6.12.14

Kuvien skannausta


Kun on juonut aamuteetä pari mukillista, silmät alkavat avautua vähitellen. Ei ole mitenkään kummallista, kolmen valon tunnin aikana, että valonsäteen osuessa keittiön nurkkaan tulee ajatuksia siivoamisesta. Luulen että sen takia isoäiti ja täti järjestivät raivokkaita kevätsiivouksia jok’ikinen kevät. Vanhat silmät eivät nähneet enää nurkkien pölyä talvella.

Koska talossa ei ollut vesijohtoa, minun tehtäväni oli aika yksinkertainen. Ensin kannoin vesiä sisälle, sitten kaadoin vedet lämpiämään hellalle valtavaan kattilaan ja sitten vein autolla kahden naisen talven lakanapyykit kirkolle pesulaan. Matot pestiin kesämökin laiturilla. Viimeksi kun olen siellä käynyt, ei kirkolla ollut yhtäkään pesulaa enää.

Mitenkähän vanhukset ja muuten raihnaiset ihmiset ovat selvinneet kevätpyykeistään ennen? Ehkä oli mahdollista että maalla oli pyykkäreitä, jotka hoitivat työn aivan ilman mitään koneita? Olen kyllä nähnyt mankeleita, joissa puulevyn päällä on isoja kivenmurikoita. Se on osattu, mutta sähköstä ei ole edes haaveiltu.

Jos oli lisäksi kylä sellainen mielenlaadultaan ennen, että vanhempien ihmisten töitä on muitta mutkitta tehty? En oikeasti tiedä. Varmaan on väärin tehdä vanhasta maaseudusta kiiltokuvaa, jossa kaikki hymyilevät autuaasti ja kaikki ovat tyytyväisiä. Silloin ennen kävin näin talven alussa lapioimassa ja harjaamassa lumet pois navettaan johtavalta polulta ja portailta.

Se ei olisi ollut mahdollista, edes se vähä mitä pystyin tekemään, jos olisin asunut satojen kilometrien päässä suuressa kaupungissa. Onneksi ei minulla ole hirveää kiirettä, ei ole pakko suoriutua joulusiivosta yhtenä päivänä ja saada kaikki heti kuntoon. Voin lukea ja sitten vetää laiskasti pölynimuria läpi pölynpesien.



Lapsena muistan ihmetelleeni minkänäköisiä otuksia ne pölyt ovat, kun niillä on pesätkin. Täti piirsi tuvan pöydän ääressä kuvan kamalasta hirviöstä. Pikkuhirviöt kurkistelivat pesästä, joka oli kosmoskynällä ja vedellä sutattu pörröiseksi.

Elämäni aikana kaikki on muuttunut niin perinpohjaisesti. Suvut ja perheet eivät enää asu vierekkäin ja lähekkäin. Minusta on aika hassua puhua vanhusten yksinäisyydestä, jos he eivät jaksa edes lakaista lunta porraspielestä. Mutta tässä kohdassa on varmaan pakko ummistaa silmänsä ja toivoa, että on olemassa laupiaita ja armahtavaisia naapureita.

Sitten mietin vanhuksiani, sitä miten he laihtuivat ja tulivat kipeiksi, eivätkä jaksaneet lopulta laittaa edes ruokaa. Yhdelle vanhukselle kuljin laittamassa ruokaa kesäisin. Hän tahtoi olla kesätalossaan ja sai sitten ollakin aivan viimeisen kesänsäkin. Kävin syksyllä hakemassa pelakuut talvikotiini ja vein ne keväällä taloon, jonne hän ei ikinä enää tulisi. Katsoin ajan ettei siellä ollut ketään ja kuuntelin luoman yksinäistä solinaa.


Nyt kun on itsenäisyyspäivä, niin muistan että olen usein ollut pitkiä pyhiä isoäidin talossa. Ei se ollut meille kenellekään mikään erityinen juhlapäivä, mutta tuntui hyvältä olla siellä pimeyden keskellä. Mitääntekemätön keskellä viikkoa oleva juhlapyhä voitiin käyttää puhumiseen. En tietäisi kuolleistani sitäkään vähää ellei olisi ollut itsenäisyyspäiviä.

Ikkunoissa ei ollut leveää ikkunalautaa, joten ei yritetty panna kynttilöitä ikkunalaudalle. Sen sijaan sytytettiin porraspäähän tervakynttilät tai hautakynttilät. Hautakynttilöitä oli kaapissa aina, tervakynttilöitä sai huoltoasemilta sitten kun niitä ruvettiin varta vasten jossain kynttilätehtaassa tekemään. Ennen oli ollut tervasoihtuja, mutta tervanpoltto oli lopetettu ajat sitten. Tervahautojen pohjia on kaikkialla metsänrajassa vieläkin.

Tupa oli iso, takka lämmitti yöhön aikansa, mutta tuvan sängyssä oli lämmin vällyjen alla. Tuskin moni edes tietää mitä vällyt ovat. Lampaantaljan päälle on ommeltu kotitekoinen kangas, villaa. Kangasta loukutti pitkät kesät isoäiti. Silloin nukuin aitassa ja kuulin kun hän kiipesi liiverin ullakolle aikaisin aamulla.

Kysyin eikö hän voinut levätä vähän aikaa karjan ruokkimisen jälkeen. Hän ihmetteli miten valoisassa kykenee nukkumaan, kun on paljon tekemistä ja oikeatakin työtä.

Varsinkin aamut olivat hänen mielestään niin kirkkaita, että niitä tunteja olisi synti tuhlata. Kylän ihmiset kertoivat vasta heräävänsä, kun isoäiti otti jo ensimmäisiä leipiä suuresta leivinuunista. Kello on ollut silloin ehkä kuuden seitsemän välissä.

Pienenä ja vähän isompanakin kiipesin aitasta alas tädin mukaan, kun piti lähteä kytövainiolle lypsämään lehmiä, lypsykärryissä oli puurenkaat. Kun olin aikuinen, lehmät oli pitänyt panna pois koska täti ei jaksanut enää käsien kivulta yrittää lypsää. Minäkö? En minä oppinut koskaan lypsämään. Asuin silloin kaupungissa ja yritin muistaa kirjoittaa vanhuksille, koska he olivat silloin alkaneet sairastella. Oli lähdettävä asumaan lähemmäs heitä.



Tässä pimenevässä illassa palavat sähkövalot. Mutta pimeä ei ole enää oikea pimeä, vain tummaa harmaata eikä lunta ole. Näkisin kyllä siivota jos viitsisin.


2 kommenttia:

marja-leena kirjoitti...

Kauniit muistelmat, myos huolet vanhuksista joka paikassa. Minähän en pitkään tuntenut isovanhmpani kun lähdettiin Suomesta Kanadaan kin olin 5 vuotias. Ukki eli en verran pitemmän etti nähtiin pika käynillä muta vierashan oli minulle.

Toivon sinne hieman lunta että kirkastuisi yöt ja päivät. Nautittiin sitä täällä noin viikon.

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena,

totisesti tänne tarvittaisiin lunta! Täällä on ollut tuommoinen hämärä jo monta kuukautta ja vielä vain pimenee.

Silloin kun on vähän taivas auki, pitää lähteä ulos, että silmiin osuu valoa. Muuten sitä sitten nukuttaa koko ajan.

Minkä ikäinen olit kun pääsit käymään ensimmäisen kerran Suomessa? Isovanhemmat tosiaan usein jäivät vanhaan maahan. Ajattelin muuten sinua, kun kirjoitin tuota "muistelua", koska muistan erityisesti Amerikasta isoäidin pyynnön että "Kirjoita vähän useammin!", ja minulla ei mukamas ollut aikaa.

On taatusti hankalaa jos ei ole isovanhempia. Varsinkin kun sinun vanhempasi olivat varmaan kasvaneet suhteellisen lähellä omia vanhempiaan vielä. Vasta nyt nämä välimatkat ovat revenneet ylittämättömiksi.

Ihmisten oleminen ja asuminen ovat paljon vaikeampia ja lapset oppivat entistä huonommin elämää, kun perheet asuvat erossa toisistaan. Se ei varmasti tee hyvää kellekään.