24.3.15

Kerimistä


Lidia-kissa joutuu lopun elämäänsä syömään munuaislääkettä. Kissoille hyvin yleistä munuaisten toimintavajausta ei ole vielä yhdessäkään kissassamme ollut. Sen sijaan jokainen kissa on ollut jollain omalla tavallaan päästään vialla, vähän hullu. Siitä ei ole kovin suurta haittaa eläinlajille, joka on yksinäinen metsästäjä. Laumaeläimen hulluus voi sen sijaan tarttua vaikka kaikkiin.

Lidia alkoi selvästi oireilla viime vuonna. Se oli ahdistunut ja vaikutti siltä että sillä oli ehkä kipuja. Se kulki ympäriinsä ja välillä myös valitti, tuli syliin ja hyrräsi äänekkäästi, mikä on kissan tapa hoitaa huonoa oloaan. Hyrrääminen ei välttämättä tarkoita ihmisolioon kohdistuvaa rakkautta – vaikka sitä Lidian tapauksessa on paljon.

Monasti toivoisin että ihmisellä olisi samantapainen keino hoitaa heikkoa tai huonoa oloa, tai vaikka vain huonotuulisuutta. Olisi hienoa jos voisi ruveta hyrräämään ja sillä tavalla räntä- ja loska olisi poissa mielestä ja voisi luoda kuvan lähestyvästä keväästä. Näkisi maailman eri tavalla.

Munuaislääkkeellä on sivuvaikutus, kissa on selvästi jossain muussa todellisuudessa aina välillä. Lidia asettuu toisen ihmisen syliin ja laajentaa silmien mustuaisen mahdollisimman suureksi ja aloittaa sen toisen ihmisen tuijotuksen. Usein saan tuijottamisen loppumaan tervehtimällä häntä pöydän yli sulkemalla hitaasti silmäni. Jos kissa tekee saman, hän kykenee silloin pääsemään irti omituisesta olostaan. Onneksi hänen olossa ei ole enää niin tuskainen kuin oli ilman lääkettä viime vuonna. Mutta nyt on tullut toisenlainen oire ja selvästi katti ei pysty oloaan nimeämään, koska joka päivä häntä pitää houkutella ulos sieltä muualta pitempään: Lidia on kaunis otus, Lidia-pieni, otus, otus, otus.

Kumpikin ihminen on helpottunut, kun kissa aloittaa jyrisevän hyrräyksensä. Ja kissa sulkee silmänsä puoliksi ja näyttää hymyilevältä. Vähän niin kuin Buddha-patsas, semmoinen mahakas ja pyöreä.



Teetä olen sattuneesta syystä miettinyt. Jatkan nimittäin edelleen tarmokasta aivasteluani, nenäliinoja menee paketteja ja herään siihen että yskittää vaikka keskellä yötä. Silloin helpottaa paljon, jos kissa tulee nukkumaan viereen ja voin haudata naamani sen turkkiin. Kevät on karvanlähtöaikaa, mutta en ole allerginen kissapölylle.

Aivasteluun ystävä kertoi, että on aamuisin ennen syömistä juotava kupillinen nokkosteetä ja oltava syömättä puoli tuntia lämpimän teen juomisesta, siis sen nokkosen. En tiedä mitä ovat flavonoidit, joiden pitäisi sitten lopettaa pärskimiseni. Nokkosjauhepakkauksessa sanottiin että jos munuaisissa on jotain vikaa, nokkosteetä on otettava vähemmän. Olin kyllä kiitollinen siitä, että minulle ei luvattu nopeata paranemista, ei edes sanottu mistä vaivoista minä parantuisin.

Kaksi viikkoa olen juonut nokkosteetä. Nyt tosin sataa valkoisia tiskirättejä ja maa on märkä, niin että ehkä pärskiminen loppuu joka tapauksessa, enkä saa koskaan tietää onko nokkosessa jokin idea. Tolkuton hiekan ja pölyn määrä ilmassa on nimittäin se tekijä. Sitten kun puihin tulevat lehdet niin aivastelu ja silmien kyynelehtiminen (ilman suuria suruja) loppuu. Siihen on varmasti vielä kuukausi tai kaksi.

"Liisa Koski"-nimisen kaupan pitäjä vaihtui. Kauppaa pitänyt pariskunta tuli eläkeikään. Pikkupuoti on se, josta ostetaan tämän huushollin tee ja mahdollinen kahvi ynnä suklaa.

Ennen joulua ostin pienen pakkauksen suklaa-teetä Hemgården-nimisestä suklaan valmistamosta, jota tekee kaksi ihmistä. Suklaa-tee, siis suklaalastuja ja rooiobos-teetä, sai mielen laukkaamaan ja virittymään niin että yöunista ei tullut mitään. Oli pimeää, niin että nukuin sitten milloin sattuu. Keskitalvella ei tarvitse välittää kellosta eikä kalenterista. On todennäköisesti terveempää jättää ajan murehtiminen sikseen muutenkin.



Väinö Kirstinä sanoi kerran kirjoittajaryhmällemme, että ajan puutetta ei tarvitse murehtia, siis sitä ettei koskaan ole aikaa omiin töihin. Hän vakuutti että kellot tekevät lisää aikaa. Sitten hän lisäsi että on otettava aika niiltä joille se kuuluu, eli perheeltä, työnantajilta ja semmoisilta. Ajan suhteen minusta täydellinen neuvo.

Piti kokeilla Liisa Kosken uudenlaista teetä, jonka nimi oli Buddha, tuo asunnon toinen ihminen toi sitä maistiaiseksi. Nimi on kaunis – siksi teepussi päätyikin meille. Teessä oli jotain tosihienoa, vähän hentoa aromia, joka sai koko teehyllyn kotona tuoksumaan. Se oli vihreää teetä. Mutta siihen oli lisätty ehkä jonkun kukan terälehtiä. Suomalainen se tuoksu ei ollut.

Se sai vireystilan uudestaan kipuamaan yläilmoihin ja nopeasti. Tämä tapahtui ehkä kuukausi sitten. Menin kiireesti tavalliseen ruokakauppaan ja ostin tavallista Earl Grey-teetä joka on mustaa.

Mutta olen edelleen hereillä. Nähtävästi nyt on kyse nokkosen ja mustan teen kombinaatiosta. En tiedä juuri mitään teestä, paitsi että siinä on kofeiinia niin kuin kahvissakin. Näin joskus ohjelman, jossa käsiteltiin Darjeelingin aluetta Pohjois-Intiassa ja niitä lukemattomia erilaisia teepensaita, joita siellä viljellään. Tottakai teepensaista tulee lajien mukaisesti erilaista teetä, sen lisäksi intialaiset osaavat käsitellä teelehtiä.

Alan kallistua sille kannalle, että kun valo lisääntyy, niin alan vain yksinkertaisesti olla valveilla. Aion vielä juoda sitä nokkosteetä siinä toivossa että pöly- ja hiekka-allergiani loppuu alkuunsa. Ja jos ei aivan lopukaan, niin eivät kai nuo flavonoidit myrkkyjä ole? En tiedä. Maailma on mennyt ennalta arvaamattomaksi.

Ihmispolo alkaa vanhetessaan herkistyä sekä kaikenmaailman nautintoaineille että valolle. Liisa Koski-kaupan uusi omistaja tulee Indonesiasta. Hän tietää valtavasti aivan kaikenlaisista asioista, ja myös suklaasta. Hollantilaiset aloittivat siellä kaakao-plantaashit joskus, en muista milloin, ehkä 1600-luvulla.

Tänään tuo toinen ihminen toi Liisa Kosken kaupasta belgialaista suklaata. En ole ikinä elämässäni syönyt niin uskomattoman hienoa suklaata kuin tuo yksi pieni maistiainen. Sitä makua en kykene edes kuvailemaan. Taivaallista!

Alan herkistyä ihan kaikelle. Sitä on nyt jostain syystä ilmassa. Ehkä se ei ole niin vaarallista. Tavattiin taas Teemu Mäki, nyt Taidehallisssa, jossa on näyttely nuorten töitä kuukauden mittaisista työrupeamista taiteilijan kanssa.

Olen miettinyt nuorten ajatuksia identiteetistä, mietin silloin kun näin Teemu Mäen suuren näyttelyn Kuntsin modernin taiteen museossa ja nyt näitä uusia töitä, jotka saavat arvuuttelemaan tämän kaupungin vaikutusta nuorten persoonallisuuteen. Jokainen otti kolme valokuvaa itsestään: haaveminä, arkiminä, vihollisminä. Nuoret asuvat täällä, mutta ajatukset omasta minästä olivat jokainen aivan omanlaisensa. Ajattelin että kunpa kaikki nuoret tekisivät tuon kokeen ja miettisivät halujaan ja pelkojaan. Siinä samalla he oppisivat tekemään kuvia ja määrittelemään aina vain tarkemmin millaisia ovat ja kykenisivät siitä suuntaamaan maailmassa aivan minne vain.



Ei meillä ole liikaa itsestään ja mahdollisuuksistaan tietoisia ihmisiä. Kyllä sellaiseen pitää varsinkin nuorten ihmisten suuntautua. Kun he ovat tulevaisuus. Ja muutenkin: kasvaminen on ihmisen tärkein tehtävä ja olisi vahinko jos kasvu hankaloituisi tai ihmisestä alkaisi tulla vino.


Tehtävän nimi: be your enemy, ole oma vihollisesi. Koskaan ei taatusti ole pahitteeksi varautua siihen millaisia kysymyksiä tulee mieleen kun on mietittävä millaiseksi ihmiseksi tahtoo kasvaa. Haikeus jäi siitä näyttelystä mieleen. Oi nuoruus!

16 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

taiteilijat saattavat onnistua siinä, missä suuret rauhanneuvottelijat epäonnistuvat: yhteyden löytämisessä. katsoin juuri yhden bbc-dokumentin, joka kertoi palestiinalaisjordanialais-israelilaisesta teatteriesityksestä, sen synnystä ja ensi-illasta. dokkarin alussa näyttelijät kutsuttiin harjoituksiin ja dokkarin lopussa, kuuden viikon kuluttua, mentiin yleisön eteen.

dokumentti vahvisti kyllä sen, että asiat eivät ole taidettakaan tehdessä yksinkertaisia. monisatavuotiset ristiriidat ovat oitis mukana harjoitusprosessissa. tai jos ei siinä, niin ainakin näyttelijöiden tulisissa kommenteissa. tulos kuitenkin todisti, että se voi olla mahdollista. siis se, että vihollisuus sulautuu edes jonkinasteiseksi yhteisyydeksi.

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri,

olen nähnyt vastaavan dokkarin joitakin vuosia sitten, nuorten teatterintekijöiden yhteiskeikkoja, palestiinalaisten ja israelilaisten. Nyt iski sellainen tunne, että entäs jos se porukka kävi täällä asti kylässä. Olisi sillä tavalla mahdollista, että meillä on paljon nuoria jotka harrastavat teatteria.

En tiedä onko tässä kyse samasta porukasta. Olen aika usein käyttänyt itse teatteria yhteisön peilinä, se toimii. Sen avulla voi tuoda yhteen muuten puhumatonta porukkaa.

Suomi on sellainen maa, että täällä teatterilla on ollut se rooli. Tämän hetken tilannetta en tiedä. Olisi kyllä sääli jos teatteri suistuisi semmoiseen että vain ammattilaiset saavat sitä käyttää omaksi ylösrakennuksekseen.

Varaventtiilinä teatteri toimii kyllä, ilman muuta. Siitä mielestäni oli kyse myös siinä palestiinalais-israelilaisessa porukassa. Mutta turhia provokaatioita ei siinäkään saa olla.

Keiju kirjoitti...

Tarkennusta vähän tällaiseen meikäläisen tyyliin – pyydän anteeksi: naureskeleva mahakas intialaistyyppinen patsas ei ole Buddha. Se on pelkkä "onnen tuoja". Buddha on kaikissa kuvissa ja patsaissa aina hoikka, komea ja tyyni mieleltään.

Ripsa kirjoitti...

Keiju,

joo, tiedän. Silti se tyytyväinen pyöreä patsaskin saatetaan peittää kukkaköynnöksin aivan niin kuin buddhalaistemppeleiden ulkopuolella olevat hahmot. Sitten minulla on semmoinen hatara käsitys että zenbuddhalaisuuden buddha on vähän erinäköinen, siis se japanilainen.

Ne suuret patsaat siellä Silkkitien varrella, jotka Talebanit räjäyttivät, olivat vanhoja ja laihoja.

Mutta tyyneys sisältyy kyllä myös tyytyväiseen hymyynkin...

marja-leena kirjoitti...

Kaunis kuva Lidia kissastasi! Ikävä että sairastelee.

'Oi nuoruus' taitaa tulla monen meidän iäkkäimpien huuleen kun nuorempia katsotaan, ovathan ne tulevaisuus. Ajatteleekohan Lidia samoin kun näkee pikku kissoja?

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena,

tämä on sisäkissa, joten on mahdollista että se on mahdollisesti enemmän kipeä kuin nuo pihalla juoksentelevat kissat, jotka syövät rottia ja lintuja, jos saavat kiinni. Ihmisten tekemä ruoka ei ole sitä kokonaista liharuokaa, raakaa, jota kissat syövät. Kissa ei tulisi toimeen sillä dieetillä joka ihmisillä on.

Nuo kissanruuat on kyllä laskettu hyvin tarkkaan että sitä tai tätä ruuassa on, mutta eläinlääkäritkään eivät tarkkaan tiedä millaista ruokaa ne ihmisten kanssa voisivat syödä. Navettakissat eivät juuri ihmisiltä saaneet ruokaa, maitoa vain.

Lidialla on ilmeisesti ollut pentuja. Todistettiin kerran kun sisään asteli ulko-ovesta pieni eksynyt kissanpentu, että äidinvaistot sillä ovat olemassa. Se rupesi nuolemaan pikkukissaa, mutta pikkukissa otti ja raapaisi ja puri.

Lidia sai siltä pikkukissalta kissojen keltataudin. Omistaja tuli hakemaan sitä pentua, joka oli päässyt oven avauksella ulos tuntemattomassa paikassa.

Nuoret. Olisipa hyvä jos heillä olisi kaiken aikaa hyvä ja monipuolinen taidekasvatus. Nuoriso voisi hyvin ja osaisi aika helposti löytää paikkansa siinä tulevaisuudessa, josta me vanhat emme tiedä mitään.

Liisu kirjoitti...

Ripsa, ajatuksesi kulkevat monessa asiassa, johon tekisi mieli ottaa kantaa (mikä se onkin, että sitä innostuu ajattelemaan asioita joita joku tuo esiin blogissaan). Esim. eläimet.

Olen alkanut uskoa eläimiin melkein enemmän kuin ihmisiin. Ihailen niiden tyyntä rauhaa, silloin kun ne ovat saaneet vatsansa täyteen eikä niiden tarvitse pelätä, että joku hyökkää niiden niskaan ja syö suuhunsa.

Kotieläimet ovat erikoisasemassa. Ne ovat riippuvaisia ihmisistä, kokisivat kovia jos joutuisivat itse hankkimaan ruokansa ja suojaamaan itseään talven pakkasilta.

Kissat ehkä parhaiten pärjäisivät. Mutta niillekin on olemassa koteja, joihin niitä korjataan, jos ovat ihmisen hylkäämiä, kodittomia.

Meillä on nyt kaksi päivää ollut Onni talossa. Onni on koira, jonka emäntä on paraikaa pohjoisessa diabetes-asioissa, niin hän sanoi.
Onni on ihana. Se on vanha ja rauhallinen ylämaanterrieri. Mustat silmät tuijottavat suoraan silmiin, ja jos se näkee tai kuulee joutsenen ääntä se pörhistyy ja säntäilee sinne tänne innoissaan. Sen elämänhistoria liittyy joutseniin. Nuorena joutsenet olivat kuulema sen ainoita ystäviä, kun se oli jätetty yksin päiviksi saareen.
Nyt se on vaihtanut kotia. Yksi sukulaistyttö pelasti sen kuolemalta. Sitä otiin viemässä viimeiselle piikille, kun tämä tyttö kuuli siitä, hän oli pyytänyt Onnia omakseen. Ja sai. Tyttö on nyt Amerikassa, mutta hänen äitinsä huoltaa ja hoitaa Onnia. Onni on käynyt hammaslääkärissä, eläinlääkärissä, kampaajalla (turkinleikkaus)) syö parasta mahdollista ruokaa. Onni on onnellinen. Kaikki tykkäävät Onnista.

Toinen asia, jossa olen samaa mieltä, on nuoret ihmiset. Ne ovat ihania, jos ovat löytäneet itselleen päämäärän ja elämälleen tarkoituksen, jonkun asian, jonka tuntevat omakseen. Sitten on niitä syrjäytyneitä, jotka ovat hakoteillä elämänsä suhteen. Heitä pitäisi auttaa, ja kai sitä yritetäänkin, muttei se ole aina yksinkertaista, eivätkä he aina halua tulla autetuiksi.

Ripsa kirjoitti...

Liisu,

ihmisissä on se vajavuus, että harva tuntee eläimiä, jotka saavat tehdä tismalleen oman tahtonsa mukaan, mennä ja tulla. Ihminen tuntee vain itse kesyttämänsä ystävät (vrt. Pikku Prinssi ja kettu). Sen vuoksi ihmisen "tuntemat" eläimet ovat varmasti enimmäkseen niitä, jotka ovat tavalla tai toisella oppineet miellyttämään ihmisiä. Esimerkiksi kotieläimiä.

Ihmiseläintarhat ovat sitten se hankalampi paikka jopa ihmisille ja niitä on aika paljon, kouluista lähtien. Tässä vedotaan siihen että ihminen on laumaeläin.

Mutta on selvä että oli sitten kyse mistä tahansa eläimestä, joka on ihmisestä riippuvainen, niin sitä on autettava. Siitä on kyse myös kertomasi Onni-koiran tarinassa.

On paljon nuoria ihmisiä, jotka jo menevät omaa tietään minne sattuu. Usein on niinkin, ettei heidän tielleen kannata asettua. Nuoruuteen kuuluu nimittäin myös kaikkivoipuus. Tottakai.

Eläimen viisaus ja varovaisuus, siis sellaisen oikean, luonnonvaraisen on sitten taas tae sen hengissäsäilymisestä ja kyvystä tuottaa jälkeläisiä.

-rh kirjoitti...

"Nuoruuteen kuuluu nimittäin myös kaikkivoipuus. Tottakai. "

niin. mä olen ny se mitä 17-vuotiaana ajattelin olevani. Ton Ripsan mielestä se kenties on jollain tavalla kai ihan regressiivistä jos'n hepulla "oma bändi" yms. tällä iällä.
Mä koin sen kuitenkin lähinnä niin kuin tosa ylhäällä seisoo,

"Eläimen viisaus ja varovaisuus, siis sellaisen oikean, luonnonvaraisen on sitten taas tae sen hengissäsäilymisestä ja kyvystä tuottaa jälkeläisiä."
Aikansa kutakin,
kaikki muutoksethan ihminen selittää itselleen kuitenkin parhain päin.
(kats. Anna Freud: Minuuden puolustusmekanismit)
Itse kyllä tuumin että miesluonto, se mikä alfauroksella määrittää on jotain, mikä olis enemmän esiin nouseva vaisto, sellane, jok'on lähempänä hulluutta kuin viisautta ja varovaisuutta.

Ripsa kirjoitti...

Joo, toi on kyllä kokolailla hassu ajatus. Että oltais sellasia mitä ollaan 17-vuotiaina kuviteltu! Tuntuisi kyllä nyt tämän ikäisenä vähän siltä, että hetkinen, olenkos minä ikinä kasvanut aikuiseksi.

Kyllä ihmisen pitää soittaa, kirjoittaa, näytellä, laulaa, kaikkea mahdollista niin kauan kuin ylipäänsä pystyy ja tahtoo. Muutenhan ihminen kuolee pystyyn. Kyllä, ehdottomasti.

Kutsuiko Anna Freud sitä puolustusmekanismiksi? Olen usein miettinyt mitä se tytär mietti ihmisenä olemisesta, en ole muuta kuin joskus silmäillyt hänen ajatuksiaan.

En oikein usko että oikeassa elämässä on olemassa alfauroksia, sen paremmin kuin alfanaaraitakaan. Ehkä vielä simpanssilaumassa oli. Mutta meillä nyt sentäs on olemassa sosiaalinen kulttuuri, joka sallii meille varioimisen. Meidän ei tartte olla samanlaisia kuin edeltävät sukupolvet.

Se sitten on eri asia, että mitä me niistä edeltävistä polvista tiedetään. Tai halutaanko me niistä oppia yhtään mitään.

Mikä sun mielestäs sitten on sitä hulluutta? Putinismit?

-rh kirjoitti...

"Joo, toi on kyllä kokolailla hassu ajatus. Että oltais sellasia mitä ollaan 17-vuotiaina kuviteltu! Tuntuisi kyllä nyt tämän ikäisenä vähän siltä, että hetkinen, olenkos minä ikinä kasvanut aikuiseksi."
Niin hetkinen, olenkos minä ikinä (joka suhteessa) kasvanut aikuiseksi? tuntus ettei,
en vain ole ainut ....
löysin Albert Schweitzerilta ja jotain siihen viittaavaa:
Memoirs of Childhood and Youth, pp. 97 ff. by Albert Schweitzer:
I listened, in my youth, to conversations between grown-up people through which there breathed a tone of sorrowful regret which oppressed the heart. The speakers looked back at the idealism and capacity for enthusiasm of their youth as something precious to which they ought to have held fast, and yet at the same time they regarded it as almost a law of nature that no one should be able to do so. This woke in me a dread of having ever, even once, to look back on my own past with such a feeling; I resolved never to let myself become subject to this tragic domination of mere reason, and what I thus vowed in almost boyish defiance I have tried to carry out.
och närmast samma på finska:
Kuuntelin nuoruudessani aikuisten keskusteluja, jotka henkivät sydäntä särkevää surua ja murhetta. Keskustelijat muistelivat, kuinka he olivat nuorina olleet idealisteja ja kyenneet innostumaan. Näitä ominaisuuksia he pitivät arvokkaina ja heidän olisi mielestään tullut pitää niistä kiinni, mutta samalla heistä oli miltei luonnonlaki, ettei kukaan tähän pystyisi.
Heidän puheensa saivat minut kauhistumaan ajatusta, että joutuisin kertaakaan elämässäni muistelemaan menneisyyttäni tuollaisin tuntein. Päätin etten koskaan alistuisi pelkän järjen surkeaan pakkovaltaan.


En mäkään vaihtaisi osia homekorvien kanssa.
Tuo mitä sanot ettei oikeassa ole elämässä alffauroksia - mä näen niitä nykyaikaisilla colosseumeilla kokonaisia joukkueellisia. Harmi että teillä Vaasassa vain ei taida vielä olla lätkässä oikein verenmakusuussa.
Mutta kyllä se siitä!
:)

Ripsa kirjoitti...

Joo. Aikuiseksi kasvaminen on aina vain vaikeampaa jos on ehtinyt olla olemassa näinkin kauan. En kyllä ole sama kuin 17-vuotiaana, onneksi. Se oli kamalaa aikaa. Mutta osa siitä, ihmisistä joita silloin tapasi, asioista, joita piti ajaa ja muuta sellaista, niitä on säilynyt ja ne merkitsivät jotain. Edelleen jollain lailla. Siis kuuskytäluku.

Tuo alfaurosjuttu on minusta kyllä enemmän kuin mitään niin koominen. Sellasissa johtajuuksissa ei ole mitään pysyvää. Olen siis kulttuurievoluution kannattaja ainakin siltä osin.

Mutta tiedän kyllä että on olemassa gladiaattori-pelejä edelleen. En ole ikinä ymmärtänyt niitä. Tai ehkä ymmärtäisin jos olisin kasvanut semmoisessa ympäristössä, jossa karjumista kentän laidalla pidetään korkeimpana henkisenä suorituksena. Hrmpfh.

En tiedä tästä kaupungista juuri mitään muuta kuin sen, että täällä on kassakriisi ja todennäköisesti itseaiheutettu ja siitä pääsemisessä on hommaa joka tuskin luonnistaa noiden päättäjien puolella, nehän ovat samoja ikuisesti ja aamen. Täällä on pidetty tarpeellisena rakennella kilpaurheilutiloja. Tietenkin.

Schweitzeria olen lukenut kauan sitten. Tuo on erittäin pätevä muisto kenen tahansa nuoruuden vuosilta.

-rh kirjoitti...

...En ole ikinä ymmärtänyt niitä.
niin, en tiedä, olisiko se (miesluonto tms. määrite) sitten jotenkin käänteisesti rinnasteinen nk. naisen logiikan kanssa.
Se "pieni ero" - mun mielestä se kyllä on elämänsuola.
:)

Ripsa kirjoitti...

Olipa huvittavaa. Ettäkö siis naisten logiikan puute olisi iso ongelma. Siis vs. niiden johtajamiesten pullistelu.

Onneksi ihmisiä on kaikenlaisia ja onneksi kaikilla on vähän kaikenlaisia ominaisuuksia. Huom! en minä aloittanut keskustelua alfauroksista. Mutta olen kyllä huomannut että isojen apinoiden ja ihmisten välisistä eroista keskustellaan.

Että onko niitä eroja vai ei.

-rh kirjoitti...

pistetään vähä aprillipäivän piikkiin.
;)

Ripsa kirjoitti...

Äh, senkin rontti!

No, olen minä kyllä aika helppo vedätettävä. Tuo juttusi oli kyllä hyvä...

No, en usko mitään mitä sanot tänään!