19.1.15

Muukalaistarinoita


Opiskelin nuorena yliopistossa kirjallisuutta ja muita kiinnostavia aineita. Pääsin yliopistoon suoraan todistuksen perusteella, ei tarvinnut pyrkiä. Rahaa ei ollut, mutta työtä riittäisi kyllä sitten joskus. Se arvaus meni pieleen, mutta niin meni monelta muultakin.

Kävin kesäisin roskatöissä (skit job) Ruotsissa, kun Suomessa ei saanut edes opintolainaa muista tukiaisista puhumattakaan. Ruotsin arbetsförmedlingenille riitti että oli suomalainen ja köyhä, siis selvästi köyhempi kuin ruotsalaiset. Kaverit tönivät terävästi kyynärpäillään kun yritin ruveta kertomaan opinnoistani. Eivät antaisi jos vaatisin, eivät mitään.

Työpaikalla vanhainkodin sairasosastolla oli sänkyyn sidottuna dementoitunut suomalainen nainen, joka oli sairaalassa unohtanut ruotsin kielen. Ehkä hän ei ollut sitä kovin paljon koskaan osannutkaan. Tehtaaseen suurin osa invandrarna päätyi eikä siellä kummoista kielitaitoa vaadittu.


Jouduimme yhdessä toisen suomalaistytön kanssa sairaanhoitajien silmätikuksi kun tuli tehdyksi virhe. Oli aamu ja meidän sairaala-apulaisten työnä oli städa ja vaihtaa lakanat. Joku muu oli jo syöttänyt ne joita piti syöttää. Syöttäminen ruotsiksi ei sujunut kovin hyvin vielä minulta.

Piti nostaa kerran vinssillä hyvin lihava ja hyvin sairas vanharouva sängystä rullatuoliin. Meitä oli kaksi laihaa suomalaistyttöä nostamassa häntä. Vinssissä oli väkipyörä, jonka sai kiinnitetyksi kiinni (fästa upp), mutta sitä ennen piti jaksaa pyörittää sitä pyörää ja se liikkui hyvin hitaasti. Minä olin rullade upp, kun otteeni lipesi ja hyvin lihava rouva putosi lattialle. Rouva levisi lattialle ja me häivyimme. Rouva näytti valkoiselta hyytelöltä, vaikka sitä ei sanottu ääneen millään kielellä.

Sovimme että emme tienneet asiasta mitään. Rouva jäi kiljumaan sieltä lattialta finnjäveleitä. Kuului systerien ääniä ja ne juoksivat. Sitten ne rupesivat huutelemaan biträdejä. Me menimme portaisiin ja sitä tietä kellariin. Kellarista piti hakea pyykkejä, minkä teimme ja tulimme takaisin posket punaisina, mutta lihavasta rouvasta emme tienneet mitään.

Vårdsystern rupesi kulkemaan kannoillamme. Meitä ei syytetty mistään. Vasta sitten tuli syytös, kun hän löysi minut puhumassa vanhan suomalaistädin kanssa. Olin jo huomannut että vanhus virkistyi aivan vain pelkästään siitä että joku puhui hänelle.

Sairaanhoitaja ilmoitti ykskantaan, että jos hän tapaa minut vielä puhumasta suomea osastolla niin tulee lopputili. Sanoin että en ole saanut edes förskottia ja vuokra pitää maksaa. Sairaanhoitaja punastui niin, että arvelin verisuonen päästä katkenneen, mutta sitten hän vain viittasi minua poistumaan toimistostaan. Hän osasi hillitä itsensä.

Olen näinä päivinä ihmetellyt sitä, miksi ensin oli julistettava että Suomi on ruotsalainen ja sen jälkeen että Suomi on venäläinen. Miksi Suomi ei voi olla suomalainen? Muutenhan Ruotsikin olisi suomalainen, tai Venäjä.


En ole onneksi koskaan joutunut minkäänlaisiin roskatöihin Venäjällä, en edes Neuvostoliitossa. Voi se olla puutekin, koska osaisin sitten varmasti jonkinlaista venäjää. Mutta Ruotsin jälkeen olisin pelännyt Venäjää hirveästi. Mutta minulla on muistissa paljon tarinoita töistä muilla mailla, niitä on jäänyt mieleen muidenkin kertomana. Siksi nämä ovat anekdootteja.

Kerran kun istuttiin suomalaiskavereiden kanssa katsomassa televisiota yhteishuoneessa kun yläkerrassa asuva ruotsalaispoika tuli ovelle. Käännyttiin katsomaan, ei sanottu mitään.

Se totesi yksinkertaisesti vain ”de ä inga mänskor här” ja lähti pois. Kukaan ei keksinyt vastausta siihen. Mentiin keittämään iltateetä, aamulla olisi aikainen herätys.


6 kommenttia:

Liisu kirjoitti...

Oli mukava lukea tämä postauksesi. Ei uskoisi miten suuri ero on sinun aikasi ja nykyisen opiskelijan eli tämän ajan opiskelijoiden olosuhteissa ja yleensä kaikissa siihen liittyvissä asioissa.

Töitä opiskelun ulkopuolella jotuu moni tekemään vieläkin rahoittaakseen elämänsä opiskelukaupungissa.

Pahin ongelma ehkä nykyisin on kuitenkin haluamalleen alalle opiskelemaan pääseminen. Toiseksi pahin asunnon saaminen, ja pieni ei ole sekään, miten saa rahan riittämään, jos haluaa tiiviisti opiskella eikä venyttää valmistumisaikaa käymällä samalla töissä.

Ripsa kirjoitti...

Liisu,

toivon tietysti että tämän päivän opiskelija ei joudu kohtaamaan kieleen, syntyperään, sukupuoleen jne. liittyvää syrjintää. Toisaalta tietenkin syrjintä saa mahdollisesti ihmisen heräämään.

Suurin muutos on tapahtunut itse yliopistoissa. Ne eivät ole enää sivistysyliopistoja aivan samoin kuin sivistysoppikoulujakaan ei enää ole.

Anonyymi kirjoitti...


jos saisin jotakin toivoa, niin sen, että en ikinä, ikinä joutuisi vanhainkotiin.

seuraan juuri vierestä sukulaiseni, tuhannen toimen miehenä tunnetun miehen elämää, joka sai äkkiä uuden käänteen, kun hän sairastui ja joutui hoitokotiin. tästä voimiensa tunnossa olevasta, maratoneja ja finlandia-hiihtoja harrastavasta ihmisestä on tullut kertaheitolla kipujen runtelema avuton sänkypotilas.

ihailtavasta urhoollisuudestaan ja väkevästä elämänhalustaan huolimatta hänellä on masennuksen hetkensä. itkut säästetään valvottuihin öihin.

koskaan ennen hän ei ole aamuisin toivonut, että kumpa olisi jo ilta. kun tulee ilta hän toivoo, ettei tulisi aamua.

kivun ja avuttomuuden kokemukset järkyttävät miehen arvomaailmaa. wc:ssä käynti on rankempaa kuin kolmen peninkulman hiihto lipsuvilla suksilla nollakelillä.

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri,

jos joutuu hoitokotiin niin sitten on toivottava että siellä on hyväsydämisiä hoitajia ja lääkäreitä. Sellaisia ei välttämättä läheskään kaikissa paikoissa ole.

Ja jos seuraat läheltä, niin tiedät että sairastunut tarvitsee läsnäoloa. Hän tarvitsee taatusti myös ylimääräisiä silmiä katsomaan että kaikki on niin hyvin kuin voi olla.

Jossain kirkkorukouksessa on että "varjele meitä äkkikuolemalta", en muista mikä kirkon rukous tuo on. Sitä olen monta kertaa miettinyt että miten tuon kanssa on.

Joku oma sukulaiseni sanoi että se tarkoittaa sitä, että on tehtävä tilit ja välit selviksi, siihen tarvitaan se loppuaika.

Muistan kyllä hyvin vieläkin, kun vessassa käynti oli päivän rankin työ. En ole aikoihin hiihtänyt kolmea peninkulmaa, mutta sen muistan että sitten oli kyllä jo valmis nukkumaan välillä.

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

täytyy kertoa yksi yksityiskohta tähän viimeiseen sairaalareissuun liittyen: kun menin osastolle sisälle leikkauspäivänä, en osannut toimia oikein leikkausvaatteiden kanssa. puin sen pahuksen paidan väärinpäin, eli solmin narut eteen. vieressä seisoi nyrtsi ensihoitaja, joka oli täysin eleetön avustamisen suhteen. siltä naiselta puuttui sielunveljeys, oikea katse ja viitseliäisyys ihan täysin.

toisaalta tiedän, että sairaalahuoneissa tapahtuu päivittäin tuhansia hellyyden ja arvonannon osoituksia, joita kukaan ei näe. hyvä hoitaja on nimetön sankari. hän osaa olla sillä tavalla turvatakuinen, että epätietoinen potilas rauhoittuu.

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri

Tuo kertomasi anekdootti on yksi niistä todistuksista: sairaanhoitajan ammatti on ilman muuta kutsumusammatti. Se sitten on aivan toinen asia, jos töiden järjestelyt ovat semmoiset, että ihminen ei tunne kykenevänsä tekemään kaikkea mitä pitäisi tai mihin pystyisi.

Ihmiset ovat mielellään ylpeitä ammatistaan ja osaamisestaan. Jos siihen ei saa lupaa, niin mieliala synkkenee, eikä sitten yhtäkkiä enää osaakaan kaikkea sitä minkä kuitenkin osaa, jos siihen on mahdollisuus. Mörkki hoitaja on paha juttu kaikille.

Sellainenkin asia on kuin ilmapiiri. Jokaisella osastolla varmasti omansa. Ja siitä jok'ikinen potilas saa osansa myös. Sillä on ehkä isoin merkitys parantumisessa kuin millään.