8.8.15

Tajuamisia


Kun kulkee katsomassa ja kokemassa jotain jota ei ole ennen ollut, ei siinä mielessä että se olisi tönäissyt eteenpäin, vaikka muuten tapahtumassa ei olisi järkeä eikä se tapahtuisi, niin olen tullut siihen tulokseen että kyse on keskittymiskyvystä.

On ihmisiä jotka eivät kykene istumaan hiljaa ja paikoillaan. Silloin heidän on kuljettava, ei tässä ole ongelmia, ihmiset kävelevät tai sitten seisovat tai istuvat. Saattavat myös loikoilla sohvalla horisontaalisessa asennossa. Kukin tavallaan. On mahdollista että kysymys on yksinkertaisesti tahtomisesta. Ihminen voi tahtoa saada jonkun kokemuksen tapahtumasta, oli se sitten oikeastaan ihan mitä tahansa.

Satuin olemaan taidenäyttelyssä, jossa oli jonkun video takahuoneessa. Siinä oli epämääräisiä hahmoja, joiden poikki välähteli aina välillä valoa. Olin katsomassa ystävän kanssa. Hän katsoi kulmakarvat rypyssä ja silmät viiruina. Sitten hän ähkäisi ja läimäytti itseään polveen ja hymyili. Ei kyllä sanonut mitään pitkään aikaan.

Kuljettiin rauhassa eteenpäin. Taisi olla ryhmänäyttely , enkä enää muista oliko ryhmällä nimi. Näytin kysyvältä, niinpä hän sitten sanoi: leaves of grass, ruohonkorsia.

Menin takaisin ja tajusin mitä hän oli tarkoittanut. Taiteilija ei ollut antanut työlle nimeä, mutta kyllä valo välkähteli lehtien lomitse, jos sille tahtoi antaa sellaisen merkityksen.



Taiteessa ei ole pakko olla merkityksiä ja tärkeintä on vapaus näyttää. Samoin kuin runokokoelma tulee valmiiksi vasta lukevan ihmisen päässä, niin myös visuaalinen teos hahmottuu aina riippuen katsojasta. Ei ole pakkoa edes tulkita, koska ei ole ketään joka määräisi.

Olen aina ymmärtänyt niin, että merkityksen etsiminen alkaa ärsykkeestä automaattisesti. Ihminen tulkitsee ympäristöään oli se sitten mikä tahansa. Minulla oli kerran naapurina alakerrassa nuorimies, joka oli riippuvainen heroiinista. Hän rimpuili siitä juuri niihin aikoihin eroon. Kävi töissä, istui illat iltakoulussa ja töihin mennessään haki korvaavan pillerin kaupunginosan neulanvaihtopisteestä.

Hänellä oli tyttöystävä joka odotti lasta. Pariskunta oli hyvin nuori, melkein lapsia vielä itsekin.

Heillä ei ollut rahaa, tyttö oli kotoisin jostain muualta, niin että ei ollut oikein ystäviäkään. Pelastusarmeijan kirpputorilta olivat löytäneet muiden hylkäämiä huonekaluja. Mutta seinillä ei ollut mitään. Kirjahyllykin oli melkein tyhjä.

Istuin muutaman kerran heidän luonaan kahvilla enkä ymmärtänyt miksi en viihtynyt. Tiesin kuitenkin kasvamisesta, olin ollut nuorenparin ikäinen läpi vuosia aiemmin. Poika tuijotti seinää, kun ei keksinyt mitä olisi sanonut.

Menin kotiin ja rupesin tekemään seuraavan päivän työlistaa ja tuijottelin seinällä olevaa taulua. Piti läimäyttää polveaan: seinällä oleva kuva!

Poika oli tekemässä päästään kuvaa sinne alakerran tyhjälle seinälle. Entä jos hän jonain päivänä ei löytäisikään päästään kuvaa, jonka projisoisi seinälle? Tajusin että siinä voi käydä huonosti.

Minulla oli komerossa muutamia ikivanhoja puolalaisia julisteita, otin sellaisen jossa oli isolla kirjasimella sanoja ja siis puolaa, kieltä josta miltei tyystin puuttuivat vokaalit. Se taisi olla joku elokuvajuliste, siinä oli maisemaa meriteeraava viiva, pystysuoria viivoja, puita, metsää, ehkä meren ranta. Hurrasin mielessäni. Se oli mustavalkoinen, mutta yhdessä kulmassa oli punainen kukka. Se näytti lapsen piirtämältä, kömpelö ja kaunis.

Kiikutin kuvan alakertaan, löydettiin maalarinteippiä ja nyt paikka alkoi näyttää jo kodilta. Pariskunta jäi arvuuttelemaan miten julisteen sanat lausuttaisiin.



Täällä oli konsertti taidemuseossa. Siellä esitettiin kanadalaisen, Suomessa asuvan säveltäjän Matthew Whittallin työ Leaves of Grass. Se soitettiin pianolla. Teos oli tavattoman voimakas ja lyyrinen. Tajusin että en ole lukenut Walt Whitmanin teosta sitten vuoden 1970.

Tiedän että sen on suomentanut Arvo Turtiainen, mutta en ole halunnut sotkea omaa mielikuvaani alkuperäisestä suomennokseen, joka on kuulemani mukaan hyvä. Minun ei tarvitse. En ole ymmärrykseni selittämisestä vastuussa kellekään. Walt Whitmanin sen paremmin kuin Matthew Whittallinkaan työt eivät mitenkään kuulu työhöni. Ja se taas mikä kuuluu työhöni on täysin minun itseni määriteltävissä.

Ne ovat kokemuksia, jotka tulivat esiin kutsumatta ja käskemättä. Sillä tavalla tapahtuu kaikille ihmisille aina joskus. Minusta se on hienoa. Kokemukset ovat sitten lopun elämän kutsuttavissa takaisin, niiden sisältö muuttuu, ne saavat uusia merkityksiä ehkä.

Mutta olisi kamalaa jos niitä ei enää tulisi ollenkaan. Saati että ei pystyisi muistamaan menneistä enää yhtään. Sellaistakin voi vielä sattua. Sitten elämä vain muuttuu taas uudelleen.

Olen nyt pari viikkoa lukenut Walt Whitmanin opusta. Turtiainen suomensi teoksen nimeksi Ruohoa. Ei se ole huono nimi.




                           24

Walt Whitman, a kosmos, of Manhattan the son,
Turbulent, fleshy, sensual, eating, drinking and breeding,
No sentimentalist, no stander above men and women or apart them,
No more modest than immodest.

Unscrew the locks from the doors!
Unscrew the doors themselves from their jambs!

Whoever degrades another degrades me,
And whatever is done or said returns at last to me.

Through me the afflatus surging and surging and surging, through me the current and index.

I speak the pass-word primeval, I give the sign of democracy,
By God! I will accept nothing which all cannot have their counterpart of on the same terms.

(Song of Myself, alku runosta nro 24)






6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

ripsamuru

ensimmäinen kokemukseni performanssista oli ars 83 -taidenäyttelyssä, jossa ihmettelin, miksi joku tyyppi ei liiku kahteen tuntiin.

luulen että aika on ajanut ohi ihmisten joukkoon ryntäävän perfrmanssitaiteilijan, koska kaikki julkiset tilat ovat nykyään muutenkin täynnä eriasteisia duudsoneita.

moni tuttu teki vuosia sitten performanssijuttua. kukaan ei kehdannut kysyä, että mitä helkattia sinä iris teet siellä lasten kylpyammeessa morsiuspuku päälläsi. vaikka iris ja hänen ystävänsä olivat ihan kelpo performoijia, oli heidänkin esitystensä sisältö näin jälkikäteen mietittynä tuhtia paskaa. minun teki usein mieli taluttaa performoija pois ähkimästä sieltä gallerian nurkasta.

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri!

Ah, Jack Helen Brut! Homo Dollaricus Äsh. Njooh. Olihan noita performansseja jo 60-luvullakin, paitsi että niitä kutsuttiin nimellä happening.

Kun toimitin 80-luvulla kulttuurilehteä, niin tuli käydyksi kaikkia noita mahdollisia läpi. Silloin oli kivaa, jos joku oli keksinyt jotain humoristisia jujuja mukaan. Mutta tietenkin se porukka oli nuorta ja silloin pitää olla kamalan vakavissaan.

Silti kuule. Vakavissaankin esittäminen on parempi kuin nykynuorison vannoutunut kyynisyys, oli se sitten oikeata tai ei. Ei, riippuu tietysti aina kenestä on kyse. Siinä nuorisossa on hirveän monta hienoa tyyppiä joukossa mukana.

a-kh kirjoitti...

Turtiainen tarvitsi suomentaakseen raakakäännöksen sekä englannista että venäjästä.

Ripsa kirjoitti...

Kalevi,
joo, en ihmettele yhtään. Ei teksti ole vaikeaa, siinä on vain se ongelma että englannin muuttuminen moderniksi ei ole ihan vielä Whitmanin kirjassa tapahtunut.

William Blaken panin tuohon tunnisteeksi, koska sen englanti jossain määrin muistuttaa Whitmanin englantia. Ylipäänsä germaanisia kieliä pitää tuntea. Ei venäjänkielestä käännetystä kyllä ole varmaan haittaakaan, vaikka en tiedä mitä hyötyäkään siitä olisi ollut. Venäjä on slaavilainen kieli.

Ei runon suomennos silti ihan arpapeliä ole ikinä.

a-kh kirjoitti...

Se on aina kompromissi.

Ripsa kirjoitti...

Kalevi,

minun mielestäni semmoinen teos jossa on uskallettu suomennoksessa ottaa oikein oma näkemys runokokoelmasta, niin että sävyjä tulee jos mahdollista enemmän vielä suomenkieliseen opukseen, on oikeammin osunut kuin sanantarkka käännös tai edes kompromissi.

Sitten tietysti suomentajan oma näkemys saattaa mennä pieleen niin että raikaa. Mutta silloin lukijakunnan näkemys menee riitelyksi.