11.12.13

Isänmaan kieli

Tämän jutun nimi voisi olla vaikka isänmaa. Mutta väistämättä tulen lukeneeksi maata kirjallisuuden silmin. Tai kirjallisen kulttuurin silmälasien läpi. Päätekijöitä ovat tietenkin kirjailijat ja heidän tuotantonsa.

Löytyi ihan alkajaisiksi runokin nimeltä Isänmaa, J.K. Ihalaisen ja Sándor Vályin esittämänä.

Sen voi kuulla täällä. Mutta sitten siellä Tampere-talossa oli Vaasasta henkilö, jota YLEn TV-selostaja itsenäisyyspäivänä kutsui ”aika vähän tunnetuksi kirjailijaksi”: Ralf Andtbacka. Hän oli LittFestin alkuaikoina järjestämässä Vaasan kaksikielisiä festareita. Selostajan ilmaisu oli mielenkiintoinen. Ehkä se johtuu siitä, että häntä ei ole suomennettu. Sen sijaan toinen Österbottenista kotoisin oleva, Peter Sandström, oli tunnetumpi koska häntä on suomennettu?

Kävin kirjastossa hakemassa Marko Tapion Arktinen hysteria I, osaa II ei kirjastosta löytynyt. Kirjastovirkailija ei ollut Marko Tapiosta koskaan kuullutkaan. Onko mahdollista että Marko Tapiota ei ole koskaan käännetty ruotsiksi? Kirjailijoiden tunnetuksi tuleminen taitaa olla vaikeaa maassa jossa on kaksi virallista kieltä. Yleisöjäkään ei ehkä löydy niin paljon kuin muuten voisi.

Siis koko valtakunnan määrässä, kirjakaupoista on tullut krääsäkauppaa eikä Suomalaisesta kirjakaupasta löydä hyviä kirjoja, vaikka kieli olisi oikeakin. Vain niitä joita kirjakauppias ajattelee tulevan myydyksi. Pokkareita ja dekkareita.

Vaasan ensimmäisiä LittFestejä luotsasi runoilija Ralf Andbacka. Muistan taiteiluni Tritonian tiedekirjastoon marraskuun jäätä pitkin alas. Kirjailijatkin olivat vähän ihmeissään että missä ovat. Ehkä Vaasassa ei kovin usein kokoonnuta muutenkaan. Tritonia oli kaunis ja uusi rakennus, melkein meren rannassa. Maarit Verronen oli läsnä ensimmäisissä festareissa ja rupesi puhumaan minun kanssani. Sittemmin kuulin että hän on Keskipohjanmaalta kotoisin.

Olin kirjoittanut jo silloin muutamasta Verrosen kirjasta. Pidin niistä. Mutta takaraivossa naksutti, että en esittele itseäni, hän saattaisi muistaa kirjoittamani, eikä kriitikon tarvitse olla tunnettu. Kirjailija sitä tarvitsee, tarpeen tulla luetuksi, koska mitä mieltä on muuten julkaista mitään.



Paneelikeskustelut olivat uuvuttavia. Kuulosti siltä että sekä järjestäjät että vieraat olivat valmistaneet puheenvuoroja eikä niissä ollut niin kutsuttuja irtiottoja. Keskusteluiden väliajalla pihalla matkalla ruokalaan oli keskustelua kirjailijoiden kanssa siitä, kumpi kirjallinen kieli, suomi vai ruotsi, selviävät tulevaisuuteen asti. Se oli niin kauan sitten, että kustannustalojen osto- ja myyntiliikennettä ei ollut vielä tapahtunut.

Tuskin oli kirjailijoita jotka olisivat menettäneet kustantajansa kesken kaiken. Siis ilman että heidän tekstinsä olisivat muuttuneet yhtäkkiä kelvottomiksi. Nyt heitä ilmeisesti jo on. Ja joka tapauksessa kirjailija-blogit ja varsinkin runoilijoiden ovat tulleet ilahduttavan monilukuisiksi. Minusta henkilökohtaisesti olisi mukavampaa lukea kaikkia kirjoja paperilta, mutta se ei ole enää mahdollista.

Yksi merkillisimmistä kirjailijakohtaloista on Hannu Helinin runoilijanura. Muistan lukeneeni ja ostaneenikin hänen kirjojaan kun hän oli nuorempi. Ei hän kovin paljon minua vanhempi ole, mutta on kuitenkin. Sitten hänen nimeään ei enää näkynyt lehdissä pitkään aikaan. Yhtäkkiä hän tuli vastaan runoblogissaan, joka on lukemisen arvoinen: Work in Progress. Runouden suhteen olen valitettavasti diletantti, luen, mutta niistä on vaikea puhua, pidän, mutta pitämystäni on vaikea perustella.

Helin on mielestäni hieno runoilija. En ymmärrä miksi hänen julkaistujakaan runojaan ei juuri edes arvostella enää. Tiedän kyllä että kriitikoita on potkittu urakalla ulos lehdistä, olen yksi heistä. Mutta en ole koskaan arvioinut runoutta, siis sanomalehdissä, kun en osaa. Se on henkilökohtainen ongelmani, josta edelleen yritän päästä eroon.

Ulkona marraskuun viimassa hytisevä kirjailijoiden ja kirjallisuuden ystävien epävirallinen paneeli ei päässyt täyteen yhteisymmärrykseen Suomen kirjallisuuden kielistä. Suomen kirjallisuudelle toivoimme lisää lukijoita Venäjän Karjalasta. Sittemmin on tullut se käsitys, että karjalaisuus alkaa olla menetetty identiteetti sielläpäin. Sitten ajateltiin että suomenruotsalainen kirjallisuus voisi saada lisää lukijoita Ruotsista. Joku väitti siihen, että ruotsalaiset eivät ymmärrä suomenruotsalaista kulttuuria eivätkä elämänpiiriä. Sitä samaa sanoi joskus Finlandia-palkintonsa aikoihin pohjalaisrunoilija Gösta Ågren.

Pienet kielet ovat varmasti vaikeuksissa. Kirjallisuus olisi tärkeä asia ihmisten identiteetin ylläpitäjänä, mutta lukevatko ihmiset edelleen?



Pääsin alun vaikeuden jälkeen vauhtiin Marko Tapion kirjan kanssa. Tänään sain käsiini myös kakkososan. Kirja on jäänyt minulta lukematta. Se on ilmestynyt vaellusvuosieni aikana eikä ole tullut jostain syystä eteeni aiemmin.

Koska Marko Tapio on jo kuollut, hänen kirjojaan ei tule enää ilmestymään. Hänen veljensä, kirjailija Harri Tapperkin jo kuoli. Samoin kuoli kolmas veli Kain Tapper, kuvanveistäjä. Tulin ajatelleeksi Harri Tapperin puhetta radiosta kuunnellessani miten noin lahjakas veljessarja on mahdollinen. Sitä on kai mahdoton selittää, luulisin että kolmasosa on perimää, kolmasosa ympäristöä ja viimeinen kolmasosa tuntematon tekijä.

Ehkä Arktinen hysteria kertoo minulle siitä jotain lisää. Ainakin tekstissä on koski ja muistan veljesten vastustaneen oman koskensa patoamista joskus 1970-luvulla. Vai mahtoiko se olla vielä myöhemmin? Mutta syy vastustukseen oli pätevä: veljekset menettäisivät luomiskykynsä, ellei koski ole talon vieressä. Oikeudessa sitä ei tietenkään hyväksytty.

9 kommenttia:

Valto Ensio kirjoitti...

Marko Tapion haastattelu: http://www.yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/marko_tapio_ja_arktinen_hysteria_10686.html#media=10689

Minäkin olen tietävinäni, ettei Markoa käännetty juuri muille kielille, mutta menikö Arktinen kuitenkin kaupaksi Amerikoissa, Amerikan suomalaisten joukoissa?

Kirjastovirkailija on varmaan ollut nuorempaa väkeä kun ei ole tiennyt?

Mutta kyllähän heidän käsiensä välistä kulkee niin paljon kirjoja, ettei voikaan muistaa jos ei ole aivan mahdoton friikki. Harva kai nykyään on kirjastoissakaan. He käyvät koulunsa saadakseen työpaikan.
'
Ennen ehkä kirjastoalalle lähteneet ovat olleet oikeastikin kirjallisuuteen kallistuneita. Voi olla, ett kutsumusammattina ala on vaikea ainakin herkälle mielelle. Kirjastohan tuntuu joskus, kuin se olisi ruumishuone josta jokaiselta hyllyltä löytyy muutama jo kuollut kirjailija, ja pelko on, että kun kirjan avaa, siellä alkaa kummittelemaan.

Siilinjärvellä oli Anna-Liisa sellainen kirjastonpäällikkö, että tiesi ajassa liikkuvan ja vanhemmankin kirjallisuuden vaikka jos äkkiä herätettynä olisi jotain kysynyt.

Ripsa kirjoitti...

Valto,

joo, kirjastovirkailijat ovat informaatikkoja. Heitä koulutettiin ainakin ennen Tampereen yliopistossa, joka oli minunkin yliopistoni.

Tämä kirjastovirkailija sanoi, että hän oli käynyt ruotsinkielisen koulun, eikä ollut koskaan kuullutkaan Marko Tapiosta. Se herätti minut ajattelemaan, että itsestään selvästi kirjallisuus ei ehkä ilmesty tässä maassa sekä suomeksi että ruotsiksi, siis Suomessa kirjoitettu.

Se on outo juttu. Enpä luule itsekään lukeneeni juuri ruotsinkielistä kirjallisuutta, siis Suomessa kirjoitettua. No, Gösta Ågrenista tein yliopiston ruotsinkielen kokeen esseen. Aihe oli taatusti liian vaikea, mutta pidin Ågrenin Finlandia-runokirjasta nimeltä Jär.

Ruotsinkielen koe meni ihan hyvin läpi, mutta sitä ei hyväksytty kuitenkaan, kun pyrin kulttuuritoimistoon töihin. Siis syyksi väitettiin kahta epätotuutta: minulla ei ollut yliopiston "virkamiesruotsia" ja että en ollut filosofian maisteri vaan filosofian kandidaatti.

Sellaisia lipsahduksia tapahtuu, eikähän niille jälkikäteen voi mitään. Ehkä kyse oli lopulta poliittisesta nimityksestä, en tiedä, ei aavistustakaan.

Marko Tapion merkityksestä en osaa kyllä sanoa yhtikäs mitään. Vai tarkoitetaanko merkitys-sanalla menestystä? Olen tykännyt niistä Tapion kirjoista joita olen lukenut, samoin Harri Tapperin kirjoista.

Tuo Arktinen hysteria I, jota luen, oli juuri palautettu kirjastoon. Minusta on hienoa että ihmiset lukevat vanhempaakin nykykirjallisuutta.

Valto Ensio kirjoitti...

Minulla oli äskettäin lainassa nobelisti Doris Lessngin elämänkertaromaanit 1 ja 2, mutta täytyy sanoa, ettei se maailma oikein mulle avautunut. Pitäisi olla siihen maailmaan muitakin yhteyksiä kuin vain, että tykkää lukea. Onhan se tosi myös, kun ei kykene alkukielellä lukamaan, niin käännöksiin ei sitten saadakaan vetävyyttä, tekstistä tulee toisinaan jotenkin konemaista vaikka nämäkin Lessingin kirjat oli suomennettu jo paljon ennen kuin käännöskoneita, nykyisenkaltaisiakaan, oli olemassa.

Nyt luen vain asiaa, paitsi väliin Joel Haahtelaa. Sixten Korkmanin eurosta kirjoittama kirja on Suomi öljyn jälkeen (vähän jäljellä) tuossa auki. Ne ovat hyvin kirjoitettuja ja koska aiheet kiinnostavat, niin siksikin niitä lukee mielellään. En sitten tiedä, tulenko entistä pessimistisemmäksi vain moisista maailmanlopun kirjoista ja opinko oikeasti enää mitään muuta, kuin että huominen on ihmiskunnalle hirvittävän vaikea.

Tulee sitten välillä sellainen alakuloinenkin olo, koska tietää, ettei yksilön, varsinkin tunnettua nimeä omaamattoman tuntemuksilla näissäkään kuvioissa ole yhtään mitään merkitystä.

Mutta onko suuressa kuvassa ollut niidenkään, joilla sitä nimeä on ollut? Mandela viimeksi? Hän sai eläessään paljon aikaan ja hänet muistetaan, pyhimykseksi korotetaan, mutta jo, ennen kuin ruumiinsa on haudan lepoon laitettu, sukulaiset riitelevät jäämistöstä, jopa henkisestä perinnöstäänkin.

Voi tätä Ihmisen raatoa!

Valto Ensio kirjoitti...

Marko Tapion merkityksestä piti sanomani, että hänellä on sitä yhtä suuresti kuin muillakin ajankuvaajilla ja kirjoittamansa merkitys nousee aina näkyville,kun joku uusi lukija Arktisen hysteriankin kirjastosta lainaa.

Mutta kuinka kauan suomenkieli vielä kantaa menneisyyden viestiä eteen päin?

Ripsa kirjoitti...

Valto

Minä luin ensimmäiseksi Doris Lessingin Kultaisen muistikirjan. Se on minun ikäpolvelleni SE feministinen perusteos. Käsittelee naisena olemista, jota asiaa Lessing on sitten käsitellyt muissakin teoksissaan.

Hänen muistelmiaan en ole lukenut. Sen sijaan esimerkiksi "Hyvä terroristi" on aika hieno teos.

Tässä nyt tuli väistämättä esille mahdollisuus, että et ehkä pääse feministin (eräänlaisen, tarkemmin: vasemmistolaisen, ent. kommunistin) tekstiin sisälle?

Ja puolestaan minulla voi olla vaikeuksia Marko Tapion padonrakennusjutussa, koska siinä on kyse työmaan miesten tolkuttomasta juomisesta ja naimisista sikinsokin eri naisten kanssa.

En ole kyennyt pitämään niistä ihmisistä siinä teoksessa, oikeastaan kenestäkään. Tulee mieleen että hän on tekstin tekijänä poistanut itsensä kameran silmään, kun se on teleobjektiivilla varustettuna niin tolkuttoman kaukana, että siitä ihmismassasta ei nouse kuin toivottomuutta, onnettomuuksia ja vastuuttomuutta ja kaikenlaista inhottavuutta.

Tuo taas ei tarkoita sitä ettenkö olisi sitä nähnyt, mutta kun kyseessä on iso kirja, tuo alku on hirveän tahmainen, siitä ei lähde nousemaan voimia ja vastavoimia. No, ajattelen tässä siis jonkinlaisia draaman lakeja.

Muuten minusta osin Marko Tapion kieli tuntuu vanhahtavalta. Siinä on joukossa murretta, joten sitä en tarkoita. Vaan niitä kuvailevia osuuksia.

Niin, jos puhutaan tuosta lopun ajan maisemasta, niin kyllähän siitä kirjoitti jo Matti Wuori kirjassa Titanicin kansituolit. Tai Jaan Kaplinski kirjassa Titanic. Uppoamattoman laivan symboli on hyvä, koska ihminen on ajatellut että kyllä ekosysteemi tämän vielä kestää kun on kestänyt tuonkin, niin kuin se Hölmölän Matti joka lastaa rekeä ja miettii paljonko hevonen jaksaa vetää.

Koska maailman johtajat ja maailman parlamentit eivät halua tehdä päätöksiä, jotka peruuttaisivat ilmanstonmuutoksesta aiheutuvat katastrofit, niin me kansalaiset joudutaan yrittämään pärjätä mitenkuten.

Se tarkoittaa massakuolemia, ihan alkuunsa, eläinten ja ihmis-eläinten.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

Niin kauan kuin "maailman parlamentit" ovat maailman markkinavoimien talutusnuorassa, mainitsemiasi päätöksiä (jos ne päätöksillä miksikään tulevat edes) ei tulla tekemään.

Markkinavoimien (myös parlamenttien) juuri olemme me, ihmismassa (ajattelemaan kykenemätön suurimmaksi osaksi).

Eli niin kauan, kuin todellinen tieto oman kulutuskäyttäytymisen mahdottomuudesta ei yllä käytännöntoimiin kotona, kaupoissa ja bensa-asemilla (lentoasemilla) niin niin kauan markkinavoimat kaatavat metsää, louhivat malmeja, tuottavat öljyä jne.

Ns joutavan kulutuksen lopettaminen joka tarkoittaa varmaankin liki 90 prosenttia nykyisestä, olisi täällä lopetettava heti. Meidän ikäisemme "näkevät" ilman luettelointiakin, mikä elämän ylläpidon kannalta on joutavaa ja mikä sen elinehto; tähän perustan tuon 90 %. Joulu on yksi esimerkki joutavan kulutuksen hirvittävyyden ajasta.

Miten em. lopettaminen onnistuu?

Hallitusti maailmanparlamentit sitä ei ryhdy suunnittelemaan ja omaehtoisesti yksilötasolla se vain ei onnistu. Linkolan ehdottama diktatoria olisi lähellä ainoaa onnistumisen keinoa vaikka tämän kirjoittaminenkin näkyviin hirvittää.

Kulutuksen lopettamisella heti ja nyt olisi sama vaikutus joka tapauksessa kuin jos öljy loppuisi huomenna.

Suurin osa ihmiskunnasta häviäisi melkoisen nopeasti elävien ja terveiden kirjoista. Arktisilla alueilla elävät melkein kaikki muut välittömästi paitsi harvalukuiset nomadit joita Venäjän aroilla jokunen ryhmä vielä jutaa. Sekä ne eliitinjäsenet, joilla muutamien vuosien "varmuusvarastojen" avaimet ovat.

Afrikka kai tulisi olemaan jälleen se uuden huomisen kohtu, koska siellä ruoka kasvaa puissa, mutta sielläkin suurkaupungeissa kuolema öljyn loppumisen jälkeen kantaisi tavalla tai toisella raskasta satoaan. Pienissä kylissä eläisivät kuten tähänkin saakka kunhan ryöstelevät sotilasosastot olisivat ampuneet toisensa hengiltä.

Olen lukenut MattiWuoren sekä Jaan Kaplinskin nuo kirjat sekä muitakin. Ne ymmärsin hyvin.

Lessingillä voi tosiaan feminismin teema olla yksi kynnys vaikka voin jossakin määrin itseni feministiksikin lukea, ainakin "":llä varustettuna.

Synkät ovat ajatukset: kirjallisuus sen tekee. Siksi yhä harvempi lukee. Tekstiviesteissä ja twittereissä eivät näin vahvat tuntemukset kauaa elä.

Ripsa kirjoitti...

Valto

Se kirjallisuus joka on hyvää, ei usuta ihmisiä panemasta päätä pensaaseen. Olen aina ollut sitä mieltä etä vaikka olisi huonojakin uutisia, ne on luettava. Sitä varten on tottakai muitakin kanavia.

Se Tampereen mellakka oli ilmiselvä oire siitä, että maassa on ihmisiä jotka eivät ole tyytyväisiä siihen eliittiin joka oli Tampere-talon sisällä. Siellä oli muutama minunkin tuttuni, lohduttaudun sillä että tämänkertaiset juhlat eivät olleet NIIN elitistiset kuin aiemmat.

FB:ssä olen käynyt keskusteluja "nuorison" kanssa, tarkoittaa 35-40-vuotiaita fiksuja ihmisiä. Jotka tietävät mistä maailmanmenossa on kysymys. En tiedä kuinka paljon sellaisia ihmisiä nuoremmissa sukupolvissa on.

Se porukka on sellaista tekstintekijöiden sakkia, että osaa panna lyhyeenkin muotoon kysymyksiä ja vastauksia, sellainen kommunikaatio on kyllä siellä mahdollista.

Mutta nuoremmat ikäluokat ovat pieniä n.k. kehittyneissä maissa, toisin on varmasti Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa, eli siinä klassisessa III maailmassa. En tiedä mihin Venäjä kuuluu. Kukaan ei taida tietää mihin Kiina kuuluu, lähettää kummiski ihmisen kuuhun.

YK:n piti olla maailman parlamentti. Sijaitsee New Yorkissa, ja suurin osa USA:n hallituksista on viisveisannut YK:n julkilausumista. Sitä ennen Kansainliitto, hävisi sitten II maailmansodan solmuihin.

Joo, jos ihmisiä jää, niitä jää varmaan eniten Afrikkaan. Pahinta on se, että ihmisten pitäisi kertoa nämä tosiasiat lapsilleen. Sinunkin. Minä olen tietysti kertonut jo ajat sitten.

Sitten on se mahdollisuus että aloitetaan varautuminen hallitsemattoman ilmastonmuutoksen ongelmiin. Siitäkään ei ole merkkejä. Silloin se menee taisteluksi.

Olen asunut Pohjanmaalla 30 vuotta, ylikin ja sinä aikana ilmasto on selvästi muuttunut arvaamattomiksi säiksi. Suomella ei olisi varaa maksaa kaikkia katokorvauksia viljelijöille, koska niitä tulee aina vain enemmän - EU ilmeisesti auttaa osittain nyt.

Meistä kaupunkilaisista suurin osa ei pysty perustamaan perheviljelmää, jollaisia oli sotien aikana kaupungeissakin. Mitä vielä? Kaikkea aika surkeaa.

Obeesia kirjoitti...

Marko Tapion Korttipelisatu oli minun aiheeni kotimaisen kirjallisuuden seminaarissa 1870-luvulla. Luin kyllä myös Arktisen hysterian, mutta siitä en muista mitään. Täytynee tilata kirjastosta.

Korttipelisatuun kiinnyin, jopa niin, että jotain sen lyyrisyydestä tarttui esitelmäänikin. Professori Suomi ei sitä silti moittinut.

Ripsa kirjoitti...

Obeesia,

koska olin Draamastudiossa, se kirjallisuustieteen haara meillä oli yleinen kirjallisuustiede. On Tampereella myös suomalainen kirjallisuustiede.

Eli siis olit Helsingissä. Mutta et tainnut olla 1870-luvulla vaan 1970-luvulla. Olet kirjoittaessas varmaan ajatellut 1870-lukua. Se vuosiluku oli realistisen kirjallisuuden esiinmarssi vähän kaikkialla Euroopassa. Muistan että koulussa joku kutsui osaa siitä kirjallisuudesta naturalistiseksi. Oiskohan se ollut norjalainen Björnson, en ole varma enää.

Minä myös muistan tykänneeni Korttipelisadusta paljon. Arktinen hysteria ei kyllä ole niin lyyrinen, mutta kieleen joutuu totuttelemaan.

Näyttää siltä että se kannattaa, kirja alkaa vetää. Minusta on kivaa katsoa välillä taaksepäin ja miettiä mitä tässäkin maassa on kirjoitettu ja miksi.