27.2.14

Pääsiäiskaktus?


Työpöydän vieressä sijaitsee valtavan iso joulu-/pääsiäiskaktus. En ole ollut täällä joulun aikaan vielä. Huomasin eilen yhtäkkiä kuivuneen kukan riippuvan melkein korkeimmalla kohtaa. Se ON kukkinut. Muistan hyvin kuinka isoäiti kuritti koko syksyn joulukaktusta ja sitten yhtäkkiä viikkoa ennen rupesi antamaan sille vettä tulvaksi asti ja se otti ja rupesi kukkimaan.

Olen nähnyt noita kasveja kerran Maltalla, kasvoivat kiviaitojen päällä, tosin kivet olivat hiekkakiveä. Ne todella kukkivat jouluna ja ulkona. Siellä oli pöyristyttävän kylmä. Se johtui tietysti vain siitä, että ruumis ei ehtinyt lämmetä kertaakaan kunnolla nollan vaiheilla olevasta huoneilmasta yöllä, ulkolämpötila oli siinä 15 lämpöasteen tienoilla.

Välimeri on kaiken lisäksi kostean raaka. En tosin tiedä milloin ilmasto voisi olla parhaimmillaan, koska sisälämpötilat ovat niin hirveän surkean kylmät, kesälläkin hiekkakivitalossa on viileää ja ulkona on kuuma. Kylmyys pysyy muistissa, koska se tuntuu vähän samalta kuin uimahallista tulon jälkeen bussin odottelu ja aina on viima: loppupäivän tuntuu väristys selkäruodossa, kun luut kylmettyvät. Täällä on niemi suoraan merelle päin samoin kuin useimmissa Suomen rantakaupungeissa. En tiedä mikä riivajainen suomalaiset on saanut rakentamaan kaupungit näin kummallisiin paikkoihin.

Olen ajatellut että olisiko ollut pakko päästä äkkiä suksille tai hevosen kanssa reellä saaristoon vaikka piiloon? Ja sitten tulen väistämättä ajatelleeksi pirtun salakuljetusta, kai isännät ovat tahtoneet kovaa teetä nimenomaan talvisin, kun on julmetun kylmä ja viima?

Ei minulla ole mitään valittamista. Viime aikoina on ollut lämmintä yli 5 C, viikkoja. Aurinkoa arvaan kaipaavani. Kun tiedän että pitää mennä lääkäriin tai vesijumppa odottaa, niin itsensä kiskominen ylös aamuhämärässä on vaikeaa. Pian siitä tulee itsestään tapahtuva asia, jos aurinko alkaa oikeasti paistaa. Säätieteilijät käyttävät sievistelevää ilmaisua: pilvipoutaa.

Useammin kuin kerran pilvistä on satanut raakaa tihkua, selviä jäätäviä tikkuja, jotka tekevät reikiä kasvoihin. Tässä kaupungissa ei ehkä ole meteorologeja. Sillä heille olisi yksinkertaista ennustaminen: ojentaa kätensä ja katsoa kuinka sinipunaisena se tulee avonaisesta ikkunasta sisälle ja pitääkö se jäätynyt raaja suorastaan kiskoa sisälle ja kietoa villaröijyyn, että saa veren taas kiertämään.



En ole koskaan nähnyt tällaista, että talvi kieltäytyy tulemasta. Pilvien mustuus on aivan omaa luokkaansa. Ehkä kaktus oli puhjennut kukkaan pelkkää epätoivoaan. Muistan kyllä talvet helposti 65 vuoden ajalta, olisi tämmöinen kyllä mielessä. Yhtä sadattelua tämä on ollut, enkä ole osannut varmaankaan sadatella vielä 3-vuotiaana, vaikka vangit ovat taatusti kuiskailleet semmoisia sanoja, jotka ovat saaneet niiden opettajan, isäni, tuijottamaan oppitunnilla vankeja tuimasti ja arvailemaan, kuka se oli ollut.

Minä en taatusti kertonut. Ne olivat kavereitani. Sitä vähän ihmettelen, että mistä olin oppinut niiden sanojen olevan kiellettyjä. Mutta muistan hyvin, että niitä sanoja ei pitänyt käyttää varomattomasti. Luultavasti vanhemmat olivat kuunnelleet minua salaa. Kerroin itselleni tarinoita ääneeni.



Mutta kirjojen lukijalle tämmöinen jäätä satava talvi on kivaa aikaa. Ei ole pakko mennä mihinkään, kun voi ottaa ja painua täysin muihin maisemiin kirjojen avulla. Olisin voinut suositella vaikka minkälaisia kirjoja. Tämä viimeinen on ollut suorastaan kipu ranteissa, 700 sivua kirjan lehtiä käännettävänä, paksut kannet.

Se oli muistelmakirja. Toisaalta kaikki kirjat ovat jonkinlaisia muistelmia, koska väistämättä kirjassa tulevat kuvailut sääilmiöineen, henkilöineen, draamoineen sunmuineen on joskus ollut jonkun kirjoittajan aivoissa. Siinä vaiheessa kun kirja tulee lukijalle, kirjailijan ajatukset ovat jo menneitä ajatuksia. Kirjailijoiden on jatkuvasti keksittävä uusia ajatuksia.

Tämä kirja oli aika tuhti tapaus myös. Mutta joku on tehnyt hienon keksinnön: paperi on ohutta, mutta se ei myöskään takerru sivua kääntäessäni edelliseen sivuun. Tiedän että kyse on suhteellisen uudesta keksinnöstä, koska en muista koskaan näpelöineeni tämän tuntuista kirjaa.

Kirja oli aivan tavattoman miellyttävä pideltävä, vaikka se oli hyvän matkaa yli 400-sivuinen sekin. Tuntuu lohdulliselta, että kirjapainotekniikka sentään vielä kehittyy.



Vietin eilisillan yrittäessäni saada tulostimen heräämään. Lopulta hyvin hitaasti rupesin muistamaan, että printteri on asetuksin määriteltävä niin että se lopettaa tekemästä raitoja. Ensimmäinen siedettävä kuva meni lahjaksi alakerrassa lukevalle miehelle.

Kuva oli utuinen. Mutta se oli otettu pimeässä komerossa Solveigin ja Ormin perheonnesta. Kuvassa on Solveig ja Garm, kissaemo ja poikanen. Alkuperäinen kuva on pieni ja hämärä, jouduin tekemään temppuja saadakseni kahden pörröisen otuksen ääriviivat muistuttamaan kissoja.

Ei auta että minä muistan. Muidenkin on muistettava. Mies oli tietysti poijan kans Ameriikassa, mites muutenkaan. Odottava kissaäiti ja hermostunut kissaisä jäivät minun hoitooni. Siitä on nyt ainakin 30 vuotta, ylikin. Katsoin kuvaa ja kuulin korvissani pennun kiljuvan. Se todella kiljui eikä inissyt. Solveig töni pentua kuonolla kunnes pentu tajusi, että emo on jo tullut takaisin.


Tulostus vie hermot, joten tänään on välipäivä siinä suhteessa. Lähdin sen sijaan pilvipoutaiseen säähän kirjastomatkalle. Oli hyvä päivä: koululaiset ovat lomalla, joten korvat säästyivät ihmislasten kiljunnalta. Lepoa ja lomaa pitkästä aikaa.

12 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

ripsa, tää on hieno: "ojentaa kätensä ja katsoa kuinka sinipunaisena se tulee avonaisesta ikkunasta sisälle"

minkäs sille mahtaa, mutta turhaa se on: säät ovat sellaisia kuin ovat, varsinkin rannikolla. vähemmällä mielipahalla pääsee, jos muistaa, että me asumme suuren meren ja suuren mantereen rajamaalla ja lisäksi sään kannalta kiusallisilla leveysasteilla. ilma virtaa vinksin vonksin. kerran

ihmettelin, miksi varikset ovat usein tyyninä pakkasaamuina puiden latvoissa. siis että miksi ne eivät mene jonnekin suojaisaan paikkaan lämmittelemään. minulle vastattiin että avaruuteen suuntautunut lämpösäteily on yön aikana jäähdyttänyt maanpintaa niin paljon, että siellä 10-15 metrin korkeudella voi olla monta astetta lämpimämpää kuin hangella.

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri

Kiitos, joo, ajatelin surkeata meteorologia joka on päätynyt Vaasaan.

Tosiasiassa olen muistellut Hesan kamalia talvia 70-luvulla. Loskaa ja räntää ja viimaa, ei muuta. Ja sisäilma oli terveellinen kun nuohooja oli käynyt, että saatiin vaihteeksi pönttöuunit vetämään eivätkä luokkahuoneet viikkoon pariin mustuneet ihan täysin.

No, ehkä siinä meni vähän kauemmin, mutta jotain vikaa niissä hormeissa taatusti oli. Ehkä naakat pesivät piipuissa?

Jaa-a, sinä kun tunnet Englantia, niin taitaa ilmojen raakuus talvella ylittää nämä meidän pikkuharmit. Olen sydän syrjällään kuunnellut uutisia hirveistä myrskyistä, pahempia kuin koskaan. Säät summaavat sen mitä ilmastonmuutoksesta sanotaan.

a-kh kirjoitti...

Rannikkokaupungit rakennettiin sodankäynnin, kauppamerenkulun, muun laivaliikenteen, kaupankäynnin ja merellisten ammattien harjoittamista varten.

Ripsa kirjoitti...

Kalevi
Joo ja pirtunkuljetus sopi hyvin noihin kategorioihin. Tässä kaupungissa homma toimi Ruotsiin päin, lukuunottamatta tervanvientiä ja pirtun tuontia, terve vietiin Englantiin ja pirtu tuotiin Virosta ja vissiin Puolasta kans.

Keiju kirjoitti...

Hetken kuluttua päättyvä helmikuu jää muistoihini kaikkien aikojen rumimpana. Aurinko on paistanut koko kuukauden aikana varmaan yhteensä neljä tuntia. Alun perinkin vähäinen lumi suli kesken pois. Vuonna 1990 lumi suli myös pois, mutta silloin sentään aurinko paistoi lukuisina päivinä.

Lukenut olen kyllä minäkin, kaikenlaista Olemisen sietämätöntä keveyttä, Dharmapummeja ja Taking Woodstockia. Jonkin näistä lukukerta taisi jopa olla ihan ensimmäinen...

Ripsa kirjoitti...

Keiju

Helmikuu meni jo. Eilen juhlittiin Kalevalaa. Helsingin Kansallisteatterissa on ollut Juha Hurmeen ohjaama näytelmä D.E.D. Europaeuksesta, joka keräsi hirveän määrän kansanrunoutta ja lähinnä Inkeristä, ei Vienasta, missä Lönnrot taas oli samoissa puuhissa.

On ollut kokonaisuudessaan kamala talvi. Tai sitä ei sitten oikeastaan tullut. 1,5 viikkoa oli kymmenisen astetta pakkasta ja sitten tuli taas lämmin.

Tänä aamuna satoi jotain valkoisia riepuja taivaalta. Se suli jo. Mittari näyttää +3 astetta. Minäkin olen varmaan käynyt Tampereella 1990, minusta siellä oli talvi. Aikaa en muista. Jäin sinä vuonna pysyvästi työttömäksi. Mitä nyt käyttivät akateemisena halpatyöntekijänä.

Se oli ensimmäinen lama. Ei se lama ole juuri muuksi muuttunut sen jälkeen. Onneksi sain sentään Kelasta apurahaa ja pääsin tekemään gradua Tampereelle.

En ole ikinä lukenut niin paljon ja nopeasti ja kaikkea huippuhyvää kuin lamavuosina. Tampereen yliopiston hieno kirjasto!

Lukutahti jäi melkein niihin lukemiin. En olekaan muuten lukenut Olemisen sietämätöntä keveyttä, olen nähnyt sen leffana. Mutta varmaan se jää edelleen lukematta, en kestä kirjojen ja leffojen sotkeutumista toisiinsa.

Leffassa mieluiten saa olla oma käsikirjoituksensa. Minusta romaani on niin kamalan erilainen tapa kertoa kuin elokuva.

Keiju kirjoitti...

Milan Kundera on sanonut, ettei hänen romaaninsa olisi lainkaan sopinut elokuvaksi. Nähtyään Olemisen sietämätön keveys -elokuvan hän kielsi tekemästä yhdestäkään romaanistaan enää elokuvaa. Kuulemma se elokuva oli NIIN huono. Minulle tämä tarkoittaa, että kun olen lukenut kirjan ja pitänyt siitä, en ole kiinnostunut elokuvasta lainkaan.

Vuonna 1990 oli isossa osassa maata historian lämpimin helmikuu. Nyt ei ollut ihan niin lämmin. Vuonna 1990 oli myös laajalti keskimääräistä kylmempi tammikuu. Samoin tänä vuonna, jopa Vaasan seudulla, vaikkei sinulle olisikaan sellaista mielikuvaa jäänyt.

Ripsa kirjoitti...

Keiju,

ovathan nämä säät ja ilmat paljolti kiinni henkilökohtaisista tuntemuksista: onko tuntunut kylmältä, olenko ylipäänsä ollut niin paljon ulkona, mitä olen tehnyt? Kun ovat luut vasta luutumassa, niin ei tarkene tosi kylmällä tallustaa niin pitkälle kuin silloin jos koivet toimivat!

Kaksi joulua muistan Vaasan n. 20 vuoden aikana lumettomina, viime joulu ja joulu kolme vuotta sitten. Lähimenneisyydessä on myös yhden haastattelemani aura-auton kuljettajan kertomus - ja hänellä oli kotona almanakkoja työajaltaan - että yhtä lumisin kuin ehkä 5-6 vuotta sitten on ollut viimeksi talvi 1961.

Siis säiden ääri-ilmiöt ovat yleistyneet. Täällä ei ollut yhtä kylmä kuin Laihialla, jossa oli -20 astetta. Täällä oli 5-10 astetta lämpimämpi tammikuussa, siis kaupungissa. Lämpötilaero on merkittävä, ihan vähän sisämaassa on paljon kylmempi. Ilmastonmuutoksen skenaario on muutosvaiheessa juuri tämä: ääri-ilmiöt yleistyvät.

Ja oikeassa olet, muistin itse mitä Kundera oli sanonut vasta kun kirjoitit tuon. Eikös se sitä paitsi ollut Hollywood-leffa? Se leffatehdaskompleksi suoltaa ulos mitä sattuu.

En minäkään yleensä tahdo nähdä leffaa jos olen lukenut kirjan. Tiedän että osaan mielikuvitella paremmin kuin yksikään leffantekijä, tarkoitan siis juuri oikein omiin tarkoituksiini! Eikä minulla muutenkaan ole kovin usein tarvetta katsoa MUIDEN unia, koska leffat muistuttavat unia paljon.

Asia on eri nk. taideelokuvan tai dokkareiden suhteen, koska niissä on tarkoitus kuvata jotain tiettyä asiaa ihmisten näytteleminä. Esimerkki? Kieslowskin Väritrilogia (Sininen, Valkoinen, Punainen) tai von Trierin Melancholia. Ja ohjaajia: Bresson, Godard, Truffaut, Antonioni, Rossellini, Visconti, Bergman, Donner. Joo, minusta Donner kuuluu kyllä auteurien luokkaan.

Taisit sanoa joskus ettet lue ihan hirveän paljon tai ainakin kovi usein. Tämä jatkuva hämärä kutsuu lukemaan, eikö?

Heli kirjoitti...

Kotonani oli joulukaktus, paikassa jossa ulko-ovesta aiheutuva lämmön ja kosteuden vaihtelu ilmeisesti sai aikaan sen, että se kukoisti aina pääsiäisenä. Niinpä se oli pääsiäiskaktus. Vaan saattaapa olla, ettei kaktus muista lukea kalenteria.

Vaan minä luen, sitä ja muuta, sivumäärätkin ovat hurjat 700 ja 900 sivua, kun luen rinnakkain Peltirumpua ja tuota 1700-luvun klassikkoa, Henry Fieldingin Tom Jonesia.
Siinä mitä sanot Lonngbourn-jutun lopulla suomentamisen tärkeydestä olet erittäin oikeassa. Miten noista kummastakaan voisi saada samaa irti ilman huipputaitavia suomentajia. Fieldingin teos on toki saatavilla digitaalisesti englanniksi, vaan sepä onkin tuota vanhaa englantia, jossa saa seisahdella paljon pitempään. Mikä ilo siis onkaan, kun joku on jo tehnyt välitystyön ja tehnyt sen hyvin (Marja Alopaeus). Saman voi sanoa Oili Suomisen toisesta suomennoskerrasta Peltirummun parissa, vaikka pari kertaa olenkin miettinyt onko alkuteoksessa noin monta suomalaisiin / ruotsalaisiin tehtyä viitettä, vaikka Danzigissa ollaankin.

Ja molemmat ovat ajassaan ja lajissaan huippuhienoja teoksia. Eipä noita muuten lukisikaan.

Jaa että miksikä ne "joka niemeen notkoon tuvan tahtoivat pystyttää" - no siksi kun niitä teitä ei oikein ollut. Vaan jokia ja merta pitkin pääsi.

Ripsa kirjoitti...

Heli!

Nytpäs muistan että olen sun blogissas varmaan ennenkin ihmetellyt tuota kaktusta. Se on semmonen kaksinkertainen, valkoinen, mutta punaista teriöissä ja punaiset suonet.

Alan yhä enemmän kallistua sille kannalle että valon muutoksella on jotain tekemistä juuri tämän kaktuslajin kanssa. Nimittäin tuotiin sieltä Maltalta sinä jouluna useampikin kaktuksen poikanen (ja minähän kaameana pommina rajavartijat niitä nykyisin pitäisivät!), ne kasvoivat kasvamistaan, mutta kuolivat ennen kuin kukkivat lainkaan. Sen sijaan tämä joulukaktus, jota EI ole tuota Maltalta vaan ostettu Särkikylän Erkinkaupasta, se senkun elää ja kukkii.

Meistä näytti siltä että ne kukkivat, siis eivät ne kaktuslapset, vaan isommat, osa myös joulun aikaan. Ei meillä oikeastaan olisi ollut varaa lähteä silloinkaan yhtään minnekään, mutta mentiin ihan uhmalla.

Täytyy olla niin että valolla on osuutta. Sinä aattelit että ovenpielen veto oli tekijä?

Joka tapauksessa katson kaikkea puolen vuoden poissaolon jälkeen, kirjoja, kasveja, tauluja. Kaikki tuntuu uudelta. Tulostin on ainut, joka miettii vakavasti toimimistaan. Siis vanha Windows-dinosaurus, joka toimii isona kirjoituskoneena ja on niin ystävällinen että sisältää hirveän määrän tekstejä ja kuvia kans. Minusta on hienoa ettei tarvitse hakata enää niitä raskaita kirjoituskoneita.

Ei olisi mitään sitä vastaan, että voisi rymytä yöt läpi tekemässä kuvia pimeähuoneessa. Kävin valokuvaliikkeessä. Tuttu kaveri vuosien takaa sanoi että kuvien tekeminen tulee nykyään niin kalliiksi että vain rikkaiden kannattaa semmoista harrastaa. Se kuulostaa kamalalta.

Olen kerran yhteen kritiikkiin saanut kaktuskortin (semmonen kamala kurkkua pistelevä kaktus, ei mikään upea joulu-/pääsiäistapaus niin kuin meillä) suomentajien ja tulkkien yhdistykseltä, kun olin unohtanut mainita suomentajan nimen.

Ja asia on just niin. Ilman suomentajia oltais sormi suussa. Vai Tom Jones? Meillä taitaa olla se isännän kirjahyllyssä, mutta en ole uskaltautunut lukemaan. Pidätkö siitä? Voi olla että en lue vanhaa englantia. Vai onko se vanhempaa kuin Shakespearen? Shakespearea osaan kyllä lukea. Mutta käsittääkseni se on ajalta jälkeen oikeinkirjoitusuudistuksen.

Geoffrey Chaucer ei onnistu ollenkaan, Beowulffista puhumattakaan. Mutta meidän toinen ihmishenkilö kyllä lukee niitä ihan suoraan ilman sanakirjaa.

Heli kirjoitti...

Ainahan tietysti näissä arvosteluissa siitä, mikä on minkä tasoista kieltä, on määrätty suhteensa puhujaan.

Fieldingin kieli on paljon Shakespearea myöhempää, mutta lukijan hallitseman sanaston täytyy olla varsin laaja, ennen kuin tätä jaksaa. Saat tutkailla asiaa ihan itse sikäli kuin haluat:
http://www.gutenberg.org/files/6593/6593-h/6593-h.htm#link2HCH0033

Tuossa, vaikkapa neljännen kirjan alussa viimeistään, esiin tulee tämä kirjailijan pohdiskelu kirjoittamisen perimmäisistä pontimista ja vaikuttimista - toisaalta otsikointi "sisältää viisi sivua paperia" tuo väistämättä mieleen Tristram Shandyn josta löytää samanlaisia otsikointeja, poikkeiluja ja sivuhuomautuksia. Täällä ne eivät ole kuitenkaan hallitsevia.

Juonellisena teoksena kyseessä on lajinsa huippuja, hyvä lukuromaani, jonka kirjoittaja on niin oppinut, että osaa tarjota muuta kuin juonta etsivälle lukijalle jokseenkin kaikkea antiikista alkaen, latinaa unohtamatta. Ja tuon kaiken ilmetyllä brittiläisellä ironialla. Niin ollen pidän juuri näistä kirjojen aluista, näistä miniesseistä enemmän kuin juoniosista. Joten summa summarum, taidan pitää kirjasta kohtalaisesti, vaikken luullut niin tekeväni. Harmillista vain, miten tuo ironinen ja koristeinen ilmaisutapa joskus tuppaa tarttumaan, eikä suomeksi ja Suomessa ole oikein sallittua sanoa asioita siten.

No mutta, tuo kuulostaa jo joltakin, että kaikki on taas uutta ja ihmeellistä, vaikkei se taida olla tullut aivan kivutta eikä ilmaiseksi. Silti, tiedä mitä vielä löydätkään.

Ripsa kirjoitti...

Heli,

kiitos linkistä! Pitää tsekata osaanko/jaksanko lukea.

Olen minä kyllä Gutenbergistä hyötynyt monta kertaa, kun on pitänyt tsekata mitä joku on OIKEASTI sanonut.

Minusta jopa Virgia Woolf koristelee sanomaansa siellä sun täällä. Ei ylenpalttisesti, mutta kumminkin. Woolfin ansio kai oli ennenkaikkea sen tajunnanvirran tuominen. Tristram Shandyä en ole vieläkään lukenut, se on kuulemma sen maan äären kirjallisuuden kulmakivi.

Miniesseet ennen juonen kulun jatkoa kuulostaa hyvältä idealta. Chauceria taas voi lukea, samoin kuulemani mukaan, kuin olisi itse matkalla. Jossain päin. Ylipäänsä tuntuu siltä että britit ovat koko aika menossa jonnekin tai tulossa jostain.

Suomalaiset taas aivan selvästi jököttävät paikallaan ja hyvin vakaasti. Eniten olen kiinnittänyt huomiotani siihen, että jos yritän esittää ironisen huomion, niin ei ironiaa yleensä tajuta.En tiedä mikä siinä on.

Mulla sattui olemaan isä, joka harrasti ironiaa joka paikassa, opin tietämään sen äänensävystä mitä oli tulossa, opin myös vastaamaan. Joskus kaverit katsoivat hyvin vakavan näköisenä ja melkein kauhuissaan kun keskustelin isäni kanssa. Kaakaomukilliset kaikilla.

Eli huomiosi kyllä ehdottomasti totta!

Minä luen tällä erää esseitä. Ja suomalaisia sellaisia, otin kirjastosta uudestaan lukeakseni Paasilinnan Hyökkäyksiä ja puolustuksia (Otava 2000). Loistava kirjoittaja! Muuten kirjoittaa sekaan ilmiselvää ironiaa.