29.8.15

Hyödyllistä


Täälläpäin sanotaan: ”Mistä sinoot tuan hyätyny?”, tai ainakin tätini kysyi noin kun näki että minulla oli uusi huivi päässä. Hän oli selvästi katsonut minua aika tarkasti, koska tiesi hyvin ettei opiskelijalla ollut rahaa vaatteisiin ja lisäksi taipumukseni olla välittämättä mitä sattui olemaan ylläni. Vaatteet ovat suoja, eivät näkösuoja. Naisellisuuden harhat näkyivät, vaikka en ollut vielä lukenut Betty Friedania, enkä siis kyennyt nimeämään ilmiötä.

Olin tyytyväinen siitä, etten ollut mennyt muiden flikkojen mallin mukaan. Huiveja minulla on yksinkertaisesti siksi, että ne edelleen mielestäni suojaavat päätä ja estävät korvatulehduksia. Hiusten välissä on ilmaa joka sekin lämmittää ja kun hiukset on kiedottu huivin sisään, ei tuuli pure.

En muista antautuneeni tädin kanssa syvempiin keskusteluihin pukeutumisesta. Mutta seurasin häntä aika tarkasti lapsesta asti. Kun hän riisui pois navettatakin ja –huivin, ja valmistautui lähtemään kirkolle jonkun tarpeellisen asian vuoksi, hän selvästi mietti päällepanemiset. Hiusten suojaksi kelpasi Marimekon huivi. Hän mahtoi nähdä hyväksyvän ilmeeni, koska antoi minulle 15-vuotislahjaksi Marimekon ruusuhuivin. Itse hän pukeutui silmiensä väreihin.

Hänellä oli vaaleansiniset silmät. Silmät eivät olleet haaleat, vaan niissä oli säteittäisiä eri sinisten viiruja mustuaisesta iiriksen ulkoreunoille. Silmät olivat jollain tavalla hypnoottiset. Olin myös joskus nähnyt niiden tummuvan kun hän suuttui jostain.

Marimekon huivi oli sininen. Siinä oli abstrakteja kuvioita ja preussinsinisen ohella harmaan sävyjä. Täti ei koskaan silmissäni muuttunut rumaksi, ei edes silloin kun hän ajoi minut siitä lapsuuden talosta viimeisen kerran ulos. Olin aika paljon vanhempi jo. Ymmärsin että olin astunut hänen rajalleen, aidalle joka erotti hänet muista ihmisistä. Enkä tehnyt sitä tahallani. Kaikilla ihmisillä on jokin raja, eikä sitä voi etukäteen tietää.



Mietin perheestä johtuvaa samaistumista ja identiteettiä tänä kesänä kun jouduin polvileikkaukseen. Kirurgi selvästi valpastui kun kerroin olevana anorektikko, avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen sitten. Fysioterapeutti puolestaan kysyi minkä verran voin panna rahaa hyvien ja terveellisten kenkien hankkimiseen. Katsoin terapeutin jalkoja, joissa oli jonkinlaiset sairaalan sandaalit. Hän pani jalan toisen päälle ja käski tehdä perässä. Ei siitä tullut mitään, koska polvi ei taipunut. Sitten kun sain sen suoraksi, ilmeni ettei se mennyt myöskään suoraksi.

Ilmaisin närkästykseni sen johdosta että ruumiini on pettänyt minut. Hän rupesi kuuntelemaan selostustani vesijumpasta tulosta ja kuinka suojatiellä auto ajoi päälleni. Kääntyvällä autolla ja minulla oli kummallakin vihreä valo. Fysioterapeutti ohitti liikennevalokysymykset ja sanoi että kun kerran olin ollut anorektikko 10-vuotiaasta lähtien, kudokseni, luut ja lihakset ja jänteet, olivat heiveröiset eivätkä muuttuneet sen kummemmiksi. Paitsi nyt kudokset entisestään huonontuvat.


Opin kulkemaan kepeillä viidessä minuutissa, pääsin niistä eroon viikossa. Kesä oli erittäin hilpeä, koska toipilasaikaani ajoittui edelleen jatkuva naapuritontin räjäytystyömaa. Ilmeisesti grynderiyhtiö ajattelee pääsevänsä Kiinaan. Se aloitti peruskallion räjäytykset heinäkuun alussa, joten odotan minä hetkenä tahansa magman pursuamisen alkavan. En osaa kuvitella millaisilla terveyssandaaleilla kävellään sulan kiven päällä.

Jonain aamuna vastaan kävelee varmasti punaposkisia kiinalaisia niin kuin 1960-70-luvulla lukemassani aikakauslehdessä nimeltä China Reconstructs. Muistin myös joukkion, joka jostain syystä matkasi bussilla tervehtimään Kiinan suurlähetystön ihmisiä. Piti kerrottaman opiskelijavaihdosta.

Fysioterapeutti käski minun avata suuni ja hymyillä. Jaaha, hampaat ovat kehnossa kunnossa myös. Aloitin puhetta sodanjälkeisen ajan pulavuosista, kun ei ollut tarpeeksi ruokaa. Terapeutti ei ottanut kantaa.

Olen saanut ikäkauteen soveliaan ja sopivan statuksen. Olin hyötynyt hyvinvointiyhteiskunnan terveydenhoidosta.

Pidän puhetta polvelleni ja rikkonaiselle takaristisiteelle, jonka repaleita purija leikkauksessa söi. Suostuisi polvi astumaan vauhdissa joka olisi kohtuullinen! Yö sentään hoitaa vielä edellispäivän kipuja. Mutta ellei olisi kissaa hyrräämässä polven päällä jokaikinen yö, niin en istuisi tässä miettimässä Kiinan suurlähetystöä. Ruokia en muista, mutta Kiinan rakentajien lehden muistan.


Lapset ovat taas koulussa. Kun tapaan heitä, istutan alas ja tahdon nähdä suomen kielen työkirjat. Pojat kyllä mieluummin pelaavat jalkapalloa. Kyllä minä sen ymmärrän: lapset tulevat maista joissa jalkapalloa pelaavat kaikki. Taloyhtiö on jo kahtena vuotena peräkkäin kieltänyt kesäisen jalkapallon pelaamisen. Muuta paikkaa lapsilla ei ole, kun ei ole mukavaa huvilaa saaristossa, minne mennä pakoon räjäytystyömaan pölyä ja dieselkoneiden katkua.

Senkin kyllä ymmärtää. Suomi ei käsittääkseni oikein menesty jalkapallossa. Lapsia on kotoutettava.



6 kommenttia:

marja-leena kirjoitti...

Mielenkiintoiset muistelmat, mutta onpa ikävää tuo naapuritontin räjäytystyömaa!

Hienot kuvat, erityisesti tuo ensimäinen.

Pikaista toipumusta polvi leikkauksesta!

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena,

kaivavat niin vimmatusti ja hirvittävän syviä kuoppia, että kyllä näillä spekulanteilla on ajatus päästä Kiinaan sen sijaan että räjäyttelee ihmisten peruskalliota toisella puolen maapalloa... Korvat ovat soineet jatkuvasti jo yli kuukauden. Eikä saa nukkua aamulla, niin kuin haluaisin!

Kun ei maanomistajalla ole ymmärrystä suunnitella taloja maan pinnan mukaan, vaan pitää saada rakentaa lego-taloja, niin eivät ne muuta käsitä kuin dynamiitilla panna peruskallio tasaiseksi. Ympäristö rumenee.

Toivottavasti olette nyt saaneet sinne Vancouveriin jo sateita! Ja ehkä metsäpalot alkavat viimeinkin sammua. Portlandissa haisee taas savu, tai niin ainakin luki jossakin amerikkalaisessa uutislähteessä. Savu kulkeutuu kaupunkiin Columbia-joen kanjonia pitkin.

Meillä satoi eilen.

Polven leikkaus todennäköisesti korjasi polven tilaa, eli nyt pitää yrittää voimistella se kuntoon. Nyt siis kipu on asiallinen viesti, eikä turhaa kropan yliregointia. Niin että asiat ovat normaalisti: vähän pielessä ja joskus enemmänkin!

Liisu kirjoitti...

Ripsa, oli kiva lukea kertomusta elämästäsi! Toivottavasti polvesi on jo parempi.

Ripsa kirjoitti...

Liisu,

ei tuo nyt kyllä ihan ole 1:1 omaa elämääni, enemmänkin jonkinmoinen vanhenevien ruumiiden valituskuoro, jollaista voi kuunnella esimerkiksi vesijumpassa aina kun siellä käy.

Mutta ei sielläkään pelkästään valitusta kuule. Paljon enemmän kaikkiaan naurua ja iloa. Se on viisasta myös, koska nauru parantaa ihan mitä vain!

Liisu kirjoitti...

Minäkin kannattaisin naurua ja iloa. Haluaisin sitä joka päivä. Mutta maailma on välillä niin synkeä, että pakko itkeä välillä. Niin kuin se muka auttaisi. Tuntuu vain pahalta, on kuin suuri möykky vatsassa. Ja vaikea saada sitä möykkyä sulamaan. Mutta tänään se minulta onnistui! Melkein jo nauratti! Nyt tuntuu mukavalta. :)

Ripsa kirjoitti...

Jos on kipeä, niin kyllä siihen auttaa sen kipeän paikan puhuttelu ja kissan kehräys sen paikan päällä. Ja sitten voi olla taas oma itsensä, mitä sitä nyt onkin. Mutta en minä juuri ilmastonmuutokselle ole huomannut nauravani, saati rasismille.