11.11.13

Matti?

Päivät menevät pois itte edestänsä. En osaa kuvitella mitään niin tylsää ja typerää kuin huonosti suunnitellun ja suomennetun ohjekirjan lukemista. Oikeastaan olen jo vuosikymmenet miettinyt mistä firmat löytävätkin niin hirvittävän huonosti suomea osaavia ihmisiä.


Toisaalta kaikin osin juttu ei ole suomentajienkaan syytä. Suurin osa koneita tulee jostain muualta kuin Suomesta, esimerkiksi Japanista tai Kiinasta tai Etelä-Koreasta, joten alkuperäiskieleksi asettuu jonkinlainen omituinen englanti, paljon hankalampi kuin tietokonekieli.


Olen tietenkin niitä onnettomia jolle ei ole suotu ympärille (ainakaan tällä hetkellä) laumaa innostuneita nörttejä, jotka haluavat ehdottomasti kertoa minulle mikä on ensiö ja eriö jossain sähköisessä piirissä. Käsikirjoihin ei sisälly sanastoa.


En edes muista miten osuin käyttämään oikeata kameran osaa. Toimitus oli simppeli, mutta se halvatun ohje oli levitelty neljälle eri osalle kirjasta. Sitä paitsi teksti on tuhottoman pientä. Vielä tänään iltapäivällä silmiin ilmestyi migreeniä emuloiva kaari, joka jostain kumman syystä ei ollut sahalaita, vaan tammipelin pöydän muotoinen ja liikkuva, siis diagonaalisesti kaiken lisäksi.


Aina välillä tutkin erilaisista ”tietueista”, kuten lehdistä, www-sivuista, blogeista ja sensellaisista mitä tiedetään ihmisen muistista. Olen aivan varma että tammi-pöydän ilmestyminen näkökenttään tarkoittaa jotain, sillä täytyy olla yhteys johonkin aivojen arkisto-osaan. Kyseistä peliä en kyllä muista pelanneeni lukion jälkeen, jolloin minulla oli pari kaveria jotka rakastivat peliä.


Ystävät väittivät että jos opin tammea, niin opin sitten shakkiakin, kunhan saan jostain nappulat. Ei toiminut. Opin kyllä shakkinappuloiden liikkeen, että hevonen hyppää ensin kaksi sivuun ja sitten yhden eteenpäin tai toisinpäin (?), mutta asenteeni oli outo.


Pidin idioottimaisena vapaa-ajan huvittelumuotona keskiaikaisen sodankäynnin soveltamista lautapeliin. Olen ollut pasifisti niin kauan kun olen tiennyt mitä sana tarkoittaa ja todennäköisesti siis aina. Mutta hämmästyttävintä oli se ikävä tosiasia, että ensimmäisiä kertoja pelatessani ja hävitessäni jokaisen pelin, suutuin kuin pippuri. Shakki on ainut peli, joka on ikinä herättänyt minussa suoranaista vihamielisyyttä koko maailmaa kohtaan. Oletan maailman vihaamisen johtuneen siitä, että koen kärsineeni vääryyttä. Tunne on varmasti molemminpuolinen.


Vastapuoli, joku tyynesti hymyilevä nuorimies, väitti säännönmukaisesti että kyse on logiikasta. Käänsin tyypille selkäni ja sanoin että sitä samaa latinanopekin käytti. Että jos oppisin latinan oikein hyvin, niin minusta tulisi matemaatikko tai filosofi. Se niillä mustilla pelaava suostutteli takaisin laudan ääreen. Vetosi siihen että olen järkevä ihminen.


Aivot kuulemma toimivat enemmänkin tunnemuistina kuin rationaalisena sellaisena, mutta en ole ikinä oppinut kumpi on kumpi. Minulla on omat aivoni eikä jonkun muun. Tämä oli seuraava murskaava argumenttini, kun taas tapasin jonkun tyynenrauhallisen nuorenmiehen joka tahtoi pelata shakkia luentojen välissä. Taisi olla taidehistorian luento.


Eilen aloin miettiä vakavasti sellaista mahdollisuutta, että jos minulla olisi ollut matikan opena joku muu kuin sellainen, jonka mielestä tytöt eivät voi oppia matematiikkaa, niin olisin oppinut shakkia suuttumatta joka kerta ja sitä myötä olisi tullut tietämään mikä jossakin lieriössä on eriö tai ensiö, ja mistä se sähkö johdetaan sinne ja miten pystyn välttämään sen, että koko huusholli ei räjähdä. Maailma ei tapahdu sattumalta vaan väistämättä.


Sattui nimittäin niin että perjantain ja lauantain välisenä yönä lueksin MaddAddamia (ks. edellinen postaus), nyt kohti trilogian vääjäämätöntä loppua. Yksi esine oli mukana aina kaaokseen asti: pieni piispa-shakkinappula, joka oli ontto sisältä. En kerro mitä siellä sisällä oli, mutta sillä oli ratkaiseva merkitys sekä senhetkisen päähenkilön isä-suhteen selvittelyssä, että ihmiskunnan evoluutiossa, jota ehkä voisi kutsua hengissäsäilymiseksikin.


Kirjassa oli väliepisodi, jonka aikana pelattiin shakkia. Alkoi nukuttaa niin kuin aina, kun kirjailija luo keskelle vetävää tekstiä suvantokohdan. Tietenkin silloin aina pitää olla todella tarkka, koska shakinpelaajat viestivät toisilleen murahduksin, silmäyksin, pienin hymyin ja muilla tavoin, mitä he ovat tässä oikeasti tekemässä. Kirjailija sanoo jotain ja ihmiset menevät lankaan: eihän tässä ole mitään.


He siis eivät ole oikeasti pelaamassa shakkia, vaan kyse on paljon isommasta asiasta. Valpastuin hetkeksi, mutta olin jo lukenut kymmenisen sivua ja kello oli viisi aamulla. Tiesin että kissa herää pian paperin rapinaan ja tulee vaatimaan ruokaa.


Jos nousisin ylös, heräisin kokonaan. Tarvitsen paljon unta niin kuin kaikki pohjoisessa asuvat tarvitsevat talvisin. Muuten he eivät jaksa edes teekannullisen juotuaan selvittää kaoottisia ohjekirjoja, joita ilman vekottimia ei opi käyttämään. Olen varma siitä että en ole yksin ja uskallan käyttää me-muotoa.




Läpi kirjan ihmiset miettivät kuumeisesti miten voisivat olla jotain muuta. Sellaisesta on hyvin lyhyt askel eri eläinlajien väliseen kontaktiin. Kommunikaatio muuttuu helposti todelliseksi minkä tahansa eläimen kanssa. Olen nähnyt yhden nuorenmiehen soittavan nokkahuilua järven rannalla olevan ison kiven nokassa.


Kun kävelin hiljaa hänen taakseen, huomasin että kalat olivat rantavedessä ympyrässä hänen lähellään ja aivan hiljaa. Pikkukaloja. Mutta ne selvästi kuuntelivat.





9 kommenttia:

  1. Ripsa
    Olipa meditatiivis-runollinen lopetus blogissasi. "Mutta ne selvästi kuuntelivat."
    Vuokko
    P.S.
    Minä olen nukkunut koko syksyn aivan hirveästi, saunan jälkeen kymmenen tuntia yhteen putkeen, arkipäivinäkin ihan helposti yhdeksän tuntia. Tosin vuorokausirytmi keikahtaa helposti semmoiseksi, että vasta kolmelta kömmin sänkyyn, jolloin herätessä - tai ylös noustessa – onkin puolipäivä. Kun ei ole pakko pimeällä nousta ja lähteä, nukun.

    VastaaPoista
  2. Ensiö (Ensio!) on kai jokin muuntamo? Ensiökäämistä tuli mieleen. Eriöksi sanoivat jotkut huussia.

    Minulla on ollut tuo nykyinen Olympus-järkkäri yli viisi vuotta enkä vieläkään hallitse sen kaikkia konsteja koska olen aina ollut tekniikkaa ja matematiikkaa hyvin huonosti oppivaa lajia.

    Ohjekirjan olen kyllä hiirenkorville ja resuiseksi selannut. On mulla myös Digikuvauksen perusteet-kirja, mutta kuka saakeli jaksaa sellaista lukea? Kirjastostakin lainasin erään sellaisen, mutta ei sitä jaksa ei.

    Jotkut jaksaa, ja jotkut ymmärtävät puolesta sanasta laitteen kuin laitteen. Sitä olen aina kunnioittaen ihmetellyt. Hieman kadehtienkin.

    Mutta joskus tällaisten henkilöiden ottamat valokuvat ovat myös sellaisia teknisiä, tarkoin rajattuja, väritettyjä, valkotasapainoltaan 100 prosenttisesti onnistuneita, mutta täysin ns. sielua vailla olevia, kylmiä "julisteita".

    Ollaan me ihmiset kummallisia sittenkin.

    VastaaPoista
  3. ihan riemastuttava postaus. Kepeän hauska ja kuitenkin sisältää ajattelemisen arvoista asiaa.

    Vastaan ihanan kissan arvoitukselliseen katseeseen ja mietin mitä se miettii samalla kun mietin omia mietteitäni, omilla aivoillani, en laina-aivoilla - vaikka toisaalta ehkäpä ne ovat minulla vain lainassa.

    VastaaPoista
  4. Vuokko

    Onhan eläkkeellä olemisessa tuo hyvä puolensa: saa nukkua milloin nukuttaa. Ei tarvitse olla tarvittavissa. Vaikka pätkätöitä minun elämäni on ollut melkein koko iän.

    Silti pimeällä on siinä syynsä. Ei kai sitä kesällä kerkiä nukkua. Valo on pimeälläkin hieno, mutta kesällä vihreyden keskellä valokin hurjistuu.

    Pitäisi kaivaa Kalevalasta esille se kohta, jossa kalat kuuntelevat Väinämöistä. Kyllä minä sellaista muistelen.

    Valto
    Aha. Vai on ensiö muuntamo. Mitä hittoa se minun kamerassani tekee? Äh. Tuo sai minut ihmettelemään entistä enemmän että kuka niitä kirjoja kirjoittaa.

    Ja sitten kaiken lisäksi kamerassa on puusee eli huussi. Siellä kyllä ON roskis jossain. Siis noita erinäisiä substantiiveja manuaalista kyllä löytyy, mutta teonsanat ovat hukassa.

    MIKSI minun pitäisi olla tietoinen ensiöstä? Minulle kyllä tuli todella mieleen että tulee tulipalo. Olen nimittäin kerran nähnyt valokaaren ja se oli julmetun pelottava.

    Ritä
    Oli hauska juttu? Mutta minun arkielämäni on kaikin puolin täysin toivotonta. Aina kun kosken koneisiin ne väittävät vastaan tai muuten vain kieltäytyvät yhteistyöstä.

    Arkielämän absurditeettejä, niitä kai.

    Kissoilla on kieli. Ja kun meillä on aina ollut kissa tai kaksikin, joskus kokonainen kissaperhe, niin kyllä se kieli tulee tutuksi.

    Eikö sinulla, Rita, tule semmoista oloa ikinä että heräät väärät aivot päässä?

    VastaaPoista
  5. Kissojen ilmaisunkyvyistä on juttua täällä: http://yle.fi/uutiset/kissa_puhuu_kielta_jota_harva_osaa/6866255

    VastaaPoista
  6. Poikkeuksellisen kiehtovasti kirjoitettu teksti.

    Shakinpeluusta ja suuttumuksesta tulee mieleen oma teini-ikäni, jolloin rikoin veljeni hienon shakkilaudan siitä hyvästä, että olin jälleen hävinnyt luokkakaverilleni. Joka muuten, sivumennen sanoen, oli minusta aivan tyhmä. Teini-iässä on se vaihe, jolloin ei valikoi kavereitaan vaan kaveeraa kenen hyvänsä kanssa joka vain haluaa. Sanalla 'tyhmä' tarkoitan myös sitä, että pidin itseäni häntä fiksumpana ja näin ollen minun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt voittaa hänet tunnetussa älypelissä. Mutta en, hävisin vain jatkuvasti.

    Eriö on tosiaan käymälä. Muutaman ihmisen kanssa on puhuttu vessan kaikista eufemismeista – kuinka hassuja ovatkaan nämä "pikkulat" ja "mukavuuslaitokset". Ja tietysti "naisten huone". Kun asiasta tuli puhetta Oulun Galleria 5:n silloisen näyttelysihteerin kanssa (työskennellessäni ko. paikassa), hänelle ensimmäisenä mieleen tullut ilmaus oli "pikkukamari". Minusta oli aivan erityisen hauskaa, jotenkin absurdilla tavalla, että se oli ensimmäinen.

    VastaaPoista
  7. Valto

    Juuri tuota tutkimusta tarkoitin. Taisin lukea sen jostain enganninkielisestä lehdestä alkaapäätä. Tuntui hölmöltä ajatella että joku tiedemies tutkii jotain niin selvää asiaa kuin kissojen kieltä.

    Onhan sillä se toinenkin kieli, jolla se nuolaisee nenänpäätä milloin ei puraise sitä. Pikkuinen karhea kieli. Ja se autuas kehräys.

    Keiju
    Hurraan täällä itsekseni! Olen onnellinen että joku muukin on suuttunut hävittyään (ja aina ja vain) shakkipelin!

    Minä taisin vain olla niin paljon lapsellinen, että kun kotona ei pelattu shakkia, niin ne nuoretmiehet ovat olleet opiskelukavereita.

    Onhan se nyt hirveä häpeä: on olevinaan vaikka kuinkakin viisas ja kirjoittaa jo lehtiinkin kritiikkejä, mutta sitten kurssikaverille suuttuu, kun se lempeästi yrittää tutustuttaa pelien aateliin.

    Tässä tietsikassa on muistaakseni shakkipeli, ollut ihan jo valmiina, mutta olisi aika kaameata jos vihastuisin työvälineelleni pelkästään häviämisen vuoksi!

    Ei, siihen ei kyllä ole varaa. Tässä maassa kun kaikki on kallista.

    Täytyy ilmeisesti olla niin, että joko a) olen lukenut eriö-sanan väärin ja se on ollut joku muu sana ja minun pitää mennä silmälääkäriin, b) firmalla on ollut suomentajanaan huumorintajuinen tyyppi, joka kuvittelee edelleen mielessään mitä variaatioita ihmiset löytävät kameran eriöstä, c) koska suomentamisesta maksetaan niin hävyttömän vähän, niin tulkoot koneiden ostajat toimeen miten parhaaksi näkevät.

    Voi niitä muitakin mahdollisuuksia olla.

    VastaaPoista
  8. Laitoin linkin siihen postaukseesi, jossa huhtikuussa 2010 kuvasit Irma Optimistin performanssia. IO esitti sen nimittäin tällä viikolla täällä Helsingin Taidehallissa Là-bas → Irma Optimist-näyttelyn avajaisissa. Kuvauksesi oli mielestäni osuva.

    Toivottavasti sopii.

    VastaaPoista
  9. S.K.,

    hyvä, kiitos!

    Olen seurannut Irman töitä ihan melkein ensijutuista asti. Irmahan oli matemaatikon/kaaos-teoreetikon hommissa ennen täällä Vaasassa. Ja Pekan (Luhta) kanssa olen tehnyt töitä kulttuurilehti Lakeuden Kutsussa 80-luvulla. Laurin olen tavannut kun hän oli lapsi.

    Ehdittiin tässä jo miettiä että miten saada onnittelut hänelle läpi! Kiitos edelleen!

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista