21.2.15

Ihmisten ihmemaassa


Ollakseni selvillä siitä historiasta, miten ihmiset ovat olleet ja mistä siihen olemiseen tulleet on luettava historiaa. Sitten satuin kuulemaan historioitsijan sanovan, että historia on tarina. Sitten tulin ajatelleeksi uutisia. Myös niissä on oltava tarina, ilman jostain tulevaa tarinaa, jotain ydintä, ei maailmassa oikeastaan tapahdu mitään.

Tai tapahtuu tietenkin, mutta hahmottomasti. Ihmiset eivät kykene ymmärtämään tapahtumia ilman punaista lankaa. Kaikki ovat yhtä monimutkaista tarinavyyhteä ja sen vuoksi he todennäköisesti ovat niin erilaisia. Jokainen tulee tarinaansa eri suunnista. Tarinat koskettavat toisiaan ja liudentuvat toisiinsa.

Työkseni on tullut asioiden ihmettely ja lähdin ihmettelemään ihmisten ilmoille. Kuntsin taidemuseossa oli Teemu Mäen näyttely. Se täyttäisi koko museon, kahdessa kerroksessa on valokuvia. Sen verran tiesin.

Olen seurannut taiteilijan työtä siitä asti kun hän oli 17-vuotias lukiolainen, hurjatahtinen piirtäjä, näin hänet täydessä työn touhussa taideleirillä parina kesänä. Sitten hän jo teki esimerkiksi tunnin mittaisen radio-ohjelman YLEn paikallisradioon, kirjoitti kulttuurilehteen arvion taiteilijaseuran näyttelystä. Nuorena jaksaa.

Tärkeintä kaikessa taiteessa on kyky ajatella ja tuntea. Tietysti kyky silmien ja käden yhteistyöhön on synnynnäinen, mutta usein ympäristö ei ota kykyä huomioon, lasta ei ekä kannusteta. On tärkeää että jo lapset ja nuoret saavat kunnolliset kynät ja kunnon paperia, hyviä värejä ja tilaa missä kuvitella.

Tuo 17-vuotias säilyy aina mielessäni. Siksi minulle oli tärkeätä mennä katsomaan miten tuotanto edistyy. Ei hän nyt aivan tehdas ole, mutta on minusta harvinaista, että joku taiteilija kykenee täyttämään kokonaisen museon. Ripustuksessa on ajatusta ja jokainen työ itsessään herättää kysymyksiä, vastaväitteitä ja ihmettelyä. Yksi ongelma minulla oli: en voinut katsoa kahta videota. Olen kuulovammainen, enkä tiennyt ottaa mukaan induktiosilmukkaani (miksi muuten museoissa ei niitä ole?). Muuten matka teki tehtävänsä, tulin olleeksi ihmisten ilmoilla ja suhde syntyi lähinnä seinillä oleviin kuviin.



Työt ovat värivalokuvia. Ne ovat suuria, värit ovat kirkkaita. Niissä on tärkeintä sisältö, jolle sitten estetiikka on alisteinen. Pääkysymys näyttelyssä on Kuka sinä olet?, se ei ole kovin tavallinen kysymys arkea elävälle aikuiselle. Se on tärkeä kysymys. Moni aikuinen juoksee varmasti kysymystä pakoon. Mutta ilman asettumista peilin eteen ei tapahdu uudistumista. Ilman uudistumista ihminen kuolee pystyyn.

Identiteetti on aika lailla läpi elämän muotoutuva asia, ei selviö. Henkilökuvat ovat suuria ja värillisiä ja niiden ihmiset voivat kävellä tuntemattomina vastaan missä vain, koska nämä ovat oikeita ihmisiä.

Alakerrassa on paljon kuvia nuorista. Kukin nuori on saanut valita itselleen toiveminän ja sitten sen vastenmielisimmän minän. Keskelle tulee arkiminä, tai se tavallinen minä.

Ne ovat omakuvatriptyykkejä. Niissä näkyy nuorten itsensä etsiminen, työ joka sitten jatkuu edelleen, vaikka sitä he eivät itse vielä aavista. Muotokuvien ihmiset tulevat erilaisista paikoista, mukana on Venäjän nuorisoa ja tietenkin mukana on myös Teemu Mäen oma triptyykki, vaikka hän ei enää teini olekaan. Minusta keskellä on vasemmalla on transvestiitti ja oikealla on Bill Clinton, mutta tulkinta voi olla joku muukin.

Näyttelyn aikana nuoriso pääsee Arja Elovirran ja Teemu Mäen työpajoihin tekemään triptyykkejä myös Vaasaan. Kun teini saa itse ajatella kehitystään ja tuoda sen esiin kuvina, tulevaisuus konkretisoituu. Ehkä nuori työpajoissa oppii sitäkin, miten välttää kompastelemasta aivan jatkuvasti.

Avajaisissa taiteilija puhui paljon kuvataiteensa perustasta. Aistielämykset ovat tärkeitä, sitten voi vetäytyä ja miettiä taidefilosofiaa ja sitten taas mennä tekemään työtä jonkun ryhmän kanssa. Hän on juuri lopettanut 5-vuotiskautensa Aalto-yliopiston professorina, joten hänellä on nuorisoon vähän laajempi näppituntuma, taidekasvatus.

Noin kymmenen vuotta sitten näin ryhmätyönä tehtyjä oppilastöitä, ryhmien vetäjänä Teemu Mäki, joissa suuria pintoja on käytetty ryhmän jäsenten ajatteluun maalaamalla. Työt muistuttivat suurikokoisia sarjakuvia, niitä saattoi lukea nurkasta nurkkaan. Töitä oli kulttuuriyhdistys Kiilan juhlanäyttelyssä Helsingin taidehallissa.

Nyt valokuvien kautta tulee näkyville yksittäisten nuorten ajatus tulevaisuudesta. Valmiit kuvat näyttävät konkreettisesti millaisia mahdollisuuksia ja vaaroja tulevaisuudella on annettavana. Kuvissa näkyy nuorten oma ajattelu. Siitä tulee maailman omakuva tulevaisuudessa. Nuorten kanssa voi luoda perustaa, mutta muutos voi olla pysyvä.



Esimerkiksi nuori tyttö kokee koiransa niin tärkeäksi että siitä tulee osa hänen omakuvaansa. Tässä ei ole triptyykki, vaan kaksi kuvaa pareista, viereen on ripustettu on nuoren ihmisparin kuva. Ehkä koira on tytön tärkein ystävä. Lemmikkieläinten pitäminen on yleistynyt paljon verrattuna omaan lapsuuteeni, jolloin koirilla oli työnsä. Tarkemmin ajatellen tälläkin koiralla on työnsä: sen tehtävänä on auttaa tyttöä aikuistumaan.

Mutta yhteiskunta näkyy kuvissa hyvin. Hätkähdin varsinkin nuoren pojan vastenmielistä omakuvaa, jossa maassamakaavaa poikaa potkittiin. Joillekin lapsille ja nuorille kuva on mahdollinen, väkivalta voi olla sattumanvaraista ja nuoresta riippumatonta. Todellisuudella on paljon erilaisia kasvoja.

Tottakai poika näki väkivaltakuvan uhkana. Ei väkivaltaa kukaan tahdo, silti moni sitä tapaa. Sanojen pitäisi riittää, niistäkin kelpaavat kysymykset, ihmettely, vuoropuhelu. Vihapuhe saisi jo jäädä pois ja ihmiset voisivat oppia olemaan ihmisiksi.


(Kuvia voi suurentaa!)
Yläkerran näyttely on sitten sarja kuvia ihmisistä, joilla jo on identiteettinsä. Osa identiteetistä on seksuaalinen, osa liittyy valtasuhteisiin, pienen sivuhuoneen kuvia taiteilija kutsuu kuoleman ja perheen/rakkauden huoneeksi. Siellä on yhdellä seinällä vanha nainen kuolleena, isoäiti ehkä. Perheen jäsenet kuvataan vaihtuvin henkilöin saman pöydän äärellä. Huoneen nurkkaus on tavattoman koristeellinen tapettia myöten. Punaista ja mustaa. Punaisia huoneita, mustia koristeita, ei ehkä päinvastoin.

Arvelen että on luettava uudelleen Stendhalia. Se ranskalainen filosofi oli minulle nuorena hyvin tärkeä.



4 kommenttia:

-rh kirjoitti...

Oikeastaan historioitsijan historia on useimmiten - näihin päiviin - sopimuksenvarainen tarina, johon tueksi on haettu tätä tarinaa tukevat ja siihen sopivat faktat.
Viimeksi ajattelin tätäkin, kun Roomassa näin muuan museossa 1600-luvun maalauksen jossa oli naisastronomi - ja vielä, näyttämässä jätkille kulmakerrointa.
Taiteen tehtävä (jos se ei ole vain puhtaasti esteettistä esittävää) mun mielest on löydä kapuloita rattaisiin.
Jopa sotaa saatettiin ennen dokumentoida vastoin valtavirran tahtoa.

Ripsa kirjoitti...

-rh,

joo, ekä jonkinlainen aluehistoriallinen ja/tai maailmankatsomuksellinen tarina. Mutta ei historiankirjoituksessa sen kummempaa konsensusta tunnu olevan. Se mikä historian on tuonut varmaan yliopistoihin on tarve pitää kritiikki elossa.

Aatesuunnat ovat muokanneet historian kirjoitusta ihan taatusti. Viimeksi kuulin radiossa Heikki Ylikankaan puhuvan tarinan merkityksestä. Ei siitä ole kovin kauan aikaa.

Urania on nimeltään astronomien muusa (ja Uranus on se isoin aurinkoa kiertävä planeetta) ! Ehkä hänestä oli siinä maalauksessa kyse? En muista kuulleeni naisastronomeista 1600-luvulla, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö heitä olisi voinut olla.

Luulen että taiteen eräänlainen vallankumouksellisuus on aina johtunut siitä, että taiteilijat ovat kaikkialla olleet aika lailla marginaalissa.

Dokumentit Suomen sisällissodasta olivat luvallasanoen yksipuoliset aina suunnilleen 1950-luvulle asti, jolloin kirjailija - Väinö Linna ensimmäisenä - otti tehtäväkseen tehdä jotain niille myyteille ja kirjoitti Tuntemattoman sotilaan. Sotakirjallisuudesta tuli ehkä astetta realistisempaa sen jälkeen ja sisällissodasta tuli kuvaus punaisten puolelta kirjasarjassa Täällä Pohjantähden alla.

Siinähän tuo näkyy: historia tarinana! Vasta sen jälkeen alkoi ilmestyä historiantutkimusta, joka oli ehkä selvemmin tasa-arvoista ja kohteli Suomea kokonaisuudessaan.

-rh kirjoitti...

maalaus astronomit,
ehkä se on sitä kapinaa; muusa siinä näyttää tietoviisaille partaukoille jonkun nousukkaanoloisen nuoren miehen kera matemaattisia välineitä universumin tutkinnassa. Yhden demonstraation seuraajan piirustuslehtiön sivulla näkyy eräs, katolisen kirkon vielä tuolloin kuranttina pitämistä, alkeellisista malleista.

Ripsa kirjoitti...

Selvä. Sulla ei ole muistikuvaa maalarista? Siis nimestä.

Jos katsot netistä niin siellä on hirmuinen määrä astronomia-aiheista taidetta. Suurin osa siitä on grafiikkaa, siis jos ottaa huomioon 1600-luvun pelkästään.

Muusa Urania on niitä vanhoja kreikkalaisia muusia, siis antiikista peräisin. Nousukas? Tuo voisi viitata vaikka joihinkin todellisiin henkilöihin, vaikuttaa asetelmalta.

Tai "nuoruus" viittoo tietä eteenpäin?