10.6.15

Matkoilla kotona


Elokuvissa ihminen on matkalla koko ajan. Aikamatkoilla, matkoilla maisemissa ja ihmistenkin keskellä.

Olisi hauska muistaa mikä oli ensimmäinen näkemäni elokuva. Jos ajattelen että kyse on ”elävistä kuvista” tai liikkeestä suurella kankaalla ja puheesta myös, niin sitten on helppo vastata: SF -uutiskatsaus. Suomi-filmi! Katsauksia on ollut kaikissa elokuvateattereissa ja usein myös nuorisoseurantaloilla, koska ihmiset tahtoivat nähdä uutisia tai dokumentteja ja on eletty aikaa ennen televisiota. Sota oli ohi eikä ollut enää huvikieltoakaan.

Olen aika varma siitä että 1951 tai -52 olen nähnyt prinsessa Ruususen. Mutta en tiedä milloin se elokuva oli tehty, oliko siinä jo Tuula Rosenqvist vai onko näytelmästä aiempi elokuvaversio olemassa.

Mitä on ollut nähtävissä? Heti sodan jälkeen ei ole ollut amerikkalaisia tai eurooppalaisia elokuvia. Mikä mahtoi olla nimeltään se tanskalainen komediaelokuvien sarja, jossa oli Ohukainen ja Paksukainen, Pekka ja Pätkä tai Majakka ja Perävaunu? Ehkä on mahdollista, että sitä on näytetty jo Pohjanmaallakin pienissä pitäjien Kinoissa? Miksi minä en muista niitä kuitenkaan?

Olen ollut tietoinen elokuvista samaan aikaan, kun jossain lasten kerhossa olen oppinut talvisen tähtitaivaan kartan. Osasin sen kartan vuosikausia enkä tarvinnut kirjoja muistaakseni sen. Nyt en enää osaa.

Nuorisoseurantaloilla oli iltamia ja näytelmiä. Joskus niissä on ollut elokuvia myös, mutta mitä, tuskin lapsille mitään erityistä. Sen sijaan iltamissa oli kaikenikäisille sopivaa tavaraa, komedioita, pakinoita, lausuntaa, laulua, yhteislaulua. Tanssiin ei tarvinnut osallistua, koska lasten ei tarvinnut. Siinä ei ollut paljon mitään kiinnostavaa.

Sitten: koska Suomi oli ollut Saksan liittolainen, oli ilmeisesti käsitetty että Charlie Chaplinin elokuvia ei näytetty täällä. Mutta en muista nähneeni muitakaan amerikkalaisia, Buster Keatonia, Ohukaista ja Paksukaista (muodossa Stan ja Ollie). Mikä piti ne poissa? Se sama sotako?

Edes Disneyn tai sen ”That's all folks!” - studion piirrettyjä ei ollut. Tuntuu oudolta että piirrettyjä ei näytetty, vaikka kaikenikäiset lukivat kuitenkin sarjakuvia. Se ei voinut johtua sodasta enää 1950-luvulla. Vai johtuiko kuitenkin? Tämä on häiritsevä ajatus. Suomessa on tietenkin ollut elokuvasensuuri.



Näitä on ollut pakko miettiä sen vuoksi että televisiosta tulee ”Sodankylä. Ikuisesti” -dokumentti. Sitä on kolme osaa, mutta useampi keskustelu näytetään vielä lauantaina. Viime syksynä oli televisiossa uusintana Mark Cousinsin elokuvan historia, taisi olla peräti 15 osainen, kuitenkin koko elokuvan historia, eli kattava näkymä.

En ole koskaan ollut Sodankylän filmifestareilla. Olisi usein tehnyt mieli, useimmiten ei ole ollut rahaa tai aikaa. Kesä ei ole ratkaissut sitä, päin vastoin, silloin on pitänyt tehdä jotain muuta kuin työtä, eli omia töitä. Nyt sinne ei yksinkertaisesti jaksa enää lähteä. Omat työt ehtii kyllä nyt tehdä koska vain. Ajatus yöttömän yön elokuvista on kertakaikkiaan ylittämätön, siitä ei pääse mihinkään.

Kun tuossa televisiossa näytetyssä dokumentissa ihmiset lähtevät kävelemään, he menevät valoisan yön aikaan vain joen rantaan. On mahdollista kuvitella hyttysparvia ihmisten ympärillä. Katselen ruutukaappauksia ja mietin mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Kaappaukset olkoon tällä sivulla muistuttamassa elokuva-nimisestä taiteesta – ja Ylen Teema-kanavasta, joka sentään pitää sitä yllä.

Sam Fuller

Olen katsonut isoa elokuvatelttaa, kuunnellut vanhoja miehiä kertomassa elämänsä elokuvista. Samuel Fuller polttaa valtavia sikareitaan. Kaurismäen veljekset pitivät hänestä jostain syystä kovasti paljon, hän myös esiintyi jossakin heidän elokuvassaan. Keskusteluissa oli elokuvaohjaajia, joista en ole koskaan kuullutkaan, Euroopasta ja muualtakin. Mutta tuttuja myös, esimerkiksi Bob Rafelson ylistämässä Jack Nicholsonia. Kaikki puhumassa Peter von Baghin vetämillä aamiaissessioilla.

Elokuvista välittyy sellainen tunnelma, että kaikki ovat siellä yhdessä. Paikka on pieni, näkee että rahaa ei ole käytetty hirveästi yhtään mihinkään, ei ole ensimmäistäkään ramppia jota pitkin joku elokuvatähti voisi astella. Se puuttuu täysin ja se on hyvä.

Elokuva-entusiasteja on ollut tässä maassa paljon ja on vieläkin, myös nuoria. Sitä paitsi von Bagh oli siitä niin täysin ainutlaatuinen, että hän tiesi mitä on elokuvan taide ja oli tiennyt sen jo niin nuoresta kuin mahdollista. Televisiossa näytettiin hänen Oulu-dokumenttinsa, jossa hän tuli kertoneeksi elokuvaentusiasminsa syyt. Yksi tuntuu olleen Oulu-niminen kaupunki.



Oulusta on kotoisin kirjailija Paavo Rintala, kuvataiteilija, kirjailija Eeli Aalto, kriitikko ja toimittaja Jukka Kajava, joka kirjoitti mm. elokuva-arvosteluja Helsingin Sanomiin vuosikausia. Nyt elokuva-arvosteluja ei enää ole, elokuville annetaan vain tähtiä. Siellä on ollut aikamoinen kulttuurinen kasautuma, Oulussa, vaikka se sitten osin valuikin etelään. Siltä tuntuu että kaikki tunsivat toisensa, siis ihmiset jotka pitivät kulttuurityöstä ja tahtoivat edistyä siinä.

Sodankylän keskusteluista kuulee selvästi sen, että ihmiset olivat tottuneet miettimään asioita yhdessä. Elokuvan kieli oli aika lailla itsestään selvä, sitä ei tarvinnut erikseen selittää, mutta elokuva on ennen kaikkea kollektiivin, hyvän työryhmän tekemää taidetta. Siksi Sodankylässä tärkeintä oli saada puhua suurenmoisista taideteoksista, miettiä niitä ja ylistää niitä. Mutta oli myös arvioitava minkä takia jotkut ohjaajat, jotkut studiot, jonkun elokuvasäveltäjän työt, jonkun kameramiehen omanlainen selvästi erottuva jälki on tunnistettava, erilainen, persoonallinen. Se on kameran taidetta.

Elokuvaohjaajissa on ehdottomasti eri koulukuntia, mutta ne eivät riidelleet keskenään, vaan näkivät, miten kaikki oli yhteydessä lajityyppien ohi ja yli. Rauhallista rinnakkaineloa. Tottakai ohjaajien puheissa kuului se, kuinka vaikeaa oli saada budjetteja edes jollain lailla vastaamaan laatua. Tämä tuntui korostuneen ennen kaikkea suurten amerikkalaisstudioiden tuottajien suhteessa taiteellisiin tavoitteisiin. Dokumentissa mainitaan kaksi ohjaajaa, jonka Hollywoodin isot studiot tuhosivat kertakaikkiaan: Orson Welles ja Erich von Stroheim.

Ehkä Peter von Baghin Oulun dokkari esitetään vielä uudestaan. Tuntuu vaikealta ajatella että hän on todella poissa. Minulle tuli Filmihullu vuosikausia, tarvitsin sitä, kun vedin elokuvakerhoja. Siitä lehdestä sai tietoonsa minkälaisia elokuvia on saatavilla ja sai lukeakseen erilaisten filmihullujen esseitä ja raportteja maailman elokuvista.

Sodankylän festarit tuntuvat perin juurin kotoisilta. Jos olisin potkinut itseni lähtemään kerran tai kaksi nuorempana, olisi ehkä siellä nytkin. Ei tuntuisi selkä kipeältä ja polvi alkaisi norjistua eikä päätä särkisi.

The Day the Earth Stood Still, 1951

Kun Peter von Baghia haastateltiin viimeisen kerran, hän pelkäsi sivistyksen ohuen kuoren rikkoutuvan ja kulttuurin joutuvan pahemmin marginaaliin. Hän puhui kulttuurikasvatuksen ja -koulutuksen puolesta. Sitä ei ole ollut peruskoulun eikä minkäänasteisen koulun ohjelmassa kulttuurihistoriallisena oppiaineena koskaan. Tänä keväänä on ollut enemmän huolestumista ilmassa kuin vuosikymmeniin. Siihen on selviä poliittisia syitä.

Nyt huomaan että kuviksi tuli sattumalta amerikkalaisia leffakuvia. Se on ehkä myös välttämättömyys, koska sen maan tuotanto on ollut niin valtavaa ja vaikuttanut muunkin maailman elokuviin. Mutta kyllä minä silti eurooppalainen tahdon olla.


9 kommenttia:

Keiju kirjoitti...

Oulusta olen kotoisin myös minä, joka tietysti asian innoittamana alkoi pohdiskella suhdettaan vanhaan kotikaupunkiin ja sen "radikalismiin". Niinpä kirjoitin aiheesta oman bloggauksen. Saa lukea ja kommentoida. http://propacanth.blogspot.fi/2015/06/oulu-se-kaupunki-siella-jossain.html

Rita kirjoitti...

Tervetullut, hieno postaus ! Minäkin katselen Sodankylän elokuvajuhlien antia televisiosta ja elän mukana. Tämä on elähdyttävä viikko :)

Ripsa kirjoitti...

Keiju,

jaaha, pelkästään ilmoittautumalla sinua on ehdottomasti pidettävä yhtenä vastuullisena tahona Sodankylän festareiden aloittajatahoja etsittäessä! Olet valitettavasti ilmoittanut jossain vaiheessa olevasi kyllä nuorempaa sukupolvea, niin että ehkä sinua ei voida pitää vastuussa olevana eikä niin muodoin myöskään kestävyysvajetta miettiessä yhtenä hirveän suurena kuluttajana!

Täytyypäs lukea. Olen kyllä tuntenut paljonkin oululaisia joskus nuorempana. Luulen että Oulun yliopistoa ei ollut 60-luvun alkupuolella vielä olemassa, saati Rovaniemen yliopistoa, joka on vissiin vähän lähempänä Sodankylää.

Rita,

minusta Teema on ollut muutenkin todella hyvä kanava ihmisille jotka rakastavat hyviä elokuvia. Vähän väliä Teemalla on omiakin festareita joita olen katsonut silmät ristissä. Nytkin olen iloinen siitä, että lisäjuttuja esitetään vielä lauantaina aamuopäivällä.

Käsitin niin että nyt olisi sitten joitakin tämän vuoden aamiaiskeskusteluja meillekin. Pitää keittää teetä kokonainen kannullinen sitä varten.

Keiju kirjoitti...

Oulun yliopisto on perustettu 1958, mutta aluksi sillä ei ollut varsinaisia omia rakennuksia – Linnanmaan kampusalue taidettiin ottaa käyttöön vuoden 1974 alusta, eli se on samaa ikäluokkaa kuin minä. Jo 1960-luvun puolella arkkitehtuuria opiskellut isäni on naureskellut (ja naurattanut minua), missä kaikkialla yliopiston luentoja saattoi tuohon aikaan olla, esimerkiksi poliisilaitoksella ja kauppaliikkeen sisäpihavarastossa. Lapin yliopisto Rovaniemellä sen sijaan on perustettu vasta 1979.

Ripsa kirjoitti...

Keiju,

joo, meinasin sanoa jotain 1950-luvun lopusta, mutta oli kiirus, enkä ehtinyt tsekata että mikä aika se oikein oli. Sopii olemaan just noin. Luulen että Peter von Bagh veti jo yliopiston syntymisen aikaan elokuvakerhoja, se taisi olla vielä lukiossa. Minä pääsin ylioppilaaksi 1965 ja Yhteiskunnallinen korkeakoulu siirrettiin Tampereelle Hesasta 1961, muistaakseni, siellä olen opintoni aloittanut. Siitä tuli Tampereen yliopisto vissiin 1966. Hesalaiset olivat sitä vastaan koko ajan. Kaikkea, siis suunnilleen.

Jaa että isäs on sitä arkkitehtuurin Oulun koulua? Siitä kyllä tiedettiin jotain jo 60-luvun loppupuolella. En nyt muista kuka sitä silloin veti, myöhemmin taisivat Pietilät tulla. Simonsuuren Yökirja oli kyllä aikamoinen painajaiskirja. Silloin ajattelin että ehkä se Marko Tapion lanseeraama arktinen hysteria sijaitse siellä.

Mutta jos olet nähnyt sen von Baghin Oulu-dokkarin, niin tiedät mitä kaikkea se ihminen nosti sieltä. Komea nimilista sulla on tuolla blogissas kaikista ihmisistä jotka ovat siellä sitä kulttuuria edistäneet. Se on hieno nimilista. Eeli Aalto käsittääkseni elää edelleen.

Tilaan Kaltio-lehteä, se on elävä lehti ja parasta just siks että se on yleiskulttuurilehti. Lue pois! Kirjoitin Kaltiosta muutama postaus taapäin.

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

kerrassaan hieno kirjoitus! kevyet mullat von baghille, jonka elämäntehtävänä oli katsoa ja tutkia elokuvia, näyttää niitä muille ja innostaa muita elokuvan pariin. eikä kyllä epäonnistunut mitenkään.

sodankylä on festivaalina täydellinen. ja onhan se ollut filmihullun unelma, keskittynyttä elonkuvankatsomista. minut on siellä lumonnut se, että elokuvia tehneiden ihmisten läsnäolo on niin voimakas ja välitön.

sodiksessa on ainakin pari erilaista profiilia. yleisölle se on elokuvataiteen kansankorkeakoulu ja uusien filmihullujen hautomo. järjestäjille se on ennen muuta joukko kultaisia hetkiä heidän ihailemiensa ja hyvin tuntemiensa elokuvantekijöiden seurassa ja näiden isäntinä. eräänlaista alttaripalvelua.

eiköhän lähdetä ensi vuonna porukalla. pistetään vanhat luumme liikkeelle ja tempaistaan roadmovie vielä kerran!

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri,

joo, olen hirveän iloinen siitä, että on sentäs Teema, ihan oikea kulttuurikanava. Vähän aikaa sitten siellä oli Hesan kirjallisuusfestareilta tuntien ohjelma ja nyt tulee vielä huomennä tämän viikon ohjelmaa Sodankylästä - ja elokuvaa! Kun elokuva kertakaikkiaan on visuaalista kulttuuria, niin kyllä sitä pitää saada nähdä *edes* televisiosta- Enkä natise sitä 1% veroa, kyllä siinä on vero käytetty oikeaan tarkoitukseen kerrankin! Vaikka tietenkin tuommoinen Lapinsuu-pikkuinen teatteri olisi se paras paikka.

von Bagh oli samaa ikäpolvea kuin minä, eli pystyn seuraamaan hänen matkaansa, miten hän koki sen uuden elokuvan nousun. Kyllä meitä elokuvakerhoihmisiä oli paljon, silloin. Mutta silloin oli mös vielä sivistysoppikoulut ja -yliopistot. Tämä aika on erilainen.

Olisi hauskaa jos vanhat luut todella liikkuisivat vielä Sodankylään asti. Vähän kyllä epäilen, mutta kyllä tuota on pohdittava!

Keiju kirjoitti...

Piti ihan soittaa isälle ja kysyä häneltä tuosta Oulun koulusta. Itse en näe hänen ja kyseisen tyylisuunnan välillä mitään yhteyttä – eikä sitä kuulemma olekaan. Isäni opiskeli 1960–70-luvun vaihteen molemmin puolin, eikä Oulun koulua ollut silloin vielä olemassa tyylisuuntana. Sen sijaan isän opiskeluaikoina intoiltiin elementti- ja moduulirakentamisesta. Isä tuumi, että Oulun koulu oli ihan elävöittävä ilmiö, mutta siinä oli alusta lähtien ongelmia; hän oli kuulemma kirjoittanutkin johonkin siitä, kuinka ongelmallista oli suunnitella rakennuksia vain ja ainoastaan niiden alkuperäiseen käyttöön ilman minkäänlaista muuntelumahdollisuutta. Tämä näkyy myös nykypäivänä: yksi Oulun koulun klassisista töistä, Oulunsalon kunnantalo, on vailla käyttöä nykypäivänä, koska Oulunsalon kunta on liitetty Ouluun. Rakennus kun oli suunniteltu kunnantaloksi eikä taivu esimerkiksi toimistoiksi tai asunnoiksi niin kuin moni muu entinen kunnantalo.

Kaltiossa taidettiin viime vuosikymmenellä julkaista jokin minunkin mielipidekirjoitukseni. Sikäläisen kulttuurielämän kannalta lehti on yhä elintärkeä.

Ripsa kirjoitti...

Keiju,

vähän rupesin miettimään tuota aikajanaa, ennen kuin nyt totesit, ettei isäsi ehtinyt siihen Oulun kouluun. Koska isäsi on suunnilleen minun ikäiseni, ja Pietilät ovat vähän vanhempia. Arkkitehdeillä on aina ollut eräänlainen mestari-kisälli -järjestelmä. Olisi siis ollut luultavaa että olisin itse Tampereella 60-luvulla opiskellessani kuullut jotain selvempää Oulun koulusta.

Ehkä kuvittelin jotenkin naivisti, että kun Oulussa oli niitä puukaupunginosia, niin se olisi tarttunut ihan hetikohta uuteen arkkitehtiosastoon. Että kyllä kai kaikki arkkitehdit opiskelivat elementtejä ja moduuleja. Ja puuta pidettiin paloturvallisuuden vaarantamisena vielä. Moduuleja ei kyllä juuri rakenneta vieläkään. Eikä tiloja voi muunnella.

Mutta nyt vääntäydyn katsomaan Sodankylän keskustelua! Teemalta livenä.