksan ihmetellä miten vaivattomasti ja keveästi kuljetat tekstiä, vaikka aihe vaihtuu niin sitä ei meinaa huomata edes. Haluaisin kirjoittaa noin, mutta huomaan lukittuvani aina yhteen aiheeseen. Niin, ja se lähtö aina jostain konkreettisesta, mikä luo ikään kuin tilan seuraaville riveille.

Toivottavasti jalakset pelittää jo paremmin, tunnut hyvin sitkeältä kyllä, jo sieltä tapaturmasta alkaen. Tuli mieleen, kun oli puhetta että kaikki tapahtumat on suuressa maailmassa: teillähän on viikonloppuna kirjallisuustapahtuma! Sinnepä vain jos ei mitään tähdellisempää liene.

Älä katso tappamista. Katso Areenalta pikkulasten moraalin perusteet.

Ja siitä Seilosen herätyskäynnistä: eikö olisi kirjoituksen paikka, blogi tai novelli, vaikka esseen tapainen jos taipuu. Lukisin!

Ripsa kirjoitti...

Kristian!

Kiitos nätistä puheestasi! Olen varmasti kirjoittanut Kalevista(kin) siis ajat sitten, mutta sitten tulivat omat ruuhkavuoteni eikä ollut aikaa kirjoittaa. Suunnitelmia minulla on kyllä aina, kunhan nyt saisin edes työhuoneen takaisin, ja arkistoni ja käsikirjastoni.

Ne ovat yläkerrassa jonne en pääse ainakaan vielä. Yritän keksiä tavan jolla saisin tavarat alakertaan, eli mies vaihtaisi musiikkihuoneensa yläkertaan. Siellä soisi alttoviulu ihan eri tavalla: korkea äänitila. Sillä on näyttely parastaikaa ja se järjestää uutta ryhmänäyttelyä loppukuuksi.

Luulen kyllä, kuule, että olet jonkinmoinen sielunveli mulle, koska tuntuu siltä että tajuan ihan heti aina mitä kirjoitat. Nuo pitkät jutut joita olet tallentanut plussaan ovat oikeita aarteita.

Ei ole koskaan tuntunut siltä että olisit pikkuveli. Ehkä sinulla on vanha sielu? Jos on, niin sittenhän olet lähellä jotain peräti zeniläistä keskusta ja sehän auttaa sinua keskittymään, vaikka ympärillä olisi mitä. Arvaa olenko puolen ikääni yrittänyt kyetä keskittymään yhteen asiaan kerrallaan ja kirjoittaa kuin kunnon akateeminen henkilö! Eikä mitä, loikin asiasta toiseen, pää ei pysy yhdessä asennossa.

Kiitos kysymästä, kävin kirjastossa tänään. Vähän semmoinen kuin voisin kuvitella puolimaratonin olevan. Lihakset ehtivät pitkän oikosenaan olemisen aikana surkastua. Jos oisin sun ikäses, olisin jo kävelevä tapaus.

LittFestissä on kaksi ongelmaa: tiloissa ei ole induktiosilmukkaa (minulla on vain varttikuulo!) ja tuolit ovat kamalia. Harkitsen asiaa vielä tämän illan ajan, mutta voi olla että annan olla.

Olin sunnuntaina viikko sitten konsertissa joka oli juuri tuolien puolesta ihan hirveä. Mutta on kivaa kun on ihmisiä jotka rohkaisevat, kiitos!

ritrap kirjoitti...

Niinpä, Marjatta. Leon kanssa juttelin. Olen ajatellut sinua ja teitä ja miten suuri sielu sulla on ja kaunis elämä elettynä. Ehkä on ollut vain hyvä sun pinnistää taipumatta ja olla lojaali omille arvoillesi --- vaikka tekeekin kipeää se ei haittaa sitten! Sulla on niin paljon hienoa jaettavana että soisin sinun tarttuvan läppätiin tai padiin ja kirjoittavan niitä ihan järjestykseen ihka omalla tyylilläsi. Taaskin.

Ripsa kirjoitti...

Ritva,

joo, unohdin ihan että Leo kertoikin teidän tavanneen. Toivon totisesti että sinunkin elämäsi uusi ajanjakso on hedelmällinen. Muutos voi tuntua pahalta mutta olet tuntunut älyttömän sisukkaalta ennenkin!

Tässä taidetaan toivoa onnea kumpikin toisillemme. On minulla aina ollut korva sinunkin puoleesi, tässä kaupungissa ei kovin paljon sellaisia ole, niinkus tiedät.

Asioiden järjestykseen saaminen on hitonmoinen homma kun katkimenneet luut muistuttavat aina silloin tällöin olemassaolostaan.

Leo tuli äsken käymään kotiin: taiteilijaseura Botnian näyttely Mikola-galleriassa alkaa (avajaiset taitavat olla klo 18). En pääse sinne, ne rappuset ovat liian jyrkät kiivettäviksi.

Esteettömyys ei ole lähellekään normia missään päin täällä! Laki se on, mutta ei sitä välitetä noudattaa.

Kristian kirjoitti...

Ripsa,

jatkan juttua täällä. Lahjakkuus on suhteellista. En tiedä viittasitko kilellisellä lahjakkuudella yhteen vai useampaan kieleen, mutta omalta osaltani nuo useammat kielet ovat vaihtoehtoina jo vähän myöhäisiä. tajusin vasta vuosia jälkikäteen, että koulunkäynnissä olisi ollut potentiaalia kielissä.

Luulisin että sielunveljeyden tunnistamiseksi netti ei riitä, mutta en käy kiistämäänkään. Mutta jos mulla olisi Zen tai vanha sielu (kuten joskus kuvittelin), niin elämä olisi mennyt hiukan toisin. Ja kirjoittamisesta, asiasellaisesta: kun on valmis kiintopiste (esim. kirja) niin on helppo pysyä asiassa. Siinä ei ole akateemisuudelle sijaa, viitteille ja lähteille, eikä johtopäätösten tekoon toisten ajatusten päälle rakennettuna. Saatan saada joitakin näkökulmia muualta joskus, mutta kirjoista kirjoittaessani lopputulos on aika lailla näköiseni.

Mutta sinä joka sanot ettet uskalla runoudesta kirjoittaa, olet silti kirjoittanut Gösta Ågrenista? Ehkä saamme nauttia siitä esseestä täällä joskus?

Alttoviulu kuulostaa mukavalta. Oma suosikkini jousista on sello, pehmeä ja täyteläinen sointi, sielun oma ääni.

Leolle terveisiä!

Ripsa kirjoitti...

Kristian!

Niin kuin sanoit, niin se kamala syntipukki on KOULU! Patistetaan ja nitistetään lapset hengiltä.

Ehkä sinulla oli jo vähän helpompaa. Mutta keskikoulu oli hirviömäistä tottumista ikivanhoihin muotteihin, joihin kielellinen pää piti saada sopimaan.

Suomi tuli luonnostaan, ruotsi ja saksa jo hankalammin. Tällä minun kohdallani voi olla yhteys siihen, että olen ihan pienenä asunut Savossa, nelivuotiaaksi, joten ymmärsin murteita ja esimerkiksi Kalevalan aivan helposti. Siis voi olla sitä ihan varhaista perua.

Joo en tiedä onko sielunveljeyttä edes olemassakaan, mutta olen ilahtunut olemassaolostasi netissä vissiin ihan siksi että ymmärrän tekstisi helposti.

Se Gösta Ågren-essee on kadonnut jonnekin viimeisen muuton aikana. Läpi se meni kyllä, niin että ruotsinkielen kirjallinen osuus ainakin on jossain aivojenpoimuissa olemassa. oi se olla silti jollain korpulla, koska kirjoitin ruotsin vasta 90-luvulla kun tein gradua.

Germaaniset kielet ovat peräti erilaisia. Olen ihaillut ihmisiä jotka pystyvät vaihtamaan kieltä lennossa. Muistaakseni Vladimir Nabokovilla oli ainakin neljä-viisi kieltä, joita hän pystyi käyttämään ihan miten päin vain.

Taisi olla niin, että lastenhoitaja oli englanninkielinen. Olen yrittänyt lukea Nabokovin kirjaa Ada, jonka hän kirjoitti englanniksi, mutta en osaa. Esteeksi asettuu varmasti aika tavalla kokeellinen romaanin muoto ja iloittelu kielellä. Ei se kauas Joycesta mene, kielen kanssa leikkiminen.

Runoudesta olen ajatellut aina että ennemminkin kuin ankaraa muotoa, siinä on tilaa leikille, absurdille ja ennen kaikkea surrealismille. Tunnen dadan kuvataiteen puolelta, kyllä se on elämäniloisen runouden sukua.

Runossa on tilaa sattumalle. Esseissä pitää olla paljon tiukempi, en tarkoita nyt yliopiston tenttivastauksia. Ne vaativat raameja. Muotoon sujahtaminen voi olla joskus helpotuskin.

Ehkä päiväkirjat ovat sitten proosan lajeista se, joita voin lukea ihan viihdykkeenä, tai kirjeet, jotka muodostavat jonkun ihmissuhteen kuvan.