20.9.14

Pimenevää


Kävelen niin paljon kuin ehdin. On vielä lämmin keskellä päivää. On täysin sallittua tehdä asiaa esimerkiksi kirjastoon. Kirjastot ovat kyllä suorastaan herkullisia paikkoja syksyisin. Siellä näkee joka viikko uusia kirjoja, paljon. Saa myös kaikessa rauhassa istua alas lukemaan lehtiä, joiden lukeminen on viime aikoina jäänyt vähemmälle.

Silti voin edelleen lukea paksuja kirjojakin. Sekään ei ole kiellettyä. Mutta etenkin paksujen kirjojen seurana on oltava vihko, että muistaa mitä teitä se tai se kirjailija meni, ja olinko mahdollisesti ymmärtänyt oikein ratkaisun joihinkin arvoituksiin.

Sellainen kirjailija ei sano paljoa, joka ei jätä ammottavia aukkoja tekstiin. Lukija tahtoo aikaa jolloin voi vastata kysymyksiin joita kenties ei loppujen lopuksi kysyttykään.

Sen lisäksi on mahdollista keksiä omia kysymyksiä ja katsoa tuleeko niihin vastauksia. Umpeen kirjoittajia ei juuri tule nykyaikana vastaan. Mutta ehkä vielä ennen tuli.



Nyt kun luen Tatu Vaaskiveä läpi, on mieleeni tullut monta kertaa semmoinen ajatus, että entä jos kirjailijat vielä 1930-luvullakin kokivat tehtäväkseen asioiden kertomisen ”niin kuin ne ovat”? Ehkä Vaaskivi ja hänen rakentamansa maailma, joka pohjaa vankasti antiikkiin ja jossa on mukana maisemia raamatullisista tapahtumista, oli hänelle ainut mahdollisuus. Mutta mukana saattoi olla halu opettaa lukijoita. Minulla on sellainen mielikuva, että ennen sotia kirjoitettu fiktio saattoi jopa käyttää sanaa totuus. Tämä kirja on jokatapauksessa hyvin ilmatiivis tapaus.

Kirjailijoiden joukko on ollut kovasti pieni. He ovat taatusti tunteneet toisensa. Heillä on sitä myötä ollut paljon perusteellisempi kirjailijan kutsumus kuin tämän päivän kirjailijoilla, jotka kenties kokevat enemmän olevansa kirjoittajia. Muistan jostain muutaman vuosikymmenen takaa kirjoitusoppaita, joissa tehdää selvää kirjoittajan töistä.

Tästä päästään äkkiä siihen, että kirjoittajia on nyt niin paljon, että heidän leipänsä on hajallaan maailmalla. Jos kirjoittajia on vähemmän, he pärjäävät työllään, saavat suhteellisen varmasti palautetta kriitikoilta, pystyvät perustamaan perheen ja tekemään itse valitsemaansa kirjoittajan työtä niin paljon kuin tahtovat. Mutta totuudet ovat muuttuneet suhteellisiksi.

Huomaan että tarvitsisin selkänojan. Tarvitsisin kirjallisuushistoriallisen teoksen. Sillä silloin kun opiskelin muun muassa kirjallisuutta yliopistossa, ei ollut varaa ostaa kalliita kirjoja, myöhemmin ei ole ollut aikaa lukea niitä jos niitä olisi lähettyvillä.



Siksi olen iloinen muistiinpanovälineistä, sinisistä vihkoista ja lyijykynästä. On minulla sentään jonkinmoinen käsikirjasto. Sen lisäksi kykenen lukemaan kuitenkin jotenkuten kirjoja toisiaan vasten, vaikka ne kuinka muuten olisivatkin fiktiota. Ja mitä sitä paitsi fiktio on?

Vaaskiven Pyhä kevät on täynnä Uuden testamentin pääsiäisajan tapahtumia ja siihen liittyviä henkilöitä. En tietenkään tiedä kuinka paljon kirjaa on luettu, mutta sodan aikana kirjoja ei juuri kirjoitettu eikä painettu, joten voi olettaa että niin paljon kuin ihmiset ovat ennättäneet lukea. En oikeastaan tiedä miksi Vaaskivi tunsi tarpeelliseksi juuri tämän kirjan kirjoittamisen. Kirja on täpötäynnä raamatunhistoriallista silpputietoa, ihmisten nimet ovat alkuperäismuodossaan (?), esimerkiksi Jeshua on tunnettu parantaja, jota galilealaiset pitävät rabbina.

Temppelin vanhus, Jairus, päätyy vellovan kansanmeren keskelle: rammat seuraavat säihkyväsilmäistä Jeshuaa, joka väittää olevansa väsynyt. Silti joku sokea on saatava näkeväksi silmän sylkipesulla. Tuo detalji on sellainen, jonka olen joskus kuullut. Se perustuu siihen, että köyhät ja vaivatut eivät saa vaivoiltaan pidetyksi itseään puhtaana, joten silmätkin likaantuvat ja sitä myötä sokeutuvat.

Päädyn kirjan suhteen siihen tulokseen, että oli oikein ja kohtuullista kirjoittaa Suomen kärsivälle kansalle pyhästä keväästä, niin että ihmiset olisivat toivorikkaampia. Sodan jälkeen toivo paremmasta on ollut varmasti ihmisiä eteenpäin ajava voima.

Kirjassa muistetaan myös sättiä löyhämoraalisia naisia, jotka ovat pilanneet koko maiseman, eikä heidänlaisiaan pitäisi olla mahdollisesti suurenkin rabbin lähettyvillä: naisia joilla on nenärengas. Vanha idea siitä, kuinka yhteisön sivistyneisyys ja korkeamoraalisuus on ratkaisevan riippuvainen sen naisista ja siitä kuinka hyvin he pystyvät säilyttämään yhteisön tiiviinä ja toimivana. Enkelimäiseksi naiseksi kelpaa nuori tyttö, joka on kuollut vain 12-vuotiaana.

Jossakin Välimerellä Vaaskivi on taatusti käynyt, koska kuumuus, kukkuloiden värit, kasvit ja eläimet tulevat kuvatuksi hyvin elävästi. Ehkä Välimeren raunioissa tulee väistämättä mennyt mieleen ja joskus 1940-luvulla se on sitten tarkoittanut esimerkiksi valittua kansaa?

Kuolleen kirjailijan pään sisään on hankala mennä. Aion miettiä Vaaskiven kirjailijanmuotokuvaa vielä jonkin aikaa. Tietenkin nykypäivän kirjallisuus on velkaa I tasavallan kirjailijoille. Ja on aina syytä palata taaksepäin tarkistamaan miten ilmiöitä on käsitelty ennenmuinoin. Muuten kirjan lukeminen ei ole ollenkaan vaikeaa uskonnollisesta sisällöstä huolimatta. Vaaskivi on tahtonut tutkia uskonnon syntytarinaa aivan itse. Myyttejä on kaikkien syytä silloin tällöin tutkia.



Kävelyllä kirjastoon osuin lukemaan uusinta Parnassoa, jossa Jukka Laajarinne kirjoittaa Antti Salmisen Lomonosovin moottorista. Kirjaa en ole vielä lukenut, mutta sen tapahtumapaikka on Novaja Zemlja, jonka muistan oikein hyvin ydinräjäytyksistä. Muistan kuinka koko perhe kokoontui kuuntelemaan radion uutisia, kun tieto räjäytyksistä tuli.

Mutta en muista onko lopullista ”vaara ohi” -merkkiä vieläkään annettu radioaktiivisen laskeuman häviämisestä. Ainakin muutama vuosi sitten tutkittiin jälleen vuonna 1961 Lapissa asunutta väestöä ja maaperää. Säteily käsittääkseni kestää vuosikymmeniä. Nyt siitä on yli 50 vuotta. Novaja Zemlja tuli merkitsemään sukupolvelleni ensimmäistä tapaamista, melkein henkilökohtaista, Pommin kanssa. Kirjassa sitä nimitetään Tsar-Bombaksi.

Ensi viikolla tulevat syksyn ensimmäiset kylmät. Kävelyharjoituksia on jatkettava. Pian on jo syyspäivän seisaus. Vai oliko se tasaus?



10 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

muistan kun sain oman kirjastokortin. jokin kappale maailmaa ja isommaksi tuloa siinä varmaan avautui. muistan kirjastokorttini numeronkin: 10938.

käsitän kirjasto eräällä tavalla yhteiskunnallisen utopian konkretisoitumaksi. kaikki ovat tasa-arvoisia, kaikilla on samat mahdollisuudet ja jokainen saa valita itse, etsiä oman yksilöllisen tiensä.

silti meillä ryhdytään heikentämään kirjastolaitosta, kun ajat ovat huonot. tämä siitä huolimatta, että siihen ei olisi varaa edes hyvinä aikoina. kaikkein vähiten siihen on varaa silloin kun ollaan jotenkin eksyksissä, kaivataan toisaalta jotain vankkaa pohjaa ja toisaalta kykyä uudistua muuttuvassa maailmassa. juuri sellaisessa tilanteessa kannattaisi hakeutua suomalaisen unelman perustoihin.

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri

Samalla tavalla kuin meille kirjasto on esimerkki tasa-arvosta, niin antiikin isoimpia onnettomuuksia oli Aleksandrian valtavan kirjaston palo. Joku roisto ja visigootti tms. sen poltti, mutta ilmeisesti tyyppejä ei saatu kiinni.

Meille säilytti antiikista tavaraa islamilainen lukeneisto, joka jakoi tiedot sitten varhaisiin yliopistoihin. Espanjan Andalusiassa taisi olla ensimmäinen monikulttuurinen oppineiston tyyssija. Ja ensimmäinen Italian yliopisto taisi olla Palermossa, kumpikin myös kauppasatamia.

Meillä ei heikennetä pelkästään kirjastolaitosta vaan koko kulttuurin kenttää. Kirjastot ovat tietenkin tärkeimpiä siitä yksinkertaisesta syystä, että niiden tieto on kerroksellista ja ulottuu tieteistä runouteen, kirjat kattavat koko spektrin.

Tietysti kirjailijat ja taiteilijat kärsivät ensimmäiseksi nahoissaan uusliberalismin hedelmät, lama-ajoista puhumattakaan. En muista kulttuurin helppoja aikoja olleen ainakaan sinä aikana, jolloin tämän maan kulttuuriin rupesin enemmän vakavasti tutustumaan. Taisin olla 8-vuotias.

Kirjastoissa olen siis rampannut 61 vuotta. En muista kirjastokortin numeroa, mutta Kangasalan kirjaston hoitaja ei päästänyt minua eteenpäin lastenhyllyiltä, jotka olin äkkiä lukenut läpi. Piti olla 12-vuotias ennen kuin pääsi katsomaan aikuisten hyllyjä.

Onneksi lahjoiksi sai kirjoja ja äänilevyjä. Muu tuskin olisi kelvannutkaan. En minä ollut ainut semmoinen meidän talossa tai meidän koulussa. Meitä oli paljon.

Keiju kirjoitti...

Kesällä ja talvella on seisaus, keväällä ja syksyllä tasaus.

Tämä on ollut hämmentävän kaunis syyskuu. Monet ihmiset puhuivat syksyn tunnusta ja tuoksusta jo elokuun puolivälissä, mutta minä katselen taivaan värejä ja ne ovat edelleen kesäiset. Lisäksi syyskesän / alkusyksyn valo on täysin erilainen kuin keskikesällä – samanlainen kuin kevättalvella, mutta silloin ei ole puiden kellanvihreää sitä valoa heijastamassa. Luonto on kaikkein paras kirja, äänilevyjä nyt sentään vielä kuvittelen löytyvän parempia esimerkiksi kirjastosta.

Ripsa kirjoitti...

Keiju,

täällä on täysharmaa taivas nyt, ja vähän väliä sataa tihuuttaa. Ei tuule. Eilen kun olin kävelemässä ulkona, näin paljon lintuja lentämässä sinnetänne, ehkä ne suunnittelevat muuttoa. Levottomimpia näyttävät olevan mustavarikset. Mutta niitä ei ole kauan Vaasassa vielä ollutkaan, joen ehkä ne miettivät osaavatko muuttoreitin.

Tuo oli hyvä kommentti: luonto on paras kirja! Olisi hirveän kivaa, jos täällä esimerkiksi rantoja ei olisi niin kertakaikkiaan rakennettu täyteen, että olisi enemmän vapaita polkuja kulkea.

Onneksi tästä ei ole rannalle pitkälti. Ja se on kivaa, koska veden heijastus on ainakin minulle niin peräti tärkeä, johtunee lapsuuden kesistä järven äärellä, metsämaa takana ja tietysti siipioravat.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

Aloin tänään paksun kirjan, eli Santeri Alkion päiväkirjat vuosilta 1921-1930. "Patriarkka", on viime vuonna ilmestyneen toimituksen nimi.

6.6.1921 hän merkitsee lyhyesti: "Ilma edelleen kalsea. Täällä kävi ensin Ripsaluoma, sitten S.Seppälä."

Anteeksi ehkä makaaberi kysymykseni, mutta miten ripsaluomat ovat kitkutelleet hengissä kun vrk:n mukaan heitä (teitä) on kuolleineenkin ollut olemassa vain 15 kpl?

Ripsa kirjoitti...

Valto,

pieni suku, mutta aika iso kun ottaa huomioon, että ensimmäinen senniminen oli Alkion ystävä Aukusti R., joka sattui olemaan isänisäni, eli Pappa-Aukusti.

Muutti nimensä Ameriikasta tultuaan onnellisena siitä, että Ripsaluoma oli vielä paikoillaan, eli siis se ripeä ja reipas puro. Tämä voisi olla hänen ajatuksensa tuolloin, nimen vaihtaessaan muistaakseni joskus 1908 tai jotain.

Suku varmasti sammuu, ellei joku päätä ottaa nimekseen Ripsaluomaa. Sittenpä meistäkin päästään.

Valto Ensio kirjoitti...

Miksi pitäisi päästä? Nim on hyvä eikä suku kai muutenkaan suuriin synteihin, murhiin sun muihin ole syyllinen.

Itse olen omaa, runsaslukuista sukunimeäni harmitellut ja haluaisin siitä eroon; niin mielikuvitukseton kuin olla ja osaa. Kuin tuhannet toisiaan toistavat paikannimet: Petäjäniemet, Lehtovaarat, Kuusimäet ...

Ripsa kirjoitti...

Valto,

minulla on sukutauluja jo viisi (5) kappaletta, eikä ole vielä tullut vastaan yhtään kauheaa murhamiestä, eikä edes varasta. Entiset kirkkoherranvirastot ovat olleet hyvin tunnollisia raapustaessaan ylös vainajan edeskäymiset.

Kyllä sukua riittää taaksepäin paljonkin. Amerikassa pitäisi olla vielä paljon lisää sekä isän että äidinpuoleisia ihmisiä kun täältä on aina lähdetty.

Alkio ja Pappa asuivat kumpikin Laihialla ja tekivät työtä nuorisoseuraliikkeen puolesta. Vaikka Pappa oli aika paljon nuorempi, tulivat hyvin toimeen, niin olen lukenut Papan elämänkertakirjasta. Kai ne ovat riidelleetkin, ei kukaan ollut kovin satavarma siitä millaista maaseudun politiikan pitäisi olla siinä 1900-luvun alkupuolella.

Mulla on Alkion kootut teokset, aina silloin tällöin lueksin niitä. Hauskaa tavaraa.

Anonyymi kirjoitti...

Lukutaitonsa kanssa kamppailevalle tämä Vaaskivi on mieluisa haaste. Aika menee turhuuksiin. Tai tekemättömyyteen pääosin. Ehkä se on tarpeellista, mutta saisi tulla jo välipää siihenkin.

Juuri luin Miika Nousiaisen kehtutun Metsäjätin, ja nyt on menossa hassan Blasinini (vai kuka se oli) Irakin purkkajeesus. Ovat erilaisia. Nousiaisen toimittajuus nousee esiin kirjassa samantapaisena asiana kuin mainitsemasi täyteenkirjoittaminen. Purkkajeesus on ilmavampi, vaikka onkin täyttä traumaa alusta loppuun. Tuntemani ammattikirjailija oli kyllä pettynyt siihenkin..

Pimeyttä kohti.
Jack Upuku

Ripsa kirjoitti...

Anonyymi,

Vaaskivi on hankala sen takia, että tuntee aika hyvin sen teologisen taustan pääsiäisestä ja on tuttu Raamatun maisemien kanssa. Mutta sen lisäksi teksti on ehdottomasti vanhahtavaa, maalailevaa ja paikoin myös mahtipontista.

Nousiaista ei ole tullut eteen vielä, ehkä pitäisi katsoa että miltä tuntuu. Olen tässä tuuminut ihan niin, että jospa kävisi noita 20-30-luvun kirjallisia maisemia läpi vähän aikaa. Jos tottuisi kieleen.

Irakin mainitseminen saa näinä aikoina lähinnä tärisemään. Mutta hyvä että kirjailijoita on kuitenkin kertomassa asioista.