20.1.14

Halojen päivä

Matkalla kuulopolille aurinko rupesi huurteisen taivaan reunasta punertamaan valoa ja yltyi haloksi. Se ei ole puuta, vaan valoilmiö, jossa valo heijastuu pilviin pitkänä pylväänä. Niitä on ollut vähän väliä tänä talvena. Talvea on kestänyt vasta vähän yli viikko, sitä edeltänyt vuodenaika oli pitkittynyt syksy, vähän niin kuin yskä.

Pakkaset tulivat kun meri oli vielä auki ihan rannassakin. Usva on pörröttänyt puut ja ruohot, sitkeimmillään se on roikkunut kaupungin yllä koko päivän. Kaupunki on pilvessä ja valoista syntyy pilareita joka ilmansuuntaan. Silmät kuljettavat pimeähormonille näkymän pitkin hermoratoja. Ihmiset heräilevät siinä kävellessään. He saattavat jopa puhjeta puhumaan ihan vieraiden kanssa.

Ainakin he auttavat toisiaan, kun kaikki eivät kuule lääkärin kutsua. Tai hoitajan. Minä olen hypännyt polilla jo pari viikkoa, joten hoitajat tuntevat minut ja astelevat eteeni. Ja hymyilevät.

Hymyllä ja valolla on vähän samantapainen vaikutus. Kipukynnys alkaa nousta ja mieli kirkastua. Usva ei välttämättä ole synkkä goottilainen ilmiö, jollainen on maisemassa Usherin talon hävitys- kertomuksessa. Tarina on kyllä hyvä ja sen on kertonut Edgar Allan Poe.

Pakkasen aikaan on mukavaa istua lukulampun alle ja sukeltaa kirjastosta raahattuun saaliiseen. Nyt löysin Maarit Verrosen fantastisia kertomuksia nimeltä Älä maksa lautturille (Kirjayhtymä 1992). Mieleen tulee Manalan lautturi heti, Manalan koira Kerberos vieressään. Verrosen kertomana valot ja varjot vaihtoivat paikkaa, niin että novellista tuli mielikuvitusmatka. Sankari voi olla antisankari ja päinvastoin. Kuoleman irvistyksessä on mukana huumori.



Olen jo vuoskymmeniä kärttänyt muutamalta irlantilaiselta tutulta perusteellisempaa selvitystä siitä, mitä heidän mahtavat pikkuväkensä ovat. Verrosen tarinassa sanotaan päättäväisesti, että se väki ei ole vain pieniä vihreitä miehiä, vaan niitä on vihreällä saarella kokonaisia kansakuntia. Nyt viimeinkin sain jonkinnäköistä osviittaa noista olennoista!

Siellä taustalla on tietenkin Irlannin suuri siirtolaisuus, irlantilaisia on kaikkialla maailmassa. Yksi olioista haahuili Titanic-laivalla. Se oli banshee, joka on ulvova tyyppi. Tässä tarinassa se (hän?) oli eri-ikäinen nainen ilmestyessään eri paikoissa laivalla. Oikeastaan Verronen ei määritellyt sitä kovin tarkasti, ja sitä paitsi se vaihtoi olomuotoaan koko ajan. Oma kuvitelmani siitä päätyi olemaan jonkinmoinen hahmoaan muuttava aave, mutta ei mikään lakanan kantoalusta, vaan oikea haamu. Keskellä yötä aivan tarpeeksi pelottava ja jännittävä, tarinaa en pystynyt jättämään kesken ja aamuun.

Bansheet ovat kostavia haamuja, he (ne?) pitävät lukua ihmisistä jotka ovat tehneet jotain hirveää. Mutta samalla ne ovat erittäin omapäisiä, niillä on omat lakinsa, eikä ihmisen oikein auta ruveta väittämään vastaan, jos banshee ilmoittaa kostavansa jotain.

Verrosen kertomuksessa ihmispolo oli Titanicin konemies, joka oli hyppinyt laivalta toiselle bansheeta pakoon. Bansheella oli myös ongelma: se ei saanut konemiestä päiviltä upottamatta Titanicia. Nyt siis maailma tietää miten Titanic tuhoutui!

Yleensä banshee ulvoo. Suurin osa matkustajia kuittasi ulvomisen tuulena, eivät ne hölmöt kuunnelleet tarkasti. Konemies tiesi tismalleen kuka siellä ulvoi, irlantilainen kun oli. Kun yritin jollekin sairaalan odotustilassa kertoa mitä luen, uhrini hymyili epäuskoisesti ja sanoi lopulta kuulleensa, että irlantilaiset ovat hirveän taikauskoisia. Yritin vängätä taikauskosta, mutta sitten tuli hoitaja häntä hakemaan.

Takaisin tullessaan satunnainen juttukumppanini hymyili aivan eri tavalla kuin mennessään sisään. Silmissä oli sama ilme kuin lapsilla on satua kuunnellessaan. Vähän jännittynyt, mutta iloinen, hän kumartui puoleeni ja katsoi kirjan nimeä. Oli miettinyt pikkuväkeä. Kivaa jos hän lainaa kirjastosta saman kirjan.

Tarinan viimeinen näky oli semmoinen että banshee istuskeli laivan keulan päällä ja lauloi. Se tiesi saaneensa sen konemiehen hengiltä. Siitä en ole varma, saako banshee uhrin sielun, mutta en ihmettelisi, jos se söisi sielujakin. Vrt. edellisen blogin zombit.

Irlantilaisesta pikkuväestä on leikki kaukana. Olen tähän asti kuvitellut että se porukka on aika lailla samaa kuin meidän peikkomme tai metsänhaltijamme. Muistan että erilaisista olennoista oli vilkas keskustelu myös niihin aikoihin kun J.R.R. Tolkienin Sormusten herra ilmestyi suomeksi. Haltijat eivät ole kaikkialla maailmassa niitä mukavia ja kauniita, suorastaan enkelimäisiä tyyppejä, jotka antavat kummeina yhtä ja toista hyvää juuri syntyneelle lapselle. Joskus kyllä haltijakummit voivat ruveta kilpailemaan keskenään ja silloin lopputulos syntyneen lapsen kohtalosta voi olla epätoivottu.

Joskus olen ajatellut että haltijakummeista oli kyse silloinkin kun niitä itämaisia tietäjiä tuli Jeesus-lapsen seimelle. Kyse ei olisi ollut vain kullasta, pyhästä savusta ja mirhamista, vaan myös annettavista luonteenpiirteistä. Tästä nyt en ole varma, mutta kun kumartavia tietäjiä on kolme, niin se saa epäilemään jonkunlaista velho-porukkaa. Kolme on usein saduissa maaginen luku.



Suomen metsissä juoksentelevat metsänneidot kuten Tellervo tai kivien koloissa asuvat peikot ja muut ovat aika lailla helpompia tapauksia kuin irlantilaiset vastaavat. En tiedä ovatko esimerkiksi leprechaunit lähempänä meidän peikkojamme vai Tolkienin vuorenpeikkoja, jotka olivat kaivosmiehiä. Grimmin veljesten saduissa on yksi tarina, joka kertoo kääpiöistä ja Lumikista. Meillä kääpiöt ja peikot ovat eri asia.

Toisaalta kyllä suomalaisetkin ovat lepytelleet Tapiota ja Ahtia kun ovat tappaneet joitain
näiden isäntien omaa väkeä. Karhunpeijaisia on pitänyt viettää koko kylän. Sitten karhu ei ole tullut kostamaan.

Olen miettinyt vanhojen suomalaisten uhrimieltä ja ihmetellyt kuinka kauas alkuperäisestä susien ja ilvesten metsästäjät ovat erkaantuneet. Taatusti Tapio olisi ottanut väkensä ja sulkenut moisen koplan moottorikelkkoineen päivineen metsänpeittoon. Eikä heistä olisi ikinä kuultu mitään. Metsä pitäisi omanaan.





8 kommenttia:

  1. Tämän muistan pitkän: ....pitkittynyt syksy, kuin yskä. Ja jään miettimään pieniä vihreitä olentoja. Kävimme lasten kanssa elokuvissa katsomassa alkuperäiskieliversion Hobitti 2:sta. Taru Sormusten Herrasta jälkeen on nyt tehty uusi trologia. Tämä on varmasti kirjana parempi, antaa mielikuvitukselle tilaa. Kuvat vaikuttavat minuun voimakkaasti. Esim kun tapellaan, mielestäni silloin tapellaan ja mukana on kipua, särkyä, adrenaliinia, pelkoa ja epävarmuutta, lyhyttä aikaperspektiiviä ja pakoa. Ahdistusta minusta. Lapset sanoivat, että ajattele taistelukohtukset kuin ne olisivat tanssia. Heillä on selvästi parempi mieliuvitus kuin minulla. Verrosen versio Titanicin uppoamisesta kuulostaa verrattomalta!

    VastaaPoista
  2. Marika,

    saattaa olla että Hobitti on ollut täälläkin. Toisaalta kuulen riivatun huonosti nyt ja toisaalta taas kovat äänet räjäyttävät pään, niin että en oikein uskalla mennä leffateatteriin näinä aikoina. Korvani ovat ruvenneet myötätunnosta yskimään.

    Mutta Sormusten herra me käytiin katsomassa Leon kanssa. Leo luki lapselle sitä kirjaa, englanniks, kun sitä ei oltu vielä suomennettukaan. Lapsen silmät olivat kuin lautaset ja hiukset sojottivat pystyssä. Ne olivat varmaan niitä hyvän ja pahan välisiä taisteluita.

    Mutta mun mielestä siinä leffassa oli jätetty miltei kokonaan moraalin ja arvojen väliset pohdinnat pois. Niitä oli kumminkin paljon siinä kirjasarjassa. Ja sitten käytiin ystävättären ja lasten kanssa katsomassa 4-5-tuntinen Sormusten herra, Ryhmiksen esittämä ja Suomenlinnassa. Lapset olivat silloin 9-11-vuotiaita. Luulen että niille jäi kirja päähän, kumopikin tiettävästi luki, ihan toisistaan riippumatta, sitä aina vain uudelleen.

    Leffassa oli hienot Uuden Seelannin maisemat, tulivat mieleen eilen illalla kun katsottiin telkkarista Jane Campionin 5-osaisen leffan ensimmäinen tunti.

    Väkivalta oli taas aiheena. Taisteluita ei saisi esittää viihteenä, vaan mieluummin niin kuin Campion ehdottaa: puistattavasti.

    Ymmärrän mitä lapsesi sanoivat tanssista. Mutta sitten pitää jo ruveta harjoittelemaan judoa, että se menee siitä tappamispuolesta poispäin. Judo on kyllä itsepuolustusta.

    En tiedä kuinka paha isojen kaupunkien maailma on nuorille tänään, se ei varmaan kaikin osin ole miellyttävä. Ehkä jotkut taistelulajit ovat tarpeen? Tappamisen opettaminen kyllä ei ole.

    Nämä ovat ihmisyyden peruskysymyksiä, kiitos Marika!

    VastaaPoista
  3. ripsa

    top of the lake on kuusiosainen minisarja. katsoin sen viime vuonna. pariin kertaan. tykkäsin siinä siitä, että perille tullaan hyvin eri aikoina, jotkut eivät ikinä. mutta kukaan ei jättäydy tietoisesti matkan varteen, tottumustensa varaan.

    t. meri

    VastaaPoista
  4. Meri

    Hesarissa sanoivat että 5-osainen sarja. Ehkä tieto oli väärä?

    Jane Campion on hyvin vahva ohjaaja, joka kääntää kamera-veistään haavassa oikein tuntuvasti. 12-vuotias raskaana oleva tyttö on alkuasetelmana varmaan aika lailla tosielämää.

    Eri maanosat näkyivät jo aluksi. Se 12-vuotias on niin pikkuinen tyttö, että kaipa siitä näkee heti että ei ole ollut paljon mahdollisuuksia. Mykkyys on pakkoa puolustautua.

    En ole tainnut nähdä Campionin ohjauksista muuta kuin sen ensimmäisen, jossa nainen ja piano rantautuvat laivasta. Se oli tavallinen leffa ja jostain syystä raahauduin leffateatteriin katsomaan sitä. Joku varmaan suositteli.

    VastaaPoista
  5. Tolkienista täytynee toistaa tiedetty: eli että hän oli suuri Kalevalan fani, ja opetteli sen vuoksi jopa suomea. Nyt kun Kalevala tuli hiljan luetuksi, niin asia on juttuja kirkkaampi, sillä esimerkiksi Hurinin lasten tarina (Silmarillon- katkelmina) on eräänlainen kevyt muunnelma Kullervosta.

    Toisaalta pitäisi kuitenkin nyt kääntyä tutkijoiden kirjoitusten puoleen, ja selvitellä kuinka paljon noihin runoelmiin lipsahti Lönnrotilta lisäyksiä maailman taruperinteestä. Kun siellä näkyy olevan Pandoran tarina, hieman toisessa asussa, niin se pikkuisen mietitytti, että olikohan se siellä aluksi ja aidosti.

    Koko teos on jotenkin kaksijakoinen, sen alkupuoli on jotenkin vanhempaa ainesta, loppupuoli vahvemmin Karjalassa kehittynyttä, mm. paikkojen pulpahtaminen todistaa siitä, sillä loppupuolen runoissa puhutaan jo Hämeestä, Savosta ja Karjalasta. Alkupuolella on vain Kalevalan kartanot ja Pohjola.

    Karjalan kuningas nimittäin löytyy vaikkapa tuosta karhunpeijaisrunosta, jossa ei sanaa karhu mainita kertaakaan. Eipä tietenkään.

    Muuten kyllä, se että teknistyneet nykymetsänkävijät olisivat toisenlaisia voi olla vähän vaikeasti puolustettavissa, ainakin Kalevalan nojalla, jossa taikojen tekeminen, nokkelat oivallukset ja tekniset kikat ovat sekä Väinämöisen että Lemminkäisen leipälajeja. Niin, ja takoihan se Ilmarinenkin paitsi Sammon, myös naisen vuoteeseensa - harmi vain ettei kultainen nainen ollut oikein lämpöinen.

    Campionista: katsoin vasta 1. osan, mutta on tosi hyvä. Typerää, että joku on keksinyt verrata sitä Twin Peaksiin, kun tämä on 10. kertaa parempi.

    VastaaPoista
  6. Heli

    Kun kesän olin täysin kävelemättömänä, niin yksi kirja joka oli vieressä sohvannurkassa viikkoja oli Anna-Leena Siikalan Itämerensuomalaisten mytologia. Se teki Kalevalasta aivan selvästi yhden, valtavasta aineistosta esiinpoimitun esimerkin. Suomi nimittäin tarvitsi eepoksen. Suomesta tehtiin valtiota kansanrunouden avulla. Tai niin minulle kerrottiin.

    Siitä asti kun olen Kalevalaa lukenut, 13-14-vuotiaana keskikoulussa ja äidinkielenopettajan lähes pyhyyden edessä vapistessa aina ihan näihin päiviin, kun meidän englanninkielinen Leo on ruvennut työkseen sitä ja siitä kirjoittaneita lukemaan ja olen joutunut vastaamaan kysymyksiin vaikka Märkähatusta ihan hatusta haetuin tiedoin, niin kansanrunous on mieltä kiehtonut. Olisin päässyt opiskelemaan suomea ja Suomen kirjallisuutta Helsingin yliopistoon, mutten mennyt.

    No, siis kansallinen herääminen on ollut tietysti tarpeen. Nyt se olisi vielä enemmän tarpeen. Kun sinä luit tuota eeposta, niin oliko sinulla Siikalan opus vieressäsi? Se voisi oikeasti kannattaa.

    Ei tässä maassa tule ikinä olemaan rahaa siihen että kaikki se runous edes painettaisiin. Enkä usko että meitä tavallisia pulliaisia päästetään koluamaan.

    Tolkienin suomen taidoista olin tietoinen jo silloin kun luettiin Lord of the Rings-trilogiaa eka kertaa, joka oli ennen poijan syntymää. Muistaakseni haltioiden (suomentaja Kersti Juvan käyttämä muoto noista otuksista, elokuvassa ihmisen kaltaisista) kielessä on suomen kielen rakenne. En ole nyt asiasta 100% varma ja kirja on tietenkin jo aika tavalla irtolehtipainos.

    Ajattelin jo silloin että onpas hienoa että Oxfordin (vai mikä se nyt olikin) englannin kielen ja filologian proffa on mennyt kansanomaistamaan maailman kansanrunoutta. Minusta oli hieno juttu että poijan sukupolvi tuli altistuneeksi Tolkienille, vaikka se ilmeisesti välttyikin Kalevalalta.

    Silmarillionia en ole vielä lukenut ja minulle on kyllä vakavasti selitetty että se on se isompi osa sitä tarinaa. Mutta tulin lukeneeksi Atwoodin trilogian kesällä.

    Kiehtovaahan Kalevalassa, Lönnrotissa ja kaikissa suomalaisissakin kansanrunouteen hurahtaneissa on se, että vaikutteita on tullut kaikkialta. Maailman synty-runot, siinä Kalevalan alkupuolella, samoin Sampo-runoelma taitavat olla niitä vanhimpia. Radiossa Siikala puhuu aiheesta Kalle Haatasen haastattelemana, aikaa on peräti tunti.

    Tunnen ihmisiä jotka ovat täältä Pohjanmaalta keränneet kansanlauluja, joissa on sama säemitta ja samoja aiheitakin kuin Kalevalassa. Siis niitä on säilynyt laulumuodossa! Sehän ei ole mikään ihme. Laulamalla asiat säilyvät.

    Jaa, siis tärkein juttu taitaa kaikkiaan olla se, että Lönnrotin eepos on niin peräti rauhanomainen, mitä nyt miehet tappelevat Pohjolan tyttärestä, mutta muuten verrattuna johki Niebelungen-tarustoon hyvin rauhanomainen.

    Jotenkin on semmoinen tunne että sen Joukahaisen saikin laulaa suohon!

    Saa nyt nähdä miten sen Campionin näen. Siellä on niin hurja se kansojen sulatusuuni, Uusi Seelanti ja Australia, että siellä voisi mennä pää pyörälle. Ei se minunkaan mielestäni Twin Peaksiin vertaudu.

    VastaaPoista
  7. Totta tuokin kaikki mitä sanot, tarkoitan, joka nyt Suomalaisia kirja- ja kulttuuri-aiheisia artikkeleja ja vastaavia seuraa, tuntee kyllä tämän oman meta-aineiston myös Kalevalan ympärillä. Kuten tuon rauhanomaisuus -teeman: tosin, tosin, hävittäväthän Pohjolan miehet koko Lemminkäisen kodin sitten kun tämä on ensin surmannut Pohjolan isännän. Ja varoitellaanhan siellä pitkin matkaa "lähtemästä suuriin sotiin, joissa verta on puolisääreen". Noiksi sodiksi ajankohdan puolesta sopisivat idän ja lännen kirkkojen taistelut Virosta ja Suomesta, tai lähinnä Tanskalaisten Itämeren herruuspyrkimykset ja Bremenin alueen kalpaveljien ristiretket, sekä Novgorodin ortodoksiuskon levittämispyrkimykset.

    Sentään: vaikka maa tarvitsikin eepoksen, ei edes Lönnrot voinut sellaista tyhjästä polkaista. Niinpä se ei kokonaan ole yhden miehen sepite, ei mitenkään. Olihan jo suomen kielen asema niin heikko, ettei sitä olisi vähemmällä teoksella voitu kohentaa.

    Mutta tuo "tarvitseminen" on hieman jännä lähtökohta - siis kuka tarvitsi? Mikä kansa, mikä valtio? Oliko näitä oikein olemassa, oliko olemassa taivaanrantaan piirretty valtiotavoite, ja sille kulttuuripoliittinen ohjelma? Tuskinpa mitään noin selvää ja kirkasta.

    Mainitsemaasi Siikalan teosta en ole tutkinut, käsiini osui sattuman kaupalta yksi toinen kirjoituskokoelma, jossa hän kyllä on mukana, "Kalevalan hyvät ja hävyttömät", jonka nimi sai minut ensin epäilemään, että se ajan muodin mukaan näyttäisi viittaavan nk. pois jätettyyn ainekseen, mutta taitaa siinä muutakin olla.

    Juu, tuo haltija - haltia on nyt ohitettu, ja kielikeskus on hyväksynyt haltia-muodon. Kumma kyllä, olen aina tykännyt haltiasta enemmän, koska se ei sotkeennu omistajaan. Ja mitä Tolkienin tarinoihin tulee, niin voihan Sormusten herraan vetää linjoja monelta muultakin taholta, Edda-runoista, Beowulfista ja jopa ritariromantiikasta Quijote-mausteilla.

    Mietin tuota pulliaisten oikeutta alkuperäisten pulliaisten runoihin, jonka siis tutkijat ja yliopistoväki olisivat jossain välissä jotenkin omineet. Ehkä joskus vielä saadaan sen verran skannaajia kokoon, että kerättynä oleva aineisto saadaan internetiin. Lopulta kuitenkin se, keitä nuo runot vetävät puoleensa, on jo jollakin tavoin itsestään valikoitunut porukka.
    Jo siksikin voin niin uskoa, koska minulle itselleni oli täysi yllätys, - äidinkielenopetuksen ponnisteluista tai kenties juuri niiden vuoksi - huomata, miten loistava teos tuo on, kaikkineen.

    Muutenkin, mitä kaikkeen maailman kirjallisuuteen tulee, mitä enemmän olen vanhoja klassikkoja lukenut, aina vain vahvemmaksi käy jo vanha oletukseni: lue ensin se kirja, ja vasta sitten siitä kirjasta kirjoittaneiden jutut. Liika pyhyyden kunnioitus ei myöskään kuulu asiaan, ei minkään kirjan kohdalla, jos vain sen kirjallisesta sisällöstä puhutaan, eikä esim. sen maalauksista, kultauksista, käsityöarvoista ja muista ympäryksistä. Meta-aineistojen syntyyn kun vaikuttavat monenlaiset tekijät ja motiivit, kuten vaikkapa Calvinon "Talviyön matkamies" varsin kipakasti osoittaa.

    Kiitos vinkistä kuitenkin, pidän Siikalan nimen mielessä, ainakin niin kauan kuin tätä innostusta eepokseemme riittää.

    VastaaPoista
  8. Heli

    Eihän tämä aihe tyhjene! Tuota tuossa alkuperäisessä bloggauksessakin ajattelin, ja tällä kertaa irlantilaisten, kelttien kulttuurin suuntaan. Peikot ovat yksi niistä "kansoista".

    Muuten olen aina ajatellut peikkoja tai kääpiöitä joksikin heimoksi tai pieneksi kansansirpaleeksi, jossa ominaisuutena on lyhytkasvuisuus, niin kuin nyt löytyivätkin ne pikkuihmiset joltain Indonesian (?) saarelta, vaikuttavat yhdeltä sapiens-heimolta.

    Ihmisiä on ollut niin kauan ja yhtä kauan on kiertänyt tarinoita. Olen kuullut tuon saman, että asettuisi Birka-/Hansa-kaupan aikoihin. Kauppa on yksi tapa tavata muita ihmisiä ja sitten se lipsahtaa sodaksi. Ja päinvastoin.

    Matti Klinge kirjoitti semmoisen historia-opuksen kuin Muinaisuutemme merivallat, jossa oli Itämeren alueen kaupankäyntiä ja rosvousta ja muuta kamaluuksia, mitä historia siltä eteläiseltä alueelta tuntee.

    Klinge oli löytänyt sotapäällikön nimeltä Lemminki, joka asui Virossa (en tiedä tarkoitanko Vörumaata) ja kehitteli hypoteesia merirosvouksen suuntaan. Yksi ajatus Sammostakin on se, että se tarkoittaa kauppaa. Ja Väinämöinenkin tipahtaa mereen koko ajan!

    Siikala sanoi siinä radiojutussa että vertailtuaan eri eepoksia ja ylipäänsä kansanrunoutta hänen mielestään siinä nousevat esiin noidat (Louhi, Väinämöinen) ja mahdollisesti Pohjola oli matriarkaatti.

    Mutta ei ilmeisesti ole kyse siitä, että ihanneyhteiskunta ja se ensimmäinen ihmisyhteisö olisi ollut matriarkaatti ja sitten olisivat tulleet ne hirveät skyyttalaiset keksittyään pyörän ja tuhosivat minolaisen kulttuurin. Ennemminkin samoihin aikoihin on ollut olemassa eri tavalla rakentuneita yhteisöjä/heimoja.

    Metsästäjä-keräilijä -kulttuuri on ollut kyllä aika erilainen kuin agrikulttuuri, johon siirryttiin Välimerellä vissiin aika aikaisin. Jossakin olen nähnyt vuosiluvun 8000 e.a.a. ja nykyisen Turkin Anatolian alue. Sinne sitten hyökkäsi hevosihmisiä aroilta.

    Voisi hyvin olettaa että siltä ajanjaksolta on kaikuja maailmansynty -eepoksiin. Gilgamesh on jäänyt minulta väliin ja olen koko ajan aikonut katsoa mitä siinä on. Lukemiset eivät ainakaan lopu.

    Suunnilleen kaikki on spekulaatiota. Sen takia eepokset ovat niin herkullisia (myös Raamattu!) että voi jaktaa spekuloimista. Entä jos?

    Joka tapauksessa Maarit Verronen tuossa mainitsemassani kirjassa vie aika pitkälle heimojen synnyn miettimistä. Sanotaan että Suomessa on ylikorostettu heimoja, mutta tuosta Karjalan kuninkaastakin näkee että hovien ympärille on kerääntynyt väkeä ja voimaa.

    Kielellisesti kehitys on jotenkin sellainen että Suomessa on ikäänkuin rinkeli: Pohjanmaa-Peräpohjola-Karjala-Savo josta voi arvailla jonkinmoista samankaltaisuutta. Kielessä on yksi merkittävä juttu ja se on tuo hoon päältä puhuminen. Savo on ehkä kaukaisempi.

    Meillä luettiin Kalevalaa Kangasalan yhteiskoulussa ja pirkkalaislapset valittivat kielen kamaluutta. Minulle se ei tuottanut vaikeuksia ollenkaan, koska olin pohjalainen ja elänyt viisi ensimmäistä vuottani savon murteen vaikutuspiirissä Mikkelistä Etelä-Pohjanmaan Järviseutuun. Sanasto on rikas kaikilla alueilla, mutta ehkä tuo karjala-savo -alue on laulumaita juuri siksi, että pakanuus ei oikein sieltä hellittänyt.

    Paitsi nyt sitä Karjalan kuningasta.

    Joo, ei kai siitä ole erikoisemmin näyttöä että meillä olisi 1800-luvulla ollut kansa joka tahtoi oman valtion. Oppineet tietysti muistelivat Wienin tanssivaa kongressia 1814, jossa esitettiin, että kieli määrittelee alueellisen yhtenäisyyden eli kansan josta voi tulla valtio.

    Kai Suomen ruotsinkieliset olivat käsittäneet mitä kello oli lyönyt ja mikä se kieli olisi. Vaikka olivatkin mitä suurimmassa määrin herrakansaa vielä silloin. Mutta kirkonmiehethän noita runoja kävivät keräämässä, esim. Europaeus ja kumppanit. Ja Porvoon pappi laulatti Larin Paraskea.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista