25.11.14

Midilimangar!


Jostakin syystä minulle on kerääntynyt runokirjahyllyyni paljon Lassi Nummen runoja. En ole niitä keräämällä kerännyt eikä minulla ole mitään selvää syytä miksi niitä on peräti neljä kokoelmaa ynnä tiedän lukeneeni paljon enemmän niitä nuorena. Tyylisuunta, nummimainen 50-lukulaisuus, ei sitä ole ratkaissut.

Ensimmäiseksi ajattelen häntä sillä tavalla kiehtovana runoilijana, että hänen lauseisiinsa – säkeisiin, ehkä – on helppo päästä sisään, mutta oikealla tavalla vaikeampi päästä ulos. Runojen on aina saatava aikaan myös jonkinlainen päänsärky.

En myöskään ollut ikinä ajatellut häntä uskonnollisena runoilijana. Mutta kyllä hän jumaluudestakin puhuu. Ei sillä tavalla pateettisesti kuin kirjoitettiin vielä sodan aikana, vaan mietiskellen. Ja varsinkin viimeisimmissä kirjoissaan.

Kävi sillä tavalla hassusti että kaksi asiaa johtivat yhteen suuntaan aivan tässä viime aikoina. Ensiksi: radiossa tuli muisteluohjelma Pekka Lounelasta, joka ohjelman tietojen mukaan on kirjoittanut pakinoiden (kolumnien) lisäksi myös runoja. Tulin ajatelleeksi 50-lukulaisia. Toiseksi: ruokakaupan yhteyteen tuli krääsä-putiikki, joka minulle tuntemattomasta syystä rupesi myymään jonkun divarin myymättömiä kirjoja.

Pekka Lounelasta välittyi muotokuva sympaattisesta, mitenkään hirveästi kiivailemattomasta ihmisestä, joka kiireettömästi ajautui vetämään radion kuunnelmaosastoa, josta Olavi Paavolaisen piti vastata. Lounelasta tuli sen myötä korvaamaton ihminen kuunnelmatuotannossa. Mutta tärkeintä oli kuunnella tätä kirjailijaa. Hän vaikutti suorastaan lempeältä. Kun siihen vielä lisää sympaattisen pojan muistelut isästään, niin hänestä tuli kuulokuva: työteliäs ihminen, joka ei tehnyt itsestään hirveästi numeroa.

Sellainen kuva tulee myös Lassi Nummesta. Hänen proosa-/päiväkirjateoksensa Runoilijan kalenteri vuosien 1959-60 maailmanmenosta löytyi krääsäkaupan divarihyllystä. Olen kirjasta tainnut kirjoittaa ennenkin: se on ehkä hauskin runoilijanpäiväkirja, jota olen koskaan lukenut. Sattuu niinkin, että Lassi Nummelle syntyy esikoispoika tuona aikana, Markus. Pojastakin tuli kirjailija, sellainen kohtalo on aika usein kirjailijoiden lapsilla.

Tämän postauksen otsikko on pojan kirjasta nimeltä Kiinalainen puutarha. Siitä on tullut osa omaa kirjahyllymytologiaani. Minulla ei nimittäin ole sitä kirjaa, mutta luin sen yhden kesän aikana mökillä ja hyvin huolellisesti ja tarkkaan. Kirja kertoi uiguureista. Uiguurien kansansirpale, turkinsukuinen heimo, sattui asettumaan asumaan Takla Makanin autiomaan reunamille, Silkkitien varteen. Ennen kuin Kiina, Englanti ja Venäjä 1900-luvun alkupuolella kiinnostuivat alueesta, heimo oli elänyt suuremmitta suruitta alueella. Mutta valtiota heimo ei ymmärtänyt perustaa.

Tulin ajatelleeksi uiguureja tällä viikolla, koska mietin Euroopan ja lähialueiden kansoja, tietenkin koska Venäjä on naapuri ja kaikki suomalaiset ajattelevat aina Venäjää. Erityisesti uiguurit tulivat mieleen, koska he ovat pudonneet pois uutisista. Kiina voitti alueen hallinnan itselleen (tarkemmin en tiedä miten ja miksi), britit taisivat häipyä ensin vaikka heillä oli konsulaatissaan kiinalainen puutarhakin jo rakennettuna, sitten häipyi jo Carl Gustaf Emil Mannerheimkin seurueineen. Mannerheim tiedusteli Venäjän nimiin.

Tottakai Kiinalaista puutarhaa lukiessani mieleen tuli Dersu Uzala, Akira Kurosawan kuolemattomaksi elokuvannut ihminen, goldi, uiguurien maasta aikamoisen matkan päässä mutta samaan geopoliittiseen soppaan osunut heimonsirpale. Sen käsityksen sain, että tsaarin tiedustelu-upseeri (tällä kertaa ei Mannerheim) teki karttoja Amur-joen varrelta ja ilmeisesti aiheena oli rajankäynti Venäjän ja Kiinan välillä. En usko että britit olivat sieltäkään kaukana. Tiibettikään ei ollut goldien maasta kaukana, päinvastoin, ihan naapurissa.


En voi lakata ihmettelemästä noita suurvaltoja ja niiden kyltymättömyyttä. Että minkä ihmeen takia niiden on jatkuvasti mietittävä mistä pitäisi vallata lisää maata? Miksi pitää polkea jo alueella asuvat ihmiset alleen ja ruvettava herroiksi? En ole keksinyt miksi, vaikka kysymys tulee etsimättä mieleen kun vain vilkaiseekin minkä tahansa lehden ulkomaanosastoa.

Kun nyt on vuosi 2014 niin se on antanut maailmalle aihetta miettiä II maailmansodan päättymistä. Kun kävin oppikoulua 1950-60-luvulla, niin yleinen historia ei vielä selvittänyt maailmansodan juonteita kuin pääpiirteissään. 1940-luku oli liian lähellä.

Pekka Lounelan ja Lassi Nummen muotokuvista ei ole pitkä matka tuohon sotaan. Kumpikin kirjailija oli selvästi omia polkujaan kulkevia ihmisiä, yksilöitä, mutta eivät nykymaailman muodin mukaisesti narsisteja. Kun heitä ajattelee, niin näyttää siltä, että sota-aikana silloin nuoret miehet olivat tekemisissä kaikenlaisten suomalaisten kanssa, rintamalla tai ei, eli olivat joutuneet viitisen vuotta olemaan hyvin sosiaalisia ja yhteiskuntakelpoisia. Voi olla että juuri nuo kaksi olivat liian nuoria rintamalle, mutta taatusti sota tuntui joka päivä.

Ainakin Lassi Nummi puhuu päiväkirja-kirjassaan usein ruuasta ja sen syömisestä. Siitä on mahtanut olla pulaa 1940-luvun Munkkivuoressa. Tai missä ikinänsä Nummen veljekset silloin asuivatkin. Munkkivuori on kuitenkin näyttämönä pojan syntymälle. Tässä runoilijaisän kirjaamaa keskustelua pojan kanssa, Markus-poika aloittaa:
-KUKKA.
-Niin, sehän on sinun filosofiasi ydinkäsite – sana, jonka olet omistanut vuorollaan kaikille esineille ja olioille, koko maailmankaikkeudelle. Vaikka äidilläsi on oma erisnimensä ÄITTÄ, on hän samalla myös KUKKA; joskus myös AMPP (lyhennys sanasta l-AMPP-u – vertaa myös sähköyksikköä AMP-ere!), mikä nähtävästi ilmaisee ajatuksen ”Sydämeni valo” keskitetyssä muodossa. Toisaalta olet vastavuoroisesti käyttänyt lampusta nimitystä ÄITTÄ, ja luonnollisesti se on myös KUKKA. (”valokukka” – mikä pelkistetty runokuva!) Maailmankuvasi hallitsevansa piirteenä on ilmiselvästi intialaissävyinen näkemys kaiken samuudesta: jokainen esine, olio ja yksityiskohta on osa maailmansielua, koko kaikkeus on (tämähän voi tietenkin tuoda mieleen myös ”Divina commedian” viimeiset laulut) vain yksi ainoa, loistava…
-KUK-KA!
-Niin. Ja tämän kukan, tämän näkemyksen sinä siis haluaisit ojentaa kansallesi tänä jouluna, vuoden 1961 kynnyksellä. Entä olisiko jotakin muuta? Jotakin maallisempaa? Esimerkiksi talouselämän, politiikan tai urheilun alalta?
-KAK…
-…tai jätetään sentään tämä, mitäs me näistä maallisista, entä tulevaisuuden näkymät?Ettäkö ihmiskunta, nämä raskaat ajat…onko ylipäänsä toivoa?
-…?

Ei ole mahdotonta että runoilijat, kirjailijat, kuvataiteilijat ja koko se konkkaronkka, joka aloitteli elämäänsä nollapisteestä eteenpäin oli oikeasti optimistista ja viatonta porukkaa. Pekka Lounelan muotokuvassa tulee välähdys Lounelan ja Väinö Linnan välisestä keskustelusta. Se on tietenkin vähän muodollista, koska mikrofoni on välissä. Mutta kyllä siinäkin tuntuu eteenpäinkatsova mieliala.

Tämä pitäisi saada määritellyksi. Ehkä kyse on hyväntahtoisuudesta. Se on yhä harvinaisempaa tämän päivän Suomessa.



Pitää jatkaa historian lukemista, myös mikrohistoriaa. Päällisin puolin vaikuttaa siltä, että sitten 1950-luvun sodat ovat lisääntyneet. Euroopan mahtimaat ovat sotineet milloin missäkin, samaten tietenkin Yhdysvallat alkaen siitä lautasellisesta Guatemalan verta.

Olen tullut lukeneeksi historiaa viime aikoina. Elääkseen nykypäivää on oltava perspektiivi. Kun mahtivaltiot ottavat itselleen maita, niin alle jää usein kansoja joilla ei ole valtiota. Mitä niitä nyt on paitsi uiguurit ja somalit? Esimerkiksi Amazonasin intiaaniheimot? Eikä Suomikaan 1917 mitenkään itsestään selvästi ollut valtio. Sehän sitten ilmeni sisällissotana.

Mikä sitten on valtio ja miksi se on? Minkä takia Suomella ei ole turvallisuustakuita tai minkä takia taas on? Mitä tarkoittaa olla turvassa? Sitäkö että on tarpeeksi leipää? Ehkä maailmassa on enemmän sirkushuveja kuin leipää, loppujen lopuksi?

2 kommenttia:

Tuula Mäkinen kirjoitti...

Olen ajatellut samanlaisia asioita, Kiina kai tuhonnut suuren osan uiguureista.
Aamulla kuuntelin 1970 nauhoitettua juttua , jossa mukana mm Rintala, jota olen aina syvästi inhonnnut ja inhoan nyt vielä enemmän.

Eikä meillä muuten ole omavaraisuutta kun kahdeksi kuukaudeksi max.
Olen koko ikäni lukenut historiaa ja tuosta sisällissodasta senverran, että eikös Suomi ollut jo itsenäiseksi julistettu kun sisällissota alkoi.?.. vai olenko aamutokkurassa?... hyvä blogi taas... kiitoksia :)

Ripsa kirjoitti...

Tuula,

tarkoitin tuossa valtion nimeltä Suomi mietinnässäni, että itsenäisyysjulistus tuli, mutta valtion merkityksestä ihmiset olivatkin aivan eri mieltä. Siitä ei ollut aikaa keskustella ennen kuin julistus tuli.

Eihän itsenäisyys tullutkaan sitten ennen kuin Lenin tuli myöntäneeksi sen ja bolshevistien jälkeen monet muut valtiot.

Mutta suomalaisten piti vielä tapella siitä että kenellä on valta, ennen kuin elämä jatkui. Siltä se näyttää.

Juha Siltalalla on yksi kirja, joka käy läpi lehtijuttuja, kokouksia ja päätöksiä ja ihmisten mielipiteitä yleensä hyvin tarkkaan. Enkä nyt muista sen kirjan nimeä. Osa tapahtumista on esillä ainakin kirjassa Valkoisen äidin pojat. Psykohistoria voi olla paras tapa selvittää isoja konflikteja.

En tiedä onko kansakunta koskaan ihan täysin kohdallaan, koska ihmiset muuttuvat ja ideologiat näyttävät syrjäyttävän toisia.

Minä olen tykännyt Paavo Rintalan kirjoista aina.Leningradin kohtalonsinfonia, Minä, Grunewald, hienoja opuksia.