Aavaa preeriaa

Kirjan kannessa on kuva postilaatikkoriveistä, amerikkalaisista. Kirja on kovasti käytetty, ennen kuin se päätyi minulle, kansi on joskus päällystetty kirjamuovilla, nyt se on jo ruvennut halkeilemaan. Kirja on poistettu Helsingin kaupunginkirjastosta.

En muista mistä olen kirjan napannut. Se ei tullut krääsäkaupasta, koska silloin siinä olisi hinta. Ehkä se on ollut kirjaston vaihtokirjahyllyssä? En muista. Nyt kun katson Helsingin leimaa, niin eipäs siinä luekaan että poistettu. Ehkä joku on pihistänyt kirjan Helsingin kaupunginkirjastosta? Jos on niin, niin henkilö on todella alhainen rikollinen, rotta ihmisekseen! Kirjastot on tarkoitettu meille kaikille, eikä vain muutaman kirjahyllyn täytteeksi. Kirja on kohta irtolehtipainos, selän liima on ruvennut hilseilemään ja sivuja on käännettävä hyvin varovasti.

Takakannessa lukee:

The richness of America is portrayed with memorable effect in this remarkable first novel – Faulkner springs to mind. Postcards is written from the heat and – for its raspy dialogue, laconic humour and beautiful description of the natural world – deserves to be widely read.

Independent on Sunday (Independent on englantilainen sanomalehti, muutenkin sen tietää, koska ameriikkalaiset kirjoittavat että humor.)

Tottakai rupesin lukemaan kirjaa innostuneesti. Se on E. Annie Proulx'n ensimmäinen romaani, nimeltään Postcards. Yhdessä etusivun postilaatikossa on silmä. Ja siitä oikealla on toinen silmä. Silmät katsovat oikealle. Ne ovat naisen silmät, tai ainakin ne on maskeerattu vahvasti, silmäripset ovat pitkät ja paksut. Aivan niin kuin Janis Joplin valitti kyvyttömyyttään varustautua with cardboard eyelashes eli pahviripsillä, tällä naisella on silmissä tekoripset tai sitten hän on mutantti.

Näytin kantta miehelle, joka on meistä se visuaalisesti pätevä ja lahjakas. Pyysin häntä katsomaan oliko kirjassa kuva-arvoitus. Hän sanoi että halutessaan sen ehkä voi nähdä niin. Mutta näin meidän perheessä näkemisen laita on usein. Visuaalisesti lahjakas ei näe samoja asioita kuin minä. Minulla on ehkä liian voimakas mielikuvitus.

Eräs nainen kyllä tavataan ensimmäisellä sivulla. En kerro miten, ihmisten on luettava se itse. Mutta en voi taata, että kirja on suomennettu. Kieli ei ole ongelma mikäli ihminen on istunut sentään läsnä englannintunneilla koulussa, se on selvää ja yksinkertaista. Sen sijaan kirjan rakenne on jännä ja vaatii että lukija pitää mielessään kirjan käänteet eikä varsinkaan ala harppoa kappaleita tai lukuja yli.

Jokaisen luvun alussa on postikortti, joka on kirjoitettu useimmiten käsin. Postikortteja lähetetään sinne ja tänne, mutta tarinan keskuspaikka on Cream Hill, Vermont, jossa on maatalo. Maatalossa asuvat äiti, isä ja kolme lasta. Sukunimi on Blood ja jossain määrin läpi kirjan on kyse verisiteistä. Kaikki lapset muuttavat pois. Toisen maailmansodan jälkeen pienet maatilat Amerikassa muuttuivat kannattamattomiksi.

Olen nähnyt hylätyn maatalon Kaskadi-vuorten juurikukkuloilla, pienessä laaksossa, kirkkaan ja puhtaan joen varrella. Se näytti suomalaiselta maatalolta, taloa ympäröi hedelmätarha. Selitin autossa oleville ihmisille, että perhe oli ollut onnellinen ja tullut toimeen hyvin, kunnes valtavat hedelmätarhat, semmoiset teolliset tarhat, alkoivat painaa hintoja alas. Ja jos se perhe oli vielä ollut suomalainen ja ollut onnellinen siitä, että pääsisi hedelmätarhuriksi! Porukka kohautteli hartioitaan.

Se on tavallinen tarina. Se on tavallinen täällä myös. Amerikkalaiset ystäväni kulkivat talon pihalla ja arvioivat että maatalo on jäänyt tyhjäksi suuren laman aikaan. Minun oloni oli surullinen ja nuhruinen koko lopun matkan ajan.

Esimerkki kirjan käsinkirjoitetusta kortista:

August 1, 1945

Dear Mernelle. Bet you are surprised you know someone in California! We just moved here yesterday. My father is working in shipyards. My room is the fold-up couch in the living room. I have to keep my postcards under the couch. We couldn't take our cat Curly. He was too mad to ride in the car. My father said if we sent Curly to Japan the war would be over in three dats. My mother is trying to get a job in the shipyard too. Oh well, a new school tomorrow.

Your adventurous penpal, Juniata

Entiset koulutoverit pitävät yhteyttä postikortein. Kortin kielessä ei ole juuri virheitä, ehkä tytöt kirjoittavat toisilleen myös kirjeitä. Mernelle Blood on Cream Hillin farmilla asuvista nuorin. Ilmoitetaan suunnilleen aika milloin eletään. Postikortit eivät välttämättä ole yhdellä suoralla aikajanalla, mutta asettavat kirjan luvut raameihin. Tässä viitataan sota-ajan hyviin työsuhteisiin ja siihen että ihmiset olivat liikekannalla.

Kissaihmisen sydäntä kouraisi että Curly-kissa jouduttiin jättämään entisille kotitanhuville. Ja kun on elokuun alku, niin sotaa on jäljellä enää vähän, ensimmäinen atomipommi putoaa pian. Kissa jäi heitteille turhaan.

Etukannen postilaatikoiden takana leviää maisema, joka näyttää Coloradolta tai Utah'ilta: hiekkaa, pensaita, kauempana vuoret. Voisi hyvin olla Kalliovuorten seinä, tuollaisen joka tapauksessa näin parin päivän ajan kun Greyhound-bussi läheni sitä. Solassa oli lunta. Vermont ei kyllä ole maisemaltaan pensasaavikkoa, vaan vihreä Uuden Englannin osavaltio, joka näyttää lähinnä Suomelta, ellei ota huomioon vaaroja ja tuntureita vähän korkeampia vuoria.

Postikorttikirjassa ollaan tietenkin matkalla koko ajan. Takakansi väittää että kirja on kertomus Loyal Bloodin elämästä, mutta kyllä siinä kerrotaan koko perheestä, maitotilafarmista, sukulaisista ja ystävistä. Proulx tuntee oikeudekseen pysähtyä myös miettimään vähän oudompiakin asioita välillä.

Etukannen sisäpuolella on kuva kirjailijasta, lippalakkipäinen flikka nojaa puukeppiin, joka saattaa olla vaellussauva. Pyöreät lasit, hymynhäive, hän on tuntenut valokuvaajan, koska asento on rento. Vastapäätä kerrotaan mitä NYT, Chicago Tribune, San Francisco Chronicle, LA Times, Boston Globe ja Washington Times on kertonut kirjasta. Kirja on ilmeisesti ollut läpimurto. Kun kirjailijan nimen etsii netistä, huomaa Wikipediasta että flikka on kuvassa yli 50-vuotias!

Tämä painos on siis Flamingo-sarjan, joka on osa HarperCollins-kustantamoa, englantilainen. E. Annie Proulxin copyright on vuodelta 1992. Ennen esikoisteosta hän on toiminut muun muassa toimittajana. Siksi tuntuu hyvältä, että hän sai pitkähköstä novellista nimeltä Brokeback Mountain O Henry-palkinnon.

Nyt kirjaa lukiessa tuli heti mieleen viime vuonna kuolleen Elmore Leonardin tapa kirjoittaa amerikkalaisia tarinoita. Ehkä eniten sillä tavoin, että kumpikin kirjailija ketjuttaa ihmisiä: voi olla että tuo ihminen on syntynyt Vermontissa, mutta hän tuntee Rapid Cityn kuin omat taskunsa ja on kiertänyt tasanko-osavaltioita ristiin ja rastiin ollessaan töissä silloin tällöin kaivoksissa ja pitäessään lähinnä silmällä mahdollisia dinosaurusten luurankoja (niistä sai ehkä rahaa). Oli kyse kirjan Jewell ja Mink Bloodin pojasta Loyallista.

Mutta yhtä hyvin olisi voinut olla kyse intiaanista, joka seisoi hänen vieressään kun tornado tuli ja pyyhkäisi kummankin mennessään. Edes intiaani ei käsittänyt mustanpuhuvien pilvien varoitusta. Intiaanista jää jäljelle muistivihko, josta on otteita painettuna siellä täällä kirjassa.

Tornadoita Ameriikassa on oikeastikin. Varsinkin pitkin aavaa preeriaa.