20.9.15

Linnut lähtevät


Kahden päivän pimeyden ja sateen jälkeen pilveilee, aurinko paistaa. Kissa nukkuu aivan kuin sille olisi ollut äkillinen sadekuuri liian rankka. Pitää muistaa että myös kissoilla voi olla nivelet rikki. Mutta tämä ei pääse edes itse metsästämään ruokaansa. Lemmikin osa on surkea.

Kesyn eläimen tulo aivan lähelle voi lohduttaa ihmistä. Mutta hyrräyskone on sille itselleenkin terapiaa. Nykyään tiedetään jo paljon enemmän eläinten kielestä kuin ennen. Häntä ei ole olemassa vain tasapainon vuoksi vaan sillä voi ilmaista mielentiloja ja todennäköisesti myös muunlaista ajattelua.

Eilen oli yhtäkkiä hetki uima-altaassa aivan yksin. Se sai näkemään hyvin selvästi loivat aallot perässäni, katse terästyi. Vesi taittoi pohjan kuvioita. Saattoi nähdä veden liikkeen hitaasta nopeaan, päätin esittää itselleni pyöriäistä ja sain suuhun kloorivettä ja aloin pärskiä. Suuri tila ympärillä ei kaiu, vesi tekee kaikesta pehmeää.

Olisi mukavaa hypätä suureen veteen heti aamulla. Katsoin Atlantin laiskoja maininkeja jossain Amerikan rannikolla ja taivasta, joka oli läpitunkemattoman sininen ja sinkoili salamoita. En minä sinne tahdo, ikuisen kesän värit ovat aivan vieraita, enkä tunne yhtään puuta edes. Siinä meressä ui myös haita ja valkoisten hiekkarantojen ympärillä on tekstin mukaan verkkoja, niin että ne eivät pääse nappaamaan lapsia.

Kesy maailma, uimahalli, on ylellisyyttä, ei sellaista ole kaikilla. Pukuhuoneessa jouduin odottamaan kauan, kun koululuokallinen teiniprinsessoita seisoi peilin edessä ja kuivasi jokaista hiusta erikseen.

Takana seisoi tyttö jolla oli suuret silmät ja angstinen ilme eivätkä hiuksetkaan olleet järjestyksessä. Keskikoulun pukuhuoneet nousivat mieleen. Muistan kun nousin kapeita portaita ylös matkalla voimistelusaliin, kiskoin kädellä itseäni ylös. Olkapää meni sijoiltaan niin kuin se usein vinksahti, vedin sen paikalleen ja jatkoin matkaa. Suurin osa luokkatovereista ei pelännyt nojapuita. Minä pelkäsin ja olkapää meni sijoiltaan silkkaa jännityksen jäykkyyttä.



Tämän kesän keskellä oli herätyskokous pelloilla, joka on meteorikraateri. Nyt siellä ovat kurjet. Kurjet ovat Söderfjärdenin kevät- ja syysrituaali. Olisi mahtavaa kuulla suurten lintujen ääntä aamulla. Toissapäivänä merenlahdella ei enää näkynyt joutsenparilla kolmea poikasta, yhden näin. En käsitä mikä vihollinen niillä voi olla. Tai on tietenkin ihminen, on se pilannut vedenkin, raskasmetalleja täynnä.

Kesä oli kylmä. Tämä oli ensimmäinen kesä, jolloin katselin Viron nettisääksiä harvakseltaan, en nähnyt pesiä joka päivä. Rakastan niitä hienoja lintuja. Mutta jotenkin niiden pesimisen katsominen alkoi tuntua oudolta. Että entä jos joku hirviö tarkkailisi minua koko ajan? Sitten rupesin nauramaan ääneeni: niinhän keskikoulun aamuhartauksissa väitettiin, että jumala näkee, ennen joulua tontut katselevat ikkunoista ja kaiken lisäksi talven linnut isoäidin joulukauralyhteessä olivat jonkun kuolleita pikkuveljiä.



Tämän päivän ikävä johtuu virolaisista kalasääksistä. Ne ovat lentäneet pois kohti Egyptiä ja Sudania. Onneksi sikäläiset ornitologit ovat päättäneet olla asentamatta niiden selkään muuttomatkaa merkkaavia tutkakameroita, joista voi nähdä niiden matkareitit. Kamera ei ole painava mutta se tekee ehkä niiden lennon kömpelömmäksi, lisäksi mötikkä hankaa osan selästä sulattomaksi. Piret'illä oli sellainen. Toivottavasti ornitologit ovat nähneet sitä hienoa naaraslintua ja saaneet toimimattoman satelliittitutkan pois.

Sääksipesä tyhjänä on loputtoman surullinen. Totta kai se johtuu myös syksyn tulosta tänne, sateet alkoivat, pilviä kerääntyy yhä enemmän. Katsoin lintukirjasta Floridan muuttolintuja. Ehkä sääkset eivät lähde minnekään. Olin oikeassa. Mutta en rupea niin keinotekoisen maailman tarkkailijaksi. Ihminen on siellä läsnä aina, ja autot, ja muskeliveneet ja joka paikassa on pyssyjä.

Jos ei ole vielä katsonut virolaisia luontokuvia, samanlaista luontoa kuin meidänkin on, voi etsiä Googlella Looduskalenderista mitä kaikkea virolaiset ovat panneet nähtäväksi kaikille ihmisille. Siellä on karhuja, kotkia ja haikaroita. Ja paljon muuta tietoa siitä mistä jäämme vaille kaupungeissa.

Viro on tätä samaa pohjoista havumetsäaluetta kuin mekin. Virolaiset ovat sen lisäksi ylpeitä hienoista metsistään. Kun niitä katsoo ja näkee suunnilleen saman kuin iso kalastajalintu, niin tuntee olevansa kotona. Minun on pakko asua kaupungissa, mutta kun istua nökötän katsomassa kalakotkas'ien (sääksi eestiksi) elämää, pääsen osaksi niiden metsien elämää. Minähän näen ne, joten – ergo sunt! Sääkset eivät ole fiktiota!


6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tiedätkös Ripsa, meillä oli nuoruudessani tuttu jota kutsuimme "Hulluksi maisteriksi" ja erikoinen historian opettaja hän olikin, Aimo kanervan ja niiden muiden tuttu, rakensi padon Äkäsjokeen etc.
No, hänellä oli kaksi professoriveljeä, toinen Englannissa, toinen Ameriikassa, aika etelässä, oliko Virginiassa. En koskaan tavannut heitä, maisterin vain ja hänen äitinsä joka oli isoäitini tuttuja.

Mutta sattuman kaupalla kuulin radiossa haastateltavan tätä Amerikan-veljeä. Hänestä on jäänyt pysyvästi mieleeni hänen Suomi-kaipuunsa. Ei, hän viihtyi USA:ssa mainiosti, kaikki oli hyvin ja hienosti, hän oli siellä haluttu proffa, hän aikoi kuolla siellä, mitä voisi vielä kaivata? Mutta maan kirjavuus, sen vahvat värit, luonnossa ja ihmisissä ja kaikessa mikä näkyy, se oli joskus liikaaa, ei aina kestänyt. "Täällä kotomaassa on elämässä ja luonnossa on tietty harmaus jossa sävyjä ja vivahteita, sielu lepää täällä:" Ehkä hän ei ihan näitä sanoja käyttänyt mutta ajatus oli tuo.

Aina kun Ameriikasta kerrotaan kuten sinä nyt, muistan tämän sattumalta kuulllun haastattelun. Nyt mietin että vieläkö hän näkisi Suomen samoin silmin kuin silloin, epäilen hiukan.
Ja täytyy sanoa, että kaipaan minäkin joskus niitä aikoja, samasta syystä!

Hannu

Ripsa kirjoitti...

Hannu,

suomalaiset ovat surkeita emigrantteja. Ne jatkavat kaipaamista - vähän niin kuin venäläisetkin - vielä ainakin kolmanteen ikäpolveen.

Suomalainen luontosuhde? Värit ovat ehdottomasti se pääjuttu. Mutta seuraavaksi tulevat tuoksut. Tänään kävelin merenlahdella. Poistullessa oli yhtäkkiä siinä katukäytävällä pitkiä havuneulasia. Aurinko paistoi niihin eikä edes niin kovin kuumasti, mutta se kuolleista havuneulasista tullut tuoksu oli uskomattoman huumaava.

Aivan kuin olisi siitä leijunut suoraan syvälle metsänpeittoon.

Ehkä Amerikkaan emigroituneista voi ottaa semmoisia otoksia. Toinen on kieli: riikinruotsalaiset ainakin opettelevat tarmokkaasti englannin ihan heti ja itse, eivätkä tahdo lastensa tuntevan ikinä mitään koti-ikävää. Suomalaiset pitävät kielestä kiinni.

Kyllä minäkin vähän pelkään että tämä Suomi ei ole oikein enää todellinen. Mutta minulla kysymys onkin siitä, että jotkut osat Ameriikasta olivat kerta kaikkiaan ihania, kauneutta, rytmiä musiikissa, nopeaa mutkatonta sosiaalisuutta, niitä ominaisuuksia jotka meille ovat niin peräti eksoottisia.

Anonyymi kirjoitti...

oi miten ihanaa tekstiä, ripsa. näitä sinun tajunnanvirtojasi tarvitsen, kun alitajuinen erakkoroolini menee liian syvälle.

on hyvä että viitsit käydä uimassa. nivelet pitävät veden vastuksesta. minun lääkärini sanoi, että kannattaisi hankkia kausikortti johonkin halliin, mutta aattelin nyt vielä toistaiseksi olla luonnonvesien varassa. vesi on auki tuossa lahdessa pitkään.

lääkäriltä tultaessa on monesti pettynyt olo. sitä kai olettaa hölmösti aina etukäteen, että jokaisella lääketieteen edustajalla on hallussaan lääketieteen absoluuttinen totuus, josta löytyy apu vaivaan kuin vaivaan. kun lääkäri ei pystykään taikomaan ongelmaa pois, mielen valtaa voimaton epätoivo: mihin voi enää luottaa? ehkä lääkärit pitävät jumalamaskia kasvoillaan potilaita rauhoittaakseen: leikkaussaliin kiidätettävä sydänpotilas tuskin haluaisikaan kuulla lääkärin tilitystä inhimillisestä epävarmuudesta.

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri,

kiitos kun pidät näistä sanavirroista. Aina ne eivät osu, mutta joskus onnistuu sanomaan aivan oikein jos vain antaa itselleen luvan mennä etiäpäin. Järjettömin otus tuolla päässä onkin se sensori, joka väittää ettei tästä pidä puhua, eikä edes tästä. Joskus niitä on kokonainen sensorilauma huutamassa.

Uiminen liittyy omassa mielessäni aurinkoisten päivien leikkeihin joskus kun olin 4-5-vuotias ja kesiä Lappajärven rannalla. Hieno hiekkaranta ulottui loppumattomiin. Sitten käytössä oli uppotukki, josta voi pitää kiinni ja uida niin syvälle ettei pohjannut enää. Kerran sitten tukki lipesi käsien alta ja sitten minä vain uin.

Kun uinnissa ei ole tavallisessa elementissä, niin siellä tulee leikityksi aivan itsestään. Eiku tietenkin mulla on ankara harjoittteluohjelma ja se alkaa vähitellen tuottaa tuloksia.

Lääkäreillä on halua leikkiä shamaania. Suurin onnistuminen niillä on aina plasebo-vaikutuksen kanssa pelaamisessa. Sitähän se potilas-lääkärisuhde tuottaa.

Värit muuttuvat tänä vuonna hyvin hitaasti. Varmaan on liian lämmintä. Tänäänkin suunnilleen 17-astetta. En kyllä muista tämmöistä syksyä. Siihen voi olla kyllä järkevä selitys: huono muisti.

Liisu kirjoitti...

Vähän alakuloiselta kuulostavaa tunnelmointia sinulta, Ripsa. Vai olenko itse siihen mielentilaan tällä hetkellä virittäytynyt niin että kaikki, esim. jos katson ikkunasta ulos, näyttää harmaalta ja alakuloiselta.
Se hyvä puoli siinä, että joku hyvä asia erottuu kuin punaisena viiruna ja näkyy selvästi.


Lääkäreistä kuulen paljon "keittiön oven" kautta. Yksi heistä valitti: Nykyään potilaat tietävät jo tullessaan mikä heitä vaivaa. He vain vaativat vain tarkempia tutkimuksia vaivoihinsa, tutkintoja, jotka ovat kalliita, ja joita kaupungin tai kunnan rahkeet eivät kestä, ja yksityiselle puolelle he eivät suostu menemään "kun se on niin kallista".
Terveyskeskuslääkärit ovat puun ja kuoren välissä. Heitä ei katsota suopeasti, jos maaräävät tutkimuksiin liian usein ja liian paljon. Eräs sanoi: Tämä on kummallinen virka, kun ei voi eikä saa tehdä työtään kunnolla. Aikakin on rajoitettu jonka saa käyttää yhteen potilaaseen.

Eräs kertoi, että jotkut tulevat vastaanotolle tuomaan kaikki sairautensa ja vaivansa kerralla, ja kun he lähtevät, on ikävä katsoa heidän pettymyttä ilmettään, kun mikään vaiva ei olekaan poissa. Ehkä he ajattelevat että jo pelkkä käynti lääkärin luona parantaa.

Vanha lääkärivitsi: Lääkäri seisoo ikkunan ääressä ja kuuntelee potilaan valitusta. Kun se loppuu, hän kääntyy ja sanoo: Minusta tuntuu kun kuuntelin puheitanne, että teidän pitäisi mennä lääkäriin!

Ripsa kirjoitti...

Liisu,

joo, tuo lääkärivitsi kuulostaa aivan joltakulta Marxin veljekseltä. Samoin minäkin kuulen juttuja lähipiiristäni lääkäreiden työstä. Hullua hommaahan se on. Jotkut lääkärit tyytyvät olemaan shamaaneita.

Mutta ei surussa tai melankoliassa ole mitään outoa, ilman sitä ei ole myöskään iloa eikä onnea. Eivät bipolaarit tule tyhjästä, kyllä äärimmäisetkin tunteet kuuluvat ihmisen mieleen, mielestäni myös kissalla on tuulia ja puuskia.