1.3.15

Alkuperän arvoitus


Sain pari vuotta sitten skannerin. Ei se tullut ilmaiseksi, mutta tarpeeseen kyllä. Heräsin eilen siihen, että valokuvat ovat edelleen sikin sokin eri paikoissa, laatikoissa, yliopistoseminaarien muistikansikoiden seassa. Kuka tarvitsee aikuiskasvatuksen cumun seminaaripapereita ja praktikumin kritiikkisessioita? Tuskin kukaan. Ehkä niitä voisi käydä läpi oppiakseen mitä tuli opituksi väärin? Mutta sitten on mietittävä että onko minulla oikeinoppimisesta enää hyötyä. En tietääkseni aikuiskasvata ketään.

Tuskin tajuaisin enää mitä piti ja mitä ei pitänyt. Tietääkö kukaan muutenkaan 1990-luvun alkupuolen asioista? Isoin anti oli ehdottomasti se, että saattoi istua luentojen välillä kuppilassa ja keskustella, loputtomiin. Ja se että kämppis oli sen ajan nuori opiskelija, ehkä noin 25-vuotias. Oli kivaa saada kuulla siitä, mitä hän oli jo ehtinyt tietää. Onneksi paljon ja onneksi semmoista josta en ollut kuullutkaan. Tuntui hyvältä että maailma meni eteenpäin.

Lama oli varmaan jo alkanut. Sen vuoksi yliopistossa olinkin. Silloin sanottiin että kouluttautumalla ei käy huonosti. Niin luki lehdissä, mutta en tullut katsoneeksi mitä sillä tarkoitettiin. Ehkä vain työttömyyttä. Se oli kulttuurityötä tekevälle aika pieni asia.

Sen suuremmaksi muutos ei koskaan ehtinytkään. Valokuvia katsellessa olen löytänyt paljon pysähtyneitä hetkiä. Olen edelleen kyennyt keskittymään. En ole juossut ympäriinsä pelkäämässä ainakaan. Siihen ei ole riittänyt edes aikaa ja sitä paitsi pelko vie energiaa niin, että siihen vapisemiseen sitten menee työaikakin.

Kissa menetti paikkansa sängyllä valokuvalaatikoiden vuoksi. Kaksi oikein vanhaa valokuvaa olisi vielä suurimman kirjahyllyn päällä. Ne ovat liimautuneet kiinni lasiin, ei ollut valokuvaamo ymmärtänyt mikä tehtävä on paspiksilla. Valokuvaamon nimeäkään ei kuvissa ole, en tiedä mistä lähteä etsimään negatiiveja, ja kyllä ne vähintään 1900-luvun alusta ovat. Niissä on kaksi körttinaista, huivit tiukasti leuan alla. Näyttävät äidiltä ja tyttäreltä. Ne pitäisi nostaa takaisin tuonne ylös koska lasin läpi kuvista on otettu uudet valokuvat ja ne ovat suojassa pimeässä. Nämä kuvat ovat olemassa, ne on jo pelastettu.

Körttinaisten paikka on isoisän kuvan alapuolella. Olen ajatellut tämän sisustusdetaljin aivan tarkoituksellisesti niin. En tiedä keitä naiset ovat, mutta sukua kuitenkin. Pohjanmaalla naisilla on ollut talon avaimet taskussa. Mutta isoisä on se josta kirjoitettiin elämänkerta. Naisten ja miesten historia on mennyt aina noin. Olen kerran ollut työpaikassa, jonka pomo (mies) kyseli äidinäidistäni, joka oli kulkenut kyliä puhumassa tasa-arvosta ja koulutuksen tärkeydestä. Kyllä se pomo on ollut poikkeus.



Löysin valokuvalaatikosta kuvan isän serkusta, jonka mies oli kuollut sodassa. Hän oli kuvassa tätini kanssa ja myös tädin mies oli kuollut sodassa. Serkukset olivat hyvin läheisiä. Isä ja hänen kolme sisarustaan menettivät isänsä, tuon miehen josta on kirjoitettu elämänkerta. Jo aivan lapsena kuulin, että isoisä kuoli pois koska ei kestänyt sotaa ja kuolemaa.

Kuvien selaaminen tuo lähelle ne ihmiset, joiden vuoksi olen se mikä olen ja niin ovat myös koko sen suvun jälkeläiset ja meidän lapsemme. Joudun miettimään ankarasti mitä tarkoitan kun ajattelen sukupolvia. Vaikutuksia on mahdotonta mitata, mutta ne ovat olemassa. Nyt kun niitä vanhimpia ei enää ole, jään tuijottamaan vain hajamielisenä isotätini vaatearkkua. Siinä on vihreällä pohjalla hentoja ruusuja ja vuosiluku 1947. Kun sain arkun, löysin sieltä kasan vanhoja vaatteita, joita käsityön opettaja-täti oli ommellut itselleen. Arkku oli vietävä ulos ja vaatteet piti keittää ja leikata matonkuteiksi. Niissä oli piintynyt vanhan haju. Niistä ei ole edes kuvia.



Ajattelen olemassaolleita esineitä ja ihmisiä, muistan ihmisten kasvojen värin, näen että sotaleskiserkuksilla on samanmalliset sääret ja jostain syystä he pitävät jalkojaan samalla tavalla. Voin kuvitella serkukset nuorena: ovat salaa vanhemmilta ja isoisän isältä peilailleet, asetelleet vesikampausta ja opetelleet istumaan jalka kauniisti toisen polven päällä. Olen iloinen heidän puolestaan sen takia, että ymmärsivät pitää yhteyttä ja osasivat tukea toisiaan. Itse olen menettänyt yhteyden omiin pikkuserkkuihin, joita siinä pitäjässä vielä olisi.

Elämässä tänä talvena on puolensa, koska kylmää ei ole tullut, on voinut kulkea ulkona pitempiä lenkkejä läpi pimeiden kuukausien. Valo on tullut voimallisesti läpi ikkunoista. Olin taas unohtanut sisäkasvit. Joulukaktus rupesi kukkimaan uudestaan.

Joulukaktus pitää aivan ilmeisesti näppäimistön nakutuksesta ja musiikista, jota soitan vanhanaikaisesti CD-levyiltä, klassista. Tällainen muuttuva ilmasto voi saada kaktuksen riehaantumaan niin että se kukkii koko kevään. Kun menen ulos, kuulen talitinttien ja varpusten taukoamattoman metelin. Ne aivan ilmeisesti suunnittelevat jo pesimistä. Ja on vasta maaliskuun ensimmäinen päivä.


Ensi viikolla varmasti tulevat jo mustavarikset. Ilmatieteen laitoksen ennustaja sanoi että ensi viikolla on ehkä terminen kevät. Ystävä sanoi kevätuhriksi sitä, että Moskovassa ammuttiin poliitikko. Hänestä oli jossain blogissa hieno kuva lentämässä kuumailmapallolla.

Muistan Lapuan Pilvenveikkojen kuumailmapalloseuran. En päässyt koskaan lentämään pallon korissa, mutta se otti ja laskeutui pellolle lähellä sitä paikkaa Järviseudulla, jossa silloin asuimme. On sentään onni että meillä ei ole poliittisia salamurhia.




4 kommenttia:

-rh kirjoitti...

"Pohjanmaalla naisilla on ollut talon avaimet taskussa" ..
ja oli heitä joskus myös haudattu, ilmenee löydöistä, vilja-aitan avain vyöllä.

että Lapuan Pilvenveikkojen Kuumailmapalloseura, jaa.
Hyvä nimi!
Meillä täällä vain Urheiluseura Hämy joka parodioi ainakin rotareita, vapaamuurareita ... (kunniakirjat ym.) mutta joskus mietin että poikkeaako se hienoisesti sisäänpäin lämpiävässä vasuri-sisäpiiriläisyydessään suurestikin parodiankohteistaan?

Ripsa kirjoitti...

-rh,

avaamet on emännän plakkaris, sanoo isäntä uurelle rengillen.

Olen kyllä kuullut että kotivävyn asema ei ole hääppöinen. Vanhaisäntä ja nuori emäntä ovat pysyvä hallitsijapari. Siinä on kyllä jotain perin oidipaalista.

Ihan hiljakkoin luin jostain että myös laskuvarjohyppääjien tai jonkun sentapaisen seuran nimi on ollut Pilvenveikot.

Minä olin mankumassa matkustamaan siinä korissa, mutta ei mitenkään ikinä onnistunut. Naljailen aiheesta vieläkin yhdelle tutulle jäsenelle. On mahdollista että minun olisi pitänyt olla edes purjelentäjä, niin että ehkä olin potentiaalinen riski? Noh, jää arvailujen varaan.

Tämä porukka oli lentämässä jonain kesänä mm. Ameriikan Keskilännessä, preerioiden yllä. En ole ikinä elämässäni ollut niin kade kuin sille rempalle joka meni kilpailemaan!

Lapuan Pilvenveikot ei kyllä ollut hämyilyporukkaa missään nimessä. Se suhtautui tekemisiinsä vakavasti ja kunnianhimoisesti. En muuten edes tiedä onko se porukka vielä olemassa. Tämä yksi jäsen täällä ei tiennyt.

Anonyymi kirjoitti...

viime kesänä oli eri­koi­sen läm­min ke­säil­ta. lo­juin pihalla riip­pu­ma­tos­sa ja lues­ke­lin jotakin. kuin tyh­jäs­tä tai­vaal­le il­mes­tyi kuu­mail­ma­pal­lo. se li­pui ylit­se­ni lä­hel­tä, hil­jal­leen. pal­lon kyy­dis­sä saat­toi ol­la tuo­re avio­pa­ri tai jo­ku pie­ni tyyp­pi, jo­ka oli saa­nut kaik­kien ai­ko­jen synt­tä­ri­lah­jan.

olen ollut yhden kerran kyydissä itsekin. pallo lensi cairngorm-vuorten yli. jalat tutisivat aluksi, mutta mitä korkeammalle pallo nousi, sitä enemmän rentouduin. ilmeisesti korkean paikan kammo katoaa, kun ollaan niin ylhäällä, että mittasuhteita on vaikea käsittää.

meri

Ripsa kirjoitti...

Niiden kulku on aavemaista, ne lipuvat. Sen lisäksi ne hengittävät, aina välillä kuuluu puuh! kun pallo täyttyy tai tyhjenee. Se taitaa olla nestekaasulla lämmitettävää ilmaa, koska eihän se muuten olisi kuumailmapallo, eikä sitä muuten varmaan voisi ohjata lainkaan.

Joka tapauksessa paikka, johon tämä yksi ilmapallo laskeutui, oli suhteellisen lähellä koulua, siellä oli välitunti, ja lapset ja opettajat lähtivät juoksemaan kohti sitä peltoa.

Porukka joutui tekemään selkoa matkasta koululaisille ja opettajille ja keittäjälle, koko kylän porukalle mikä oli silloin paikalla. Se oli 35 savun kylä.

Mutta Pilvenveikkojen porukka oli hyvätapaista ja ne osasivat käyttäytyä koulussakin asiallisesti. Muusta ei sitten puhuttukaan pariin viikkoon kuin kuumailmapalloista.

Kuumailmapalloilijoilla on kilpailuja, mutta en ole tullut kysyneeksi mistä kilpaillaan. Ehkä siitä kuinka hyvin onnistutaan laskeutumaan maaliin?

Nyt mulla on sitten syytä olla kade sulle kun olet päässyt kyytiin!