3.9.14

Päivitystä


En ollut uskaltanut vielä pitemmälle matkalle. Nyt siihen antoi syyn luokkajuhla. Yhtäkkiä oli kaikkialla vuosikymmenten takaisia ihmisiä. Hyväntahtoisuutta, hyvää ruokaa, kaunis ympäristö: Lepokoti. Kävin kurkkaamassa onko se sama laituri vielä paikalla, josta Eeva-Liisa Manner meni uimaan. Ei ollut.

Ukkijärven rannalla oli kumollaan jonkun kanootti. Rantasaunasta näkyivät lautojen alta tiilet. Ehkä sauna silti edelleen toimii. Sade teki tuloaan ja illan tullessa tuuli tyyntyi. Mistään ei enää puhaltanut puuskia. Kuljin rinnettä rannan ja järven välillä ja söin viinimarjoja. Sitten taas sisälle kuuntelemaan oikeata ja aitoa hämäläistä suomen ääntämystä.

Pääsin junalle ystävän autolla, olivat päästäneet paunulaisen pois ja bussiaikataulut eivät oikein pitäneet kutiaan. Sielläkin päin puhutaan kuntaliitoksista ja jotain niin hölmöä näkyy sen mukana olevan tulossa kuin seutuliput. Lastenvaunuilla ei enää pääse kuin sen yhden seudun väliä, joku on vetänyt seuturajoja viivottimella. Silti eivät ole perustaneet vielä rajavyöhykkeitä, ei näkynyt tiukkoja vartijoita. 

Tuomiokirkossa joku soitti urkuja, ehkä harjoitellakseen. Japanilaiset turistit ottivat maalauksista kuvia.


Helsingissä toinen ystävä oli vastassa ja alkoi monen päivän kuljeskelu. Siinäkin oli kyse busseista, ratikoista ja metroista, siis kulkuvälineistä. Ne kulkivat kyllä, mutta ne lähtivät liikkeelle voimallisesti ja piti ehtiä tarttua johonkin joka pysyi paikallaan eikä se ollut matkalaukku. Hölmistyin kiirettä. Olen saanut aivan rauhassa kulkea missä kuljen pienessä kaupungissani, mutta nyt oli ehdittävä myös yksityisautojen edestä pois.


Ihmiset tulivat kohti eivätkä väistäneet. Tietyömaat tukkivat tien ihmisiltä, vaikka kyllä niitä katujyriäkin ihmiset kuljettivat. Kapeita ylityksiä ja nopeasti. Muistin jonkun sarjan yhden kohtauksen, jossa roisto on lukittu ahtaaseen koppiin, mutta hän näkee aivan kapean valonsäteen vartijan luukusta. Roisto hymyilee tietävästi.

Elokuvassa ei harmillista kyllä näytetty miten se ihminen muuttuu valoksi ja häipyy valonsäteen myötä sellistä. Ajattelin päivänsädettä ja menninkäistä. Kohtaus oli muistaakseni siinä sarjassa missä sanotaan alussa: Truth is out there. En muista nimeä, mutta jollain sen henkilöllä oli puhelin, nokialainen, jollainen minulla on vielä tänä päivänäkin ja toimii. Se kastui litimäräksi moneen kertaan matkalla, mutta ei vaiennut. Luulen että se on ainakin 20 vuotta vanha.


Helsingissä oli juhlaviikot. En mennyt hienoihin paikkoihin, vaan kuljin ystävien kanssa missä kuljin, linja-auto-aseman ja Lasipalatsin välissä oli performanssi ja Espan lavalla soitti bändi. Yhtenä päivänä lähdin ystävän kanssa Kansallismuseoon jossa en ole käynyt jostain syystä koskaan. Ei ehditty neljässä tunnissa käydä edes Suomen esihistoriaa läpi. Kivikausi, pronssikausi ja varhainen rautakausi.

Siellä oli punaista meripihkaa. Muistan joskus kauan sitten nähneeni kuvan virolaisesta meripihkan palasesta, jossa oli sisällä joku aivan elävän näköinen hyönteinen. Saattoi olla muurahainen, ne voisivat ehkä olla esihistoriallisia. Mutta meripihka oli keltaista.


Tapaamani ihmiset eivät olleet ihan niin vanhoja. Vanhimpien ystävien kanssa juhlittiin yhteisen koulutaipaleen loppumisen 50-vuotispäivää. Lepokodin ja vanhan koulun väliltä on kaadettu puita niin, että koulu näkyi. Ennen se ei näkynyt. Kohta se puretaan.

Kansallismuseoreissun jälkeen päädyin ukkosrankkasateeseen keskelle Kampin torintapaista. Taiteilin sateenvarjon repusta, sain sen auki ja se meni nurinpäin melkein heti. Pääsin Tennispalatsin katon suojaan. Mietin miten ihmeessä kulttuurien museo mahtuu Kansallismuseoon. Sen kivirakennuksen vieressä on puisto, eivät kai ne sitä aio kaataa? Nyt sitä uhkaavat paikalle pysäköivät autot, mutta ne taitavat olla luonnonlaki jolle ei voi mitään.

Piti päästä majapaikkaan, enkä ruvennut kaivamaan märästä repusta puhelinta ilmoittaakseni että ukkonen ei ollut iskenyt sateenvarjoon. Ihme kyllä puhelin olisi toiminut, mutta sitä en voinut tietää. Ukkosmyrsky painui siitä jo jonnekin muualle. Kävelin kuivin jaloin bussiin ja pidin penkistä lujasti kiinni. Kadut lainehtivat. Katujen pinnoissa näkyi rakennusten heijastuksia.


Kaupunkikin voi olla kaunis. Vanhoja rakennuksia oli paljon. Ne ovat aina ilo silmälle. Eniten viihdyin kuitenkin meren äärellä. Vesi on jatkuvasti muuttuva elementti, hetkestä toiseen.







12 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

minulla on ollut ikävä sinua. olisi kamalaa jos et olisi olemassa. ja sinun helsinkisi tunnistan heti. kau­pun­gis­ta on vai­kea löy­tää sel­lais­ta ka­dun­kul­maa, jo­ka ei pa­laut­tai­si mie­leeni jo­tain muis­to­ja. ei ih­me, et­tä sii­tä on vai­kea pääs­tää ir­ti. rjajusta muuttumisesta huolimatta hesa mer­kit­see mi­nul­le py­sy­vyyt­tä. olen näh­nyt jon­kun puun 20 vuot­ta sit­ten, ja se näyt­tää edel­leen suu­rin piir­tein sa­mal­ta. tääl­lä syrjässä asuminen toi­mii vas­ta­koh­ta­na hesan jat­ku­val­le muu­tok­sel­le, jo­ta ta­pah­tuu tietysti myös omas­sa elä­mäs­sä­ni.

saan helsingissä käy­des­sä­ni ai­na pal­jon aja­tuk­sia, mut­ta huo­no puo­li on se, et­tä ne ovat ai­ka sa­man­lai­sia. ne kum­pua­vat tie­tyn­lai­ses­ta nos­tal­gias­ta ja kai­puus­ta. mutta niin pal­jon kuin kau­pun­gis­ta tyk­kään­kin, en oi­keas­taan voi­si muut­taa ta­kai­sin. jos johonkin isoon ja vilisevään, niin ehkä lontooseen. lontoo on kuin suuri monikulttuurinen ihmiskoe. ja vaikka lontoollakin on ongelmansa, valtaosin tämä koe on osoittautunut onnistuneeksi.

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri,

minä taas katselin että näkyisikö sinua jossain kulman takana. Olisit voinut olla silloin siellä. Mutta koskaan ei voi tarkkaan tietää mitä matkalla tapahtuu.

Hesa on ilman muuta yksi kotikaupungeistani, samalla tavoin kuin Tukholma ja New York: paikkoja joihin on helppo mennä, mutta työntäviä puolia on yhä enemmän. Suurin asia on kaupunkien jatkuva meteli.

Lontoo oli sympaattinen kaupunki, vanhempi kuin New York, vähän nuhruisempi. Mutta New Yorkin slummeja jännemmissä paikoissa en ole ikinä ollut. Pelotti, niin että päässä kihisi, mutta varkailta suojasivat risaiset farkun. Oikeasti rahaa ei kyllä ollutkaan.

Monikulttuurisuus on Lontoossa niin pitkäaikainen juttu, että se on enempi asettunut sinne kuin Hesaan tai ees Tukholmaan, vaikka svenskit suhtautuvat korrektisti ja ystävällisesti varmaan vaikka elävään E.T.:hen (mikä se nyt on, extraterrestial -joku?). NYC on taas vaarallisen oloinen ihan oikeasti, räjähtämässä, mutta olen kuullut että moni muu paikka Jenkeissä on vielä vaarallisempi.

Ei monikulttuurisuus aiheuta tietenkään räjähdyksiä, vaan kaikkien väestöryhmien suhtautuminen siihen. Omituisinta on, että ihonväri saa ilmeisesti ihmisissä aikaan punaniskasyndroomia. Onneksi ei kaikissa.

Keiju kirjoitti...

Näyttäisi siltä, että olet käynyt Tampereella. Niin minäkin. (Tampere on sen verran monikerroksinen paikka, ettei aina muista olevansa siinä samassa kaupungissa – nytkin.) Helsingissä olen kyllä myös ehtinyt käväistä, jopa Juhlaviikkojen aikaan.

Mainitsemasi TV-sarja oli tietysti Salaiset kansiot (X-files). Ja ET:hän on lyhennys ihan vain ilmauksesta extra terrestrial.

Ripsa kirjoitti...

Keiju,

vastaisuuden varalta täytyy saada sun meili tms. (en kuule puhelinta ja induktiosilmukkaa on vaikea käyttää kun on liikkeellä, tosin tekstarit toimivat, vaikka en piippauksia kuulekaan), mutta tällä kertaa kirjaimellisesti vain kävelin asemalle, ja sain tavarat säilytykseen (ilmaiseksi, koska rahan vaihto oli tehty hankalaksi) ja sitten tapani mukaan menin Tuomiokirkkoon koska se on niin kaunis rakennus ja maalaukset ovat upeita.

Sitten marssin takaisin junalle. Tai ei sitä nyt oikein marssimiseksi voi vielä kutsua.

Joo, en ikinä muista mikä sen sarjiksen nimi on. Muistan vain sen että Totuus on jossain tuolla ulkona. E.T. oli hieno elokuva niihin aikoihin kun se tuli, taisi olla meidän lapsen suosikkeja.

marja-leena kirjoitti...

Kiva että pääsit Helsinkiin luokka juhliin. Se onkin hirveän kaunis kaupunki. Olin yksin siellä kesällä 1967 tekemässä tutkimusta Suomen taiteesta. Sitten suomimatkoilla v.2000 ja 2002 mieheni kansa. Käveltiin monta kilometriä. Olisi mukava taas käydä jos polvet olisivat paremmassa kunnossa.

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena,

pitää nyt sanoa heti, että luokkakokous EI ollut Helsingissä vaan pienellä paikkakunnalla lähellä Tamperetta. Tuomiokirkko on Tampereella ja siinä on Hugo Simbergin frescot, ja juuri nyt poistui päästäni kenen on alttaritaulu, mutta löydät sen kyllä netistäkin: Tampereen tuomiokirkko.

En tahdo mainita paikkaa, ettei kukaan rupea parveilemaan luokkatoveri-raukkojen sivuilla tai semmoista.

Ahaa, teitkö jonkun lopputyön Suomen taiteesta? Saako sitä vielä jostain? Todella kiinnostava juttu. Nyt en juuri muista että olisit ennen maininnutkaan siitä.

Kävin Tampereen yliopistoa, mutta kävin sieltä usein Helsingissä tapaamassa tuttuja ja sukulaisia. Tampereen yliopisto perustettiin myöhemmin, vasta 1960-luvun alussa, ja moni minunkin luokkatovereistani opiskeli Helsingissä. Yliopistoni oli aika pieni silloin vielä.

Marja-Leena: käveleminen ympäri Helsinkiä oli rankkaa, mutta taisi vahvistaa heiveröisiä jalkojani. Nyt pitää vain jatkaa kuljeskelua! Ehkä pääset polvileikkaukseen?

Sellaisen hyödyllisyydestä ollaan erimielisiä. Varmaan koulukuntaeroja, koska kukaan ei ihan tarkkaan tiedä esimerkiksi arthritiksen syitä. Kaikki eivät sitä saa!

Tapasin paljon ihmisiä matkalla, keskustelut olivat hienoja ja oli ehdottomasti tarpeen päivittää ystävien "statusta", käyttääkseni kamalaa facebook-termiä!

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

yksi mieliblogistini, eeva kolu, kuvasi tuon saman tekstin joskus kesän alussa. hän kommentoi we are grains of sandia näin: "siinähän olet. meikä ainakin on timantti."

melkein sanoisin että ihan totta!

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri!

Mitenkähän mahtaa olla. Timanttihan syntyy isossa paineessa. Enkä nyt muista pitääkö siinä olla nimenomaan hiekkaa alkaapäätä.

Joka tapauksessa tuo ajatus taitaa olla englanniksi juuri noin Timanttisuutrassa (ennen sanottiin että sutra, en tiedä miksi sitä on muutettu). Teksti on suomennettu, minulla oli se, mutta joku on pihistänyt sen tai vaihtoehtoisesti se on kellarissa.

Muistan sen siitä, että lainasin ihmisten hiekanjyväistä olemusta kritiikissä, jonka kirjoitin kirjasta. Se taisi olla vähän esseemäisempi kirjoitus.

Mutta olen 99.9% varma että tyyppi joka on tekstin tuohon Eiran rantaan pannut, oli lukenut Diamond Sutran.

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

niin mukava ja sympaattinen asia kuin pieni hiekanmurunen noin universumin kannalta onkin, niin luulen että eeva haluaa tässä lauseessaan vapauttaa itsensä hiekanjyvän alistavasta ja masentavasta ihmiskuvasta.

tietystä perspektiivistä katsottuna hiekanjyvä on kuin ihminen: maan matonen, kurjimus, jonka pitää ankaralla työllä ja itsensä kieltämisellä ansaita oikeus rakkauteen. itsetuntoinen timanttina olo taas opettaa, että ihmisellä on itsessään voimaa, mahdollisuuksia vaikka mihin.

tässä voisi olla kyseessä myös se rakkaudenkäskyn toinen puolisko eli rakasta itseäsi ja lujaa.


meri

Ripsa kirjoitti...

Meri

Hyvä että tuo Eiran rannan kirjuri jää tuntemattomaksi. Voidaan pallotella asiaa niin kuin tahdotaan.

Minä en käsittänyt asiaa niin että hiekanjyvän ihmiskäsitys oli pieni ja alistunut/alistava. Päinvastoin: hiekanjyviä on yhtä paljon kuin tähtiä, eli mieletön määrä ja jos nää kaikki lasketaan vielä kukin erikseen eräänlaiseksi maailmankaikkeudeksi niin siinä on huima määrä tietoisuuksia. Niiden voimin on mahdollista kannatella tulevaisuutta.

Englanninkielinen teksti kyseisen Timanttisuutran kohdasta (keskustelu Subhutin ja Buddhan välillä):

"Subhuti, I will declare a truth to you. If a good man or good woman filled three thousand galaxies of worlds with the seven treasures for each sand grain in all those Ganges rivers, and gave all away in gifts of alms, would he gain great merit?"

Kyse on juuri tuosta allegoriasta. Tekstissä on sitten selityksiä ja kysymys saa vastauksen ja sitten varoituksen Buddhalta, joka esiintyy tässä opettajana.

Että sitten päädytään miettimään sitä, mitä tarkoittaa "merit" tässä tapauksessa.

Oletan rakkaudenkäskyn kaikkeen armeliaisuuteen velvoittavana! Se muuten noissa suurissa uskonnoissa taitaa ollakin yhteistä. Vaikka buddhalaisuus eroaa filosofisen sisältönsä vuoksi aika lailla.

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

huiskaisen langat yhteen ja veikkaan, että tuo merit tarkoittaa sitä, että jo hiekanjyväksi päätyminen on ansio sinänsä!

by the way, tuo sinun uusi kehyksissä-niminen barokki-kirjoituksesi on äärettömän hieno. ja ajattele, olli on mun rakas ystävä.

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri

Joo, sitä minäkin. Ja kun noi kaksi, Subhuti ja Buddha, puhuvat monesta muustakin asiasta, niin pienuuden kuin suuruudenkin suhteen. Ja kaikesta siitä mihin minuus hukkuu. Ja jonka kuuluukin hukkua.

Mun mielestä kaikkien elementtien läpivirtaus on buddhalaisuuden ydin.

Joo, toi Ambrosian Delights oli hieno juttu! Tunsin yhden ihmisen siitä orkasta. On jännää että barokkiorkesterit ovat alkaneet tilata nykysäveltäjiltä juttuja.