16.2.15

Fyysistä ja virtuaalista matkaa


Kerroin että ruokakaupan kylkiäisenä on krääsäkauppa, joka on ajatellut tienata divareiden loppuunmyynnillä. On se ilo. Krääsäkauppa vetää puoleensa paljon ihmisiä, jotka vetäytyvät nurkkaan miettimään kirjojen ostamista. Niitä saa selailla ja sormeilla. Joissakin niissä on entisen omistajan nimi. Yksikin nimistä on Jaakko K, mutta sitten sukunimestä ei saa etukirjainta enempää selvää.

Olisi kivaa tietää jotain kirjojen historiasta. Mutta kassaflikka on kaupassa vain töissä eikä ota minkäänlaista kantaa kirjoihin. Ehkä hän ei lue. Alan vähitellen oppia sen että sellaisia ihmisiä oikeasti on.

Jos krääsäkauppias käsittäisi mikä aarre sillä on hallussaan, se perustaisi siihen nurkkaan pienen kahvilan, jossa voisi istua selailemassa, että ei tulisi ostaneeksi sikaa säkissä. Se ei kannata koskaan. Että siitä välttyisi, nurkassa voisi olla hylly jossa olisi erivoimakkuuksin varustettuja lukulaseja.

Minulla on lasit, jotka voitin kilpailussa. Nyt niissä ilmaiskehyksissä on lukulinssit, jotka on viilattu piilokarsastavien silmieni avuksi. Kaukonäkö palautui kaihileikkauksen jälkeen. Aina en muista ottaa laseja mukaan kauppaan, joten lainattavat lasit olisivat tärkeä juttu.

Kirjastossa lasit ovat mukana samasta syystä: ei sikaa säkissä. Ongelma on sitten siellä käveleminen. Kävelen pahki seiniin ja kyynärpäät ovat mustelmilla kun yritän nähdä jotain lukulinsseillä. Viimeksi en viitsinyt panna lukulaseja nenälle. Seuraus: tulin kantaneeksi kotiin kamalan huuhaa-kirjan. Omituista kyllä kirjan selailusta, sitten kotona, tuli likainen olo. Joku onnistui jujuttamaan minua: minulla ei ollut lukulaseja ja otin kirjan johon en halua tarttua edes tikulla.

Tuli toinen kilpailuvoitto lukulasien voiton jälkeen: kirja. Kävin SusuPetalin blogissa ja hetken inspiraationi oli osallistua kirja-arvontaan. Olin kyllä huomannut kirjan tulon. SusuPetalia oli lähestynyt valokuvaaja Lasse Ansaharju, joka tahtoi tekstejä valokuviinsa. Tuloksena on valokuvaajan ja bloggarin yhdessä tekemä kirja.

Kirjan nimi on Kultainen talja. Nimi kannattaa googlata ellei omista antiikin Kreikan kirjallisuudesta kertovaa teosta tai peräti tuota argonauttien seikkailukirjaa. Kirjan tekstit ja kuvat päivittävät antiikin tähän päivään. Valokuvaaja on liikkeellä vähän kaikkialla, eniten kuitenkin Euroopassa. Hän ottaa kuvia kaduilta, sieltä missä ihmisiä on kuvan ottamisen ajan tarpeeksi pysähtyneenä, niin että heistä saa otoksen. Susu tulkitsi kuvat ja niiden tapahtumat suomeksi ja englanniksi. Tuossa vinosti skannaamani kuva sukupolvista, teksti vieressä:
(Kuvaa voi suurentaa!)
Hassua kyllä mieleeni tulee hakematta jonkinmoinen kalevalainen perintö: laulaminen. Nuoret (ja usein vanhemmatkin) laulajat kokoontuivat Karjalan laulumailla keinumäelle, kun työt oli tehty, talvisin isompiin pirtteihin. Ihmiset lauloivat tapahtumista ja laulut levisivät muistinvaraisina laajalle alueelle, syntyi uusia lauluja ja vanhojen variaatioita.

Argonauteista en ole varma. Mutta olen varma siitä, että tapahtumilla on jonkinlainen todellisuuspohja, joka on kaukana muinaisuudessa, siis kirjallinen muoto tulee vasta myöhemmin. En väitä että voittamani kirja olisi epiikkaa samassa mielessä kuin taljan tarina. Mutta muistan hyvin kun luin lapsille kirjoitetun suorasanaisen suomennoksen Kultaisesta taljasta. Argonautit olivat seikkailleet jossain Mustan meren tienoilla yli 2000 vuotta sitten.

Kirjan nimi tuottaa heti mielleyhtymän: missä olen kuullut tuosta aiemmin. Kirja voi toimia huutomerkkinä, muistutuksena. Kokemusmaailmat eivät välttämättä enää kohtaa. Sen vuoksi on aina vain tärkeämpää puhua toistemme kanssa. Edes tällä tavoin, blogeissa, nettijutuissa.

Kun luen Freudia parastaikaa (ks. edellinen postaus), niin tuli asiaa omaan kirjahyllyyni. Entisessä sivistys-Suomessa iso kustantamo nimeltä WSOY kustansi Klassillista sarjaa. Minulla sattuu olemaan tätini perua sarjasta yksi kirja, No 2, Euripideen Medeia, suomentaja Otto Manninen ja kustannusvuosi 1949. Kirjassa Argo-laivalla Jasonin johtamat argonautit purjehtivat hakemaan kultaista taljaa Medeian kotimaasta Kolkhiista. Aluetta kutsutaan nykyään Kaukaasiaksi.

Meillä ei enää julkaista näytelmiä, koska suuria sivistyskustantamoita ei oikein enää ole. Oma kirjasto alkaa olla todella arvokas. Tuskin löydän Medeia-näytelmää edes kirjastosta. Antiikin kirjallisuushistoriaa voi onneksi lukea vielä esimerkiksi kirjasta Kirjallisuus antiikin maailmassa (Teos 2007), josta saa hyvän kuvan länsimaisen kirjallisuuden alusta.

Nyt alan lukea antiikin kokonaisesitystä. On päivitettävä ikivanha koulutietämykseni antiikin kulttuurista. Se on kuitenkin kovasti tärkeä osa omaakin kulttuuriamme, läntiseen maailmaan kun kuulumme, ja vaikka kuuluisimme itäiseenkin: kulttuurihistoriansa on tunnettava.

Edit. klo 22.59: Että ei tule väärää käsitystä niin on kerrottava että WSOY julkaisi 2004-2013 Shakespearen näytelmien uudet suomennokset ja Tammellakin oli antiikin näytelmien suomennossarja, aikaa en nyt muista. Onneksi näitä on jonkin verran päivitetty!




9 kommenttia:

  1. Hei Ripsa,
    Oletpa ahkera lukemaan antiikin mailman kirjallisuutta! Olen joskus miettinyt samaa mutta olen muuttunut hieman laiskaksi lukijaksi. Yliopistossa kyllä otin kirjallisuus kursseja, esim. Shakespeare, Milton ym, ja vanhat kreikkalaiset näytelmät, Chekhov, Ibsen ym. Pitäisi lukea uudelleen vuosikymmenten jälkeen. Eihän tässä eletä tarpeeksi pitkään lukea kaiken mailman kirjallisuutta, vielä sitten uudestaan!

    VastaaPoista
  2. Hauska tuo huomautus (Jätä kommentti kehoituksen alla): Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista.

    Tulee tunne, että on vapaus kommentoida. Se on kiva tunne.

    Pidin tästä kirjoituksestasi, se kuulostaa kuin olisi ystävällistä puhetta jollekin, joka kuuntelee sinua.

    Sekin minua ilahduttaa kun puhut kirjoista. Kirjat ovat minullekin olleet aina hyvin tärkeitä. Vaikka nykyisin huomaan, ettei ole aikaa lukea niin kuin joskus ennen, tuntuu olo jotenkin turvallisemmalta jos käden ulottuvilla on pino kirjoja (niin kuin onkin). Ja tiedätkö, minäkin tykkään vanhoista kirjoista, antiikin aikuisista, tai suomalaisista alkuajan kirjoista joissa kirjaimet ovat fraktuureja. Ne toimivat kuin siltoina vuosisatojen ja jopa tuhansien vuosien ja nykyajan välillä. Ihmisten välillä. Jotka tuntuvat oudon tutuilta ajatuksineen, vaikka olosuhteet ovat kuinkakin erilaisia.

    VastaaPoista
  3. Marja-Leena,

    olen kirjoittanut kirjallisuuskritiikkiä vuodesta 1966 lähtien. Silloin ensimmäisinä vuosina tosiaan opiskelin klassista kirjallisuutta ja sitä tuli mietityksi kun piti kuitenkin jotain muistaa yliopiston tenteissäkin. Pääaineeni oli yleinen kirjallisuustiede, ja siinä alalaji, johon piti erikoistua: näytelmäkirjallisuus. Siitä on siis kamalan pitkä aika kun olen lukenut antiikin kirjallisuutta.

    Tuon Medeian olen saanut vasta myöhemmin, mutta todennäköisesti olen tuskitellut vähäistä tietämystäni ja tätini tyrkkäsi Euripideen näytelmän käteeni ja käski lukea. Kirjaa ei tarvinnut palauttaa.

    Tajusin siis tämän uuden Kultaisen taljan myötä että olen unohtanut paljon. Tiedän minä, että elääkin pitäisi. Mutta mitä sitten tekisi, kun on lukenut koko ikänsä ja kirjoittanut lukemastaan?

    Liisu,

    en yhtään tiedä kuunteleeko minua kukaan. Mutta joku kuitenkin aina silloin tällöin. Lukijamittari ei käsittääkseni ole toiminut aikoihin.

    Blogit ovat sillä lailla mukavia areenoita, että niissä usein syntyy keskusteluja. Sillä tavalla Blogistan on kiva paikka. Kirjoittajat ovat erilaisia ja on hauskaa jos löytää jotain joka saa huomaamaan että on vaikka unohtanut jotain, tai joutuu oppimaan yhtäkkiä lisää.

    Hmm, oppia ikä kaikki!

    VastaaPoista
  4. Otan tämän nyt kehuna, että kirjoittajanimeni on näin klassisessa seurassa :D

    Kuvia sanoittaessani tuntui, että liikun ajassa ja paikassa täysin vailla omaa tahtoa, se oli mielenkiintoinen, vapauttava prosessi. En tiennyt mitään kuvista, minkälaisissa tilanteissa ne oli otettu, joten minulla ei ollut mitään painolastia kulkiessani. Joihinkin kuviin teksti tuli ensin englanniksi, toisiin suomeksi, eivätkä tekstit ole tarkkoja käännöksiä. Englanniksi kirjoittaessani ajatusmaailmani muuttuu toiseksi, samoin jos kirjoitan ruotsiksi, outo pää.

    No, tästä kommentista tuli minä-minä-minä. Suotakoon se minulle.

    Kiitos, Ripsa.

    VastaaPoista
  5. Susu,

    nonnih! Kirjoittajat ansaitsevat joskus päästä vanhaan ja kunnianarvoisaan seuraan!

    Hmm. Kumpiko teistä valitsi nimen Kultainen talja? Sitäpä minä en tiedä. Mutta kannen kuvassa on se päällystakki kullankeltaisen värinen. Vaikka ei se näytä fleece-takilta kovin paljon.

    Mutta kiitos itsellesi ja yhtä lailla valokuvaajalle! Tuommoisia yhteistöitä sitä blogimaailmassa kyllä kaipaakin.

    VastaaPoista
  6. Kirjan nimi oli Lassen idea, se oli työnimenä alusta lähtien ja päätyi kirjan kanteen.

    Yhteistyömme sujui hyvin. Lasse lähetti minulle ison joukon kuvia, joista kirjaan päätyiovät ne, jotka puhuttelivat minua, kertoivat tarinan.-

    VastaaPoista
  7. Susu,

    kyllä se minusta kirjasta välittyykin, yhteisymmärrys. Kirjassa ei toista ole ilman toista, kuvaa ilman sanaa ja päinvastoin.

    Ja kuvista näkee kyllä tarinoita. Usein ulkona ihmisten keskellä otetut kuvat ovat sellaisia.

    VastaaPoista
  8. Kiitos huomiosta kirjamme suhteen! Tämä oli kaiken kaikkeaan mielekäs projekti ja yhteistyö SusuPetalin kanssa erittäin sujuvaa ja kitkatonta.

    VastaaPoista
  9. Lasse,

    kiitos itsellesi! Mustavalkokuvat ovat kaiken muun lisäksi niin tavattoman virkistäviä kaiken tämän väritulvan keskellä.

    Kirja oli julkaisemisen arvoinen, ehdottomasti.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista