26.4.15

Tuntemattomia alueita


Tuli juuri uusi Kaltio, Oulussa ilmestyvä kulttuurilehti. Pidän siitä sen vuoksi että se on niin perinpohjin monikulttuurinen lehti. Sitten siinä on tuo pohjoinen ulottuvuus, jota en tunne.

Nyt luen Pasi Pikkupeuran pitempää juttua Valkea täplä, joka kertoo Kuolan niemimaan saamelaisista ja heidän häviämisestään. Stalin on alun perin ollut asialla tietenkin. Sitä on vaikea olla ajattelematta. En pidä siitä että saamelaiset jäävät sivulauseeksi ja vain sen vuoksi että heitä on niin vähän. Kansanedustajat eivät antaneet kunnollista selitystä siihen, miksi yhden kansan oikeuksia ei vieläkään voitu panna toimeen. Saamelaiset ovat siis kansa joka asuu muun muassa Suomen alueella.

Olin viime viikonlopulla reissussa, pari päivää Tampereella. Entisestä opiskelukaupungista alkaa tulla eksoottinen. Olin yötä Pispalan takana, näin paikkoja joissa en ole käynyt vuosikymmeniin. Kuulin uutisen että Hämeenkadusta tulisi kävelykatu. Jos niin käy, niin tamperelaiset saavat olla onnellisia, heidän ei tarvitse aivan yhtä paljon kärsiä kevätpölystä kuin meidän täytyy. Täällä kun autoilla on melkein ihmisoikeudet.

Muistin yhden varhaisen aamun kaukaisena kevätpäivänä kun kävelin alas Pispalasta tyhjää katua. Olin ollut yökylässä ystävän luona hellahuoneessa, vaikka olisi yhtä hyvin voinut olla Amurissa tai Tammelassa. Kun lähdin tulemaan harjua alas edelleni lähti juoksemaan jostakin ilmestynyt rusakko, joka juoksi siksakkia edelleni melkein Mustalahden satamalle asti. Sitten se ilmeisesti sai vainun syötävästä ruohosta, koska paineli pensaisiin siitä.

Omituinen yöllinen kohtaaminen ei tietenkään ollut sattuma vaan välttämättömyys. Tampere oli ensimmäinen isompi kaupunki jossa olen asunut, ja rusakon tapaaminen oli sykähdyttävä asia. Maalla isoäidin luona rusakoista olisin puhunut vain tulppaaninsipuleiden tuhoajina. Siinäkin oli erilaista ilmaa. Serkku väitti että sipulit söi mäyrä.

Joka tapauksessa elämää Suomessa on kaupungeissakin. Politiikkaa on tullut sekä radiosta että televisiosta viikon verran. Ennen vaaleja eduskunta päätti olla allekirjoittamatta edelleenkään saamelaisten oikeuksia maahan, kieleen ja kulttuuriin – mutta kun YK:n alkuperäisväestön määritelmien mukaan sillä väestöllä on oltava oikeus omaan maahan, niin päätöstä ei voida tehdä. Kun alkuperäiskansojen oikeuksien ratifioinnissa pitää hyväksyä koko määritelmä.

Pikkupeuran pitkässä artikkelissa kerrotaan että Suomen Talvisodan jälkeen propagoitiin Kuolan liittämisestä Suomeen. Professori Jalmari Jaakkola näkyy olleen asialla jo 1941. Artikkelista selviää että ihmiset ja elinkeinot ovat mennyttä. Tätä lukiessa tuntuu käsittämättömältä että venäläisten hävitystyö on ollut niin täydellinen.


Kun tässä asun Unescon maailmanperintöalueen laidalla, niin omituisin tieto on se, että Kuolan saamelaisalueelle on perustettu Unescon suojelema luonnonpuisto. Täältä olisi Kuolan saamelaisten maille pitkä matka, kulttuurisesti se on todennäköisesti liian pitkä. Eikä sinne olisi asiaa muutenkaan, kun ei osaa venäjää, ei osaisi kulkea. En tiedä mitä tätä juttua lukiessa voisi sanoa. Olisiko saamelaisväestö ollut onnellisempi Suomen valtion alaisuudessa?

On minulla muutakin aktuaalista surtavaa. Viron kalasääskipesät ovat taas netissä nähtävillä, täällä ja myös maan toisella reunalla, ja sitä myötä olen aloittanut uudestaan sen pohtimisen, miksi sääksien pitää muuttaa ja aivan yksin, kun siitä seuraa ongelmia. Kun linnut ovat hädissään, hätä tarttuu helposti ihmiseenkin.

Sääkset niin kuin ihmisetkin elävät mielellään saman kumppanin kanssa, mutta ne eroavat talvehtimismatkoillaan eikä ole takuuta siitä, pääsevätkö kumppanitkin takaisin. Aivan niin kuin evoluutio olisi loppunut kesken näiden hienojen lintujen kanssa. Ne näyttävät egyptiläisten hautamaalausten Horus-jumalalinnuilta. Jokainen sääksi, jota olen tarkkaillut on ollut erilainen persoonallisuus. Niillä on selvästi omat luonteensa. Mutta sillä ei taida olla mitään tekemistä evoluution kanssa, koska meissä kaikissa on variaatioita.

On kai sentään mahdotonta, että sääksillä olisi kulttuurievoluutiota? Eihän se toimi edes ihmisten suhteen. Muuten säälimätön terrori pieniä eläjiä kohtaan olisi loppunut jo aikaa sitten. Miksi maailman saamelaisilla ei vieläkään ole omaa valtiota ja määräysvaltaa omiin asioihinsa?



Kevät etenee. Ei taida auttaa kuin toivoa kaiken kuitenkin muuttuvan paremmaksi. Sääksistä joku pari aina onnistuu kasvattamaan muutaman poikasen. Ihmisille soisi omia pesiään samalla lailla, että voivat olla rauhassa keskenään ihmisiä. Kuolasta etelään Karjalassa on vielä kielipesiä, joissa ihmiset voivat oppia karjalaa. Suurin osa pesissä käyvistä on lapsia. Olisi hyvä niille ihmisille, ja meille myös, että Kalevalan kielestä jotain säilyisi. Siellä on alue jonka nimi on Kalevalan piiri.

Ei säilyttämisessä ole kyse nostalgiasta vaan siitä, että ilman juuri sellaista konservatiivisuutta olisi paljon vaikeampi muistaa. Omat juuret ovat tärkeitä ja lähisuvulle tietenkin yhtä lailla. Lähisuku vaikuttaa meihinkin.


17.4.15

Aavaa preeriaa


Kirjan kannessa on kuva postilaatikkoriveistä, amerikkalaisista. Kirja on kovasti käytetty, ennen kuin se päätyi minulle, kansi on joskus päällystetty kirjamuovilla, nyt se on jo ruvennut halkeilemaan. Kirja on poistettu Helsingin kaupunginkirjastosta.

En muista mistä olen kirjan napannut. Se ei tullut krääsäkaupasta, koska silloin siinä olisi hinta. Ehkä se on ollut kirjaston vaihtokirjahyllyssä? En muista. Nyt kun katson Helsingin leimaa, niin eipäs siinä luekaan että poistettu. Ehkä joku on pihistänyt kirjan Helsingin kaupunginkirjastosta? Jos on niin, niin henkilö on todella alhainen rikollinen, rotta ihmisekseen! Kirjastot on tarkoitettu meille kaikille, eikä vain muutaman kirjahyllyn täytteeksi. Kirja on kohta irtolehtipainos, selän liima on ruvennut hilseilemään ja sivuja on käännettävä hyvin varovasti.

Takakannessa lukee:
The richness of America is portrayed with memorable effect in this remarkable first novel – Faulkner springs to mind. Postcards is written from the heat and – for its raspy dialogue, laconic humour and beautiful description of the natural world – deserves to be widely read.
Independent on Sunday (Independent on englantilainen sanomalehti, muutenkin sen tietää, koska ameriikkalaiset kirjoittavat että humor.)

Tottakai rupesin lukemaan kirjaa innostuneesti. Se on E. Annie Proulx'n ensimmäinen romaani, nimeltään Postcards. Yhdessä etusivun postilaatikossa on silmä. Ja siitä oikealla on toinen silmä. Silmät katsovat oikealle. Ne ovat naisen silmät, tai ainakin ne on maskeerattu vahvasti, silmäripset ovat pitkät ja paksut. Aivan niin kuin Janis Joplin valitti kyvyttömyyttään varustautua with cardboard eyelashes eli pahviripsillä, tällä naisella on silmissä tekoripset tai sitten hän on mutantti.

Näytin kantta miehelle, joka on meistä se visuaalisesti pätevä ja lahjakas. Pyysin häntä katsomaan oliko kirjassa kuva-arvoitus. Hän sanoi että halutessaan sen ehkä voi nähdä niin. Mutta näin meidän perheessä näkemisen laita on usein. Visuaalisesti lahjakas ei näe samoja asioita kuin minä. Minulla on ehkä liian voimakas mielikuvitus.

Eräs nainen kyllä tavataan ensimmäisellä sivulla. En kerro miten, ihmisten on luettava se itse. Mutta en voi taata, että kirja on suomennettu. Kieli ei ole ongelma mikäli ihminen on istunut sentään läsnä englannintunneilla koulussa, se on selvää ja yksinkertaista. Sen sijaan kirjan rakenne on jännä ja vaatii että lukija pitää mielessään kirjan käänteet eikä varsinkaan ala harppoa kappaleita tai lukuja yli.

Jokaisen luvun alussa on postikortti, joka on kirjoitettu useimmiten käsin. Postikortteja lähetetään sinne ja tänne, mutta tarinan keskuspaikka on Cream Hill, Vermont, jossa on maatalo. Maatalossa asuvat äiti, isä ja kolme lasta. Sukunimi on Blood ja jossain määrin läpi kirjan on kyse verisiteistä. Kaikki lapset muuttavat pois. Toisen maailmansodan jälkeen pienet maatilat Amerikassa muuttuivat kannattamattomiksi.

Olen nähnyt hylätyn maatalon Kaskadi-vuorten juurikukkuloilla, pienessä laaksossa, kirkkaan ja puhtaan joen varrella. Se näytti suomalaiselta maatalolta, taloa ympäröi hedelmätarha. Selitin autossa oleville ihmisille, että perhe oli ollut onnellinen ja tullut toimeen hyvin, kunnes valtavat hedelmätarhat, semmoiset teolliset tarhat, alkoivat painaa hintoja alas. Ja jos se perhe oli vielä ollut suomalainen ja ollut onnellinen siitä, että pääsisi hedelmätarhuriksi! Porukka kohautteli hartioitaan.

Se on tavallinen tarina. Se on tavallinen täällä myös. Amerikkalaiset ystäväni kulkivat talon pihalla ja arvioivat että maatalo on jäänyt tyhjäksi suuren laman aikaan. Minun oloni oli surullinen ja nuhruinen koko lopun matkan ajan.

Esimerkki kirjan käsinkirjoitetusta kortista:

August 1, 1945
Dear Mernelle. Bet you are surprised you know someone in California! We just moved here yesterday. My father is working in shipyards. My room is the fold-up couch in the living room. I have to keep my postcards under the couch. We couldn't take our cat Curly. He was too mad to ride in the car. My father said if we sent Curly to Japan the war would be over in three dats. My mother is trying to get a job in the shipyard too. Oh well, a new school tomorrow.

Your adventurous penpal, Juniata

Entiset koulutoverit pitävät yhteyttä postikortein. Kortin kielessä ei ole juuri virheitä, ehkä tytöt kirjoittavat toisilleen myös kirjeitä. Mernelle Blood on Cream Hillin farmilla asuvista nuorin. Ilmoitetaan suunnilleen aika milloin eletään. Postikortit eivät välttämättä ole yhdellä suoralla aikajanalla, mutta asettavat kirjan luvut raameihin. Tässä viitataan sota-ajan hyviin työsuhteisiin ja siihen että ihmiset olivat liikekannalla.

Kissaihmisen sydäntä kouraisi että Curly-kissa jouduttiin jättämään entisille kotitanhuville. Ja kun on elokuun alku, niin sotaa on jäljellä enää vähän, ensimmäinen atomipommi putoaa pian. Kissa jäi heitteille turhaan.


Etukannen postilaatikoiden takana leviää maisema, joka näyttää Coloradolta tai Utah'ilta: hiekkaa, pensaita, kauempana vuoret. Voisi hyvin olla Kalliovuorten seinä, tuollaisen joka tapauksessa näin parin päivän ajan kun Greyhound-bussi läheni sitä. Solassa oli lunta. Vermont ei kyllä ole maisemaltaan pensasaavikkoa, vaan vihreä Uuden Englannin osavaltio, joka näyttää lähinnä Suomelta, ellei ota huomioon vaaroja ja tuntureita vähän korkeampia vuoria.

Postikorttikirjassa ollaan tietenkin matkalla koko ajan. Takakansi väittää että kirja on kertomus Loyal Bloodin elämästä, mutta kyllä siinä kerrotaan koko perheestä, maitotilafarmista, sukulaisista ja ystävistä. Proulx tuntee oikeudekseen pysähtyä myös miettimään vähän oudompiakin asioita välillä.

Etukannen sisäpuolella on kuva kirjailijasta, lippalakkipäinen flikka nojaa puukeppiin, joka saattaa olla vaellussauva. Pyöreät lasit, hymynhäive, hän on tuntenut valokuvaajan, koska asento on rento. Vastapäätä kerrotaan mitä NYT, Chicago Tribune, San Francisco Chronicle, LA Times, Boston Globe ja Washington Times on kertonut kirjasta. Kirja on ilmeisesti ollut läpimurto. Kun kirjailijan nimen etsii netistä, huomaa Wikipediasta että flikka on kuvassa yli 50-vuotias!


Tämä painos on siis Flamingo-sarjan, joka on osa HarperCollins-kustantamoa, englantilainen. E. Annie Proulxin copyright on vuodelta 1992. Ennen esikoisteosta hän on toiminut muun muassa toimittajana. Siksi tuntuu hyvältä, että hän sai pitkähköstä novellista nimeltä Brokeback Mountain O Henry-palkinnon.

Nyt kirjaa lukiessa tuli heti mieleen viime vuonna kuolleen Elmore Leonardin tapa kirjoittaa amerikkalaisia tarinoita. Ehkä eniten sillä tavoin, että kumpikin kirjailija ketjuttaa ihmisiä: voi olla että tuo ihminen on syntynyt Vermontissa, mutta hän tuntee Rapid Cityn kuin omat taskunsa ja on kiertänyt tasanko-osavaltioita ristiin ja rastiin ollessaan töissä silloin tällöin kaivoksissa ja pitäessään lähinnä silmällä mahdollisia dinosaurusten luurankoja (niistä sai ehkä rahaa). Oli kyse kirjan Jewell ja Mink Bloodin pojasta Loyallista.

Mutta yhtä hyvin olisi voinut olla kyse intiaanista, joka seisoi hänen vieressään kun tornado tuli ja pyyhkäisi kummankin mennessään. Edes intiaani ei käsittänyt mustanpuhuvien pilvien varoitusta. Intiaanista jää jäljelle muistivihko, josta on otteita painettuna siellä täällä kirjassa.

Tornadoita Ameriikassa on oikeastikin. Varsinkin pitkin aavaa preeriaa.


6.4.15

Pääsiäisiä


Erikoiskananmunia ei kyllä ole ennen ollut, ei edes valkoisia. Isoäidin luona minä sain käydä hakemassa pääsiäismuniksi kananmunat kanalasta. Se piti tehdä jo lauantaina, koska hellassa oli yleensä tuli vain aamupäivän, enkä minä välttämättä herännyt lypsylle. Syynä ei ollut laiskuus vaan se, että oli pimeä ja nukutti isoäidin talossa, koska olin syönyt pitkästä aikaa. Kotona syöminen oli vaikeaa.

Kanat eikä edes kukko häiriintyneet siitä että menin ronkkimaan niiden pesiä. Sitä paitsi usein oli ulkona jo ruohoa navetan seinustalla ja kanat yleensä kyllä tahtoivat silloin olla ulkona. Tulin olleeksi siinä niiden ulkoilualueen ympärillä, koska minun oli vahdittava myös ilmahyökkäystä eli kanahaukkojen varalta piti valmistautua huutamaan ja heiluttamaan käsiä lujaa, että haukka säikähtäisi. Äiti oli ollut vahtimassa ilmahyökkäyksiä sodan aikana asemalla.

En koskaan nähnyt kanahaukkaa itse teossa, mutta isoäiti sanoi meidän koiran yleensä kyllä haukkuvan haukan pois. Olen nähnyt sittemmin yhden isännän ampuman kanahaukan koivet ja olen sitä mieltä että koira olisi kyllä hävinnyt jos semmoinen otus olisi päättänyt viedä sen. Ne supussa olevat kanahaukan varpaat ja kynnet olivat valtavat. Se olisi kyllä semmoisen 6-vuotiaan pikkutytönkin vienyt aivan taatusti.

Isoäidin äiti asui äidin serkkujen luona naapuritalossa ja saatoin mennä kanalan vartioinnista käymään hänen luonaan juomassa hopeateetä. Ei minulla ollut määräyksiä eikä kieltoja. Yleensä kuljeskelin metsässä ja kydöllä koiran kanssa. Reen jalasten jälkiä oli tarpeeksi että niitä myöten pääsi vaikka minne. Hauskinta oli päästä kydöllä olevaan latoon hakemaan heiniä. Sain keikkua suitset kädessä ja katsoa peltotietä korkealta.

Kuva: Ida Ackley


Jos oli jäätä tiellä, otin potkurin ja menin kauas melkein ison tien varteen tervehtimään ystävääni Annaa. Isoäiti pelkäsi autoja mutta jääkelillä oli aika varmaa, ettei autoja kulkenut kylätiellä ollenkaan. Korpit kulkivat puusta puuhun sitä mukaa kun menin, jos ne sattuivat olemaan ison ladon luona pitämässä kokousta. Kerran tuli kauempaa kylältä joku nuori isäntä potkukelkalla ja pysähtyi isoäidin luo kertomaan, että korpit seurasivat sitä teidän flikkaa.

Kuulin isoäidin sitten sanovan siitä ja se vannotti että ei saa mennä kylään jos korpit pitävät kokousta. Siitä seuraisi huono onni.

Kuva: Ida Ackley

Täti oli taittanut pajunkissapajuista ympyrän navetan ovelle. Siinä oli ympyrän keskellä pajuista taiteltu risti. Täti sanoi että eivät katso noidat pahalla silmällä. Noitien olisi pitänyt mennä pois sen jälkeen kun lauantaina oli valkiat järven jäällä, mutta ehkä tuli ei ulettunut kaikkiin noitiin.

Yritin pitää silmiä auki perjantaista sunnuntaihin, että olisin nähnyt noitia, mutta ne osasivat varmaan liikkua silloin kun nukuin. Parhaiten niitä olisi nähnyt kun oltiin lauantaina saunassa, mutta vaikka näin vilahduksia ja liikettä, niin mitään selvää siitä ei tullut.

Pääsiäissunnuntaina sain avata äidin pöytälaatikon. Se oli pitkä tuvan pöytä, siinä syötiin perunoita ja juustoa ja isoäidin tekemää leipää ja juotiin maitoa ja hopeateetä. Joskus tuli vieraita, jotka vietiin kamariin. Isoäidin luona oli paksut ovet eikä niiden läpi kuullut mitä ne sanoivat. Niillä vierailla oli paremmat vaatteet, joskus oikein turkki päällä.

Äidin pöytälaatikko oli yksi kolmesta laatikosta, jotka olivat pöydän alla. Siellä oli äidin mustekynä ja kaksi tai kolme kosmoskynää ja pieni korvaton kuppi vettä varten. Kosmoskynällä saattoi maalata niin että kastoi sen vaaleanpunaisen tai kretuliinin pään vesikuppiin ja sitten räiskytti vähän vettä sormella perään.

Väri oli sama kuin illansuussa taivaan juurella järven toisessa päässä. Kosmoskynällä oli helppo maalata pilviä. Kananmuna oli liian keltainen ja ruskea ja liian sileä, maalaaminen oli vaikeaa. Vesi valui aina väärään kohtaan ja pöydälle, vaikka siinä oli kuinka edellisviikkoinen Ilkka-lehti levällään.

Valokuva: Ida Ackley

Pääsiäiskokko tai valakiat oli jo siihen aikaan kun järven takuinen metsä vielä loimusi niiden pilvien keskellä. Mutta pimeä tuli nopeasti. Koko kylä oli siellä. Vanhemmat tytöt ja pojat loikkivat sen kokon päältä sitten kun se alkoi olla matalammalla. Katselin niitä vanhempia lapsia ja mietin oliko joku niistä noita, mutta ei niistä mitään näkynyt.

Kukaan ei kertonut minulle miltä noidat näyttävät. Siitä todennäköisesti johtuu se, etten ikinä saanut yhtään niitä kiinni vaikka olin kaikkina pääsiäisinä isoäidin luona niin kauan kuin se eli. Tai ainakin melkein.

Jollakin lailla noitiin liittyi kissa myös, se kissa olisi lentämässä sillä samalla luudalla. Kerran navetan kissi oli valtava iso musta kissi ja naapurin isäntä sanoi että se on luutakissi. Se ei voinut olla totta, koska navetan ovella oli se merkki. Mutta se isäntä ei tainnut tietää sitä pajukonstia.

Kuva: Ilmari Ackley

Tänä pääsiäisenä vuosia isoäidin kuoleman jälkeen olen miettinyt talvisia päiviä isoäidin luona. Täällä ei juuri ole ollut talvea, se ehkä pistäytyi, ei sen enempää. Aurinko paistaa kuin olisi kevät, välillä sataa. Ei tarvitse pitää jalassa isoäidin kutomia harmaita villasukkia. Kyllä minulla sellaiset on komerossa edelleen.

Olen lukenut myös tarinoita vierailta mailta. Tässä on yksi, kirjoja pitää lukea menneiltä ajoilta että tietäisi mitä on nyt.




3.4.15

Valoa




VALO VIRTAA SISÄÄN

Ikkunan takana kevään pitkä eläin
auringonvalon läpikuultava lohikäärme
virtaa ohi kuin loputon
lähiöjuna – emme ehtineet nähdä päätä.

Rantahuvilat siirtyvät sivusuuntaan,
ne ovat ylväitä kuin ravut.
Patsaat vilkkuvat auringossa.

Avaruuden raivoisa tulimyrsky
muuntuu maahan hyväilyksi.
Lähtölaskenta on alkanut.

Tomas Tranströmer: Kootut runot 1954-2000
Suom. Caj Westerberg, Tammi 2001