17.10.15

Kirjastot ja uimahallit



Tulin juuri vesijumpasta Helsingissä. Tätä ennen olen tainnut olla hesalaisessa uimahallissa noin 40 vuotta sitten. Silloin päätettiin että ruvetaan käymään uimassa anivarhain aamulla kun muu porukka ei ole vielä edes hereillä. Sitä jatkui aikansa.

Lauantaiaamut olivat parhaita. Ihmisillä ei ollut sinä päivänä luentoja, joskus tenttejä oli lauantaisin, mutta vain kerran kuussa. Elokuva-arkistossa oli esityksiä mutta lauantai-iltapäivällä, joten se ei sotkenut edes talkoo-päivää. Talo piti siivota ja pojat pätkivät palasiksi vanhoja hirsiä. Ne tulivat ilmaiseksi radan toiselta puolen, kun purkujätteet piti saada jonnekin eikä opiskelijoilla ollut panna rahaa edes Vapon myymiin klapeihin. Tuli surku, kun joissakin hirsissä oli vielä kiinni ikkunaverhoja.

Vapolla taisi olla lämmityspuumonopoli niihin aikoihin. Helsingissä puulämmitys alkoi tulla harvinaiseksi. Elettiin 1970-lukua. Meillä oli tarkoituksena myös pitää pystyssä ja kunnossa kaunista kansakoulua, joka taisi olla viimeinen lajissaan, rakennettu vuonna 1924. Puuta tarvittiin, luokkahuoneissa oli yleensä yksi iso uuni ja nurkista veti.

Meille kerrottiin että hirret on tuotu numeroituna Terijoelta ja muualta Kannakselta, kun tarvittiin esimerkiksi asemarakennuksia ja asuntoja venäläisille byrokraateille. Veräjämäen hienot pitsihuvilat ehdin nähdä hätäisesti ja summittaisesti vain kerran, sitten ne jo haihtuivat savuksi uuneissamme. Ehkä ilman kamalaa köyhyyttä olisimme alkaneet vaatia huviloiden säilyttämistä? Kuvittelin kyllä kävellessäni näkeväni juuri mäen alle sujahtavan gogolilaisen päällysviitan, tsaarinaikainen haamu.

Uimahalleissa ei ollut 1970-luvulla vielä vesijumppaa. Ei muuta kuin uitiin. Meitä taisi olla liikkeellä ainakin Pipari, Killi, Riitta, Poni ja minä, joskus vähemmän ja joskus enemmän. Muuten olen tottunut liittämään yhteen kirjastot ja uimahallit ainakin tuolta ajalta, ne ovat tärkeitä kunnallisia instituutioita: mens sana in corpore sano!



Vanhassa koulussa asuessamme tulin lukeneeksi suunnilleen kaiken mahdollisen klassisen venäläisen proosakirjallisuuden. Olin sattunut tapaamaan Vanhan kuppilassa kirjailijan, jonka isä oli suomentanut venäläistä kirjallisuutta. Meistä tuli ystäviä melko varmasti juuri hänen kirjastonsa vuoksi. Ystävystyminen hienon kirjaston vuoksi oli noihin aikoihin mahdollista.

Koska olin lukenut ja kirjoittanut niin kauan kuin olin sen taidon saanut opetelluksi noin 8-vuotiaana, niin Oulunkylän kirjasto oli parissa kuukaudessa luettu läpi. Kirjastot olivat hätää kärsimässä, koska lainattavaa ei yksinkertaisesti riittänyt tarpeeksi. Siksi toisen polven kirjailija oli kullanarvoinen ystävä eikä minun tarvinnut tyytyä lainaamaan kirjoja, saatoin jäädä hänen luokseen keskustelemaan kirjoista.

Nyt olen täällä saman kirjaston keskellä. Minulla on lukuloma. Mutta kyllä tämä kuluu kiivaasti merkintöjä tehdessä. Koska en ehdi lukea koko kirjastoa, on otettava joitakin ja valinta on tavattoman vaikea. Olen tämän viikon aikana kulkenut kahden kirjan väliä: Mihail Šiškinin (Sinun kirjeesi) ja Virginia Woolfin (Päiväkirja I) välillä. Päivisin ja iltaisin ja öisinkin tulen lukeneeksi vähän kaikenlaista. Nukkumiseen ja vesijumppaankin käytettävä aika tuntuu menetetyltä, vaikka ei kai niille mitään mahda. Ilman niitä tulee päänsärky eikä sitten pysty lukemaan.

Sen sijaan muistan kyllä hyvin takaisinkeinahtavan unen, joka tulvahti minuun kun olin palannut hotellini vuoteeseen. Se oli aivan odottamattoman kirkas, luultavasti hämmästyin sitä niin että se jäi selkeänä mieleeni. (Takeshi Kaiko: Kesän pimeys. Suom. Kai Nieminen, 1972)

Ylitse muiden on yksi mistä olen tullut vuosien mittaan puhuneeksi kirjailijan kanssa: unet ja niiden tulkinta. Se liittyy lukemiseen aivan oleellisesti, koska lukemisessa jokainen luo itselleen uusia maailmoita, jotka avautuvat kirjoista – vaikka tuskin ne juuri kirjoittajan kertomalla tavalla ilmestyvät uniimme koska me ihmiset olemme niin hirveän erilaisia – ja unissa on mahdollista nähdä kirjojen hahmoja ja maisemia noin vain. Lukijat eivät tarvitse kuvitettuja painoksia.

Japanilainen kirja sattui olemaan tuossa vieressä. Se on Tammen Keltaisen kirjaston kirja. Nyt mietin sitäkin, mahtaako tuota kirjaa löytyä enää mistään muualta kuin yksityiskirjastoista. No, Helsingin yliopiston kirjastosta tietenkin. Kirjastot poistavat kirjoja sen mukaan kuinka paljon niitä lainataan. Silti juuri harvoin lainattu kirja voi olla juuri se tärkein niille harvoille lainaajille. Jotkut kirjat ovat harvinaisuuksia.

Kirjailija on tietysti Pietarissa. Kertoo kulkeneensa esimerkiksi Dostojevskin jalanjäljissä. En minä kadehdi, todennäköisesti huonot koipeni eivät suostuisi kulttuurikaupungin monumenttien jäljittämiseen. Olen onnellinen kun voin istua täällä miettimässä maailman kirjallisuutta. Siinä ohella olen lukenut kuinka vakinaisessa kaupungissani lopetetaan kirjastoja, koska ne tulevat kalliiksi: kaupunki laskuttaa liian isoa vuokraa kirjastoilta, joten on kaupungin lopetettava ne. Jostain syystä kellekään ei ole tullut mieleen vuokran lopettamista...

Olen huomannut että jotkut yrittävät sanoa, että kirjastoja ei saa enää takaisin jos ne nyt lopetetaan, mutta kaupungin valtaapitävät eivät vastaa vastaväitteisiin. Ei ole tarvetta vastata, kaupunkilaisethan ne poliitikot ovat sinne istuttaneet. Sitä voisi miettiä mitä ne virkamiehet ovat.



En ehkä osaisi olla täällä yksin pelkästään lukemassa ja kirjoittamassa. Helsinki on entinen koti, mutta aika vieras tällaisena mikä siitä on kasvaessaan tullut. Aivan yhtä tärkeä kuin kirjasto on täällä asuva kissa. Kirjailijalla, samoin kuin minulla, on aina ollut kissoja ja olen hoitanut melkein kaikkia hänen kissojaan. Suhteeni kissoihin on yksinkertainen ja selvä. Kissa tuntee ja ajattelee vaikka se ei lue ja kirjoita ja sen vuoksi se on ajatuksille ja tunteille tärkeä peili.

Pari päivää sitten kissa tahtoi näyttää temppunsa. Se loikkasi noin kahden kolmen metrin päästä pöydältä kirjahyllyn päälle. Kissa todella tahtoi näyttää sen, se liikuskeli vähän levottoman näköisenä tuolilla ja tuli hieromaan poskeaan tietokonetta vasten ja kun en reagoinut, se puski kantta kiinni ja älähdykseni jälkeen loikkasi. Sirkuskissa kirjastossa.


Omalla kissallani on toinen oma ihmisensä luonaan. Kissat ovat erilaisia, tuntuu hyvältä olla joskus jonkun toisen kissan kotona.

3 kommenttia:

  1. Kissoja, kirjoja, kirjailijoita. Mukavia elähdyttäviä asioita.

    Dostojevskin mainitseminen sykähdyttää. Muistuu mieleen
    Rikoksen ja rangaistuksen ihmeellinen maailma, johon
    sukelsin nuorena. Mahtaisiko kirja vielä lumota jos lukisin
    sen uudelleen nyt vuosien jälkeen? Varmaankin, mutta
    eri tavalla.

    Hyvä havainto, tuo että kissat ovat erilaisia. Ranskalainen
    sananlaskui: "Yöllä kaikki kissat ovat harmaita." :)
    La nuit, tous les chats sont gris.

    VastaaPoista
  2. Käyn täällä Blogissasi, Ripsa, ehkä sen takia, että kun luen tekstiäsi voin peilata sitä omaan elämääni. Meillä on sinun kanssa paljon yhteistä. Jopa tuo uiminen ja tietysti lukeminen, ja Helsinki on meidänkin henkireikä. Meillä on siellä asunto, vaikkakin nykyisin oleskelemme mieluummin vapaa-ajanasunnossa koska se on työpaikkamme ja muuttunut vähitellen kodiksi, jossa on ihan tarpeeksi virikkeitä ja luonto ikkunoiden takana. Käymme kaupungissa vain tarpeen tullen. Helsinki on myös opiskelukaupunkini. Ja tuttu siinä mielessä. Nyt olemme vähentäneet käyntejämme syystä, että olemme antaneet asunnon pojalle työpaikaksi, hän asuu vaimonsa kanssa kadun toisella puolella, mutta vaatii ehdottomasti oman työhuoneen, asunnon, jossa voi olla täysin yksin. Hän säveltää, sai viime kuussa paperit Sib.Akatemiasta ja omistautuu nyt pelkästään työlleen. Emme halua häiritä häntä, mutta olemme yötä siellä harvemmin. Yleensä silloin, kun siellä on hyvä konsertti tai näyttelyn avajaiset, tai tarpeiden ostoa yms. Joskus on pakko mennä vain hengittämään Helsingin ilmaa. Poika on selvästi iloinen ja vaikuttaa onnelliselta, kun hänellä on nyt tavallaan "oma asunto", jossa kukaan ei häntä häiritse. Se taas ilahduttaa meitä. Sinä varmaan ymmärrät, miten tärkeää on saada rauhassa tehdä jotain henkistä työtä, kuulostaa, että kaikilla tuntemillamme taiteentekijöillä on jossakin paikka, joka on pyhitetty pelkästään työskentelylle. Muuten se ei onnistu.

    Kiva, että pidät blogia. Minullakin on sellainen, mutta harrastuksena vain, ja kirjoitan sinne ehkä kerran tai kaksi kuukaudessa, joskus tulee pitempiäkin taukoja ajanpuutteen takia. Minusta on kiva aina, jos on aikaa, käydä lukemassa toisten blogeja. Joskus niissä pääsee lähemmäksi ihmistä kuin livenä. Meillä käy kyllä täällä "maallakin", aika paljon porukkaa, mutta väki on vähentynyt sen jälkeen, kun meistä tuli "raittiita", eli emme tarjoile enää edes olutta. Jotain ruokaa kyllä tai alkoholittomia juomia. Vieraat tuovat sitä mukanaan, tai osa entisistä "ystävistä" jää tulematta, on ikävä nauttia omia eväitään. :) Meitä tämä ei haittaa.

    VastaaPoista
  3. Rita,

    tuntuu siltä että vanhemmiten ainakin minun pitää palata silloin tällöin takaisin kirjoihin joita luin nuorena. Muistan jonkin ajan takaa, kun Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli julkaistiin uudelleen (enkä nyt muista oliko se uusi suomennos, ehkä sellaisiin ei kustantamoilla ole enää varaa), olin ällistynyt siitä, miten moderni se pamfletti, vai populäärifilosofinen opus, edelleen on. Toisaalta voi olla että kirjaa lukiessani vain törmäsin nuoreen itseeni, joka ei ollut kovin hirveästi vielä lukenut.

    Dostojevskin Rikos ja rangaistus tuli muutama vuosi sitten venäläisenä TV-elokuvana televisiosta. Minusta siinä oli paljon autenttisen oloista ja tuttua. Suomennoksia pitäisi tulla enemmän ja monilta kielialueilta. Suomi on niin pieni kieli, että väistämättä ihmisillä ei ole läheskään kaikilla kykyä lukea monilla kielillä.

    En minäkään osaa venäjää. Koulussa oli pakollinen ruotsi, sitten saksa, latina ja englanti. Väittävät että esimerkiksi venäjänkieliset runot eivät oikein taivu suomeksi, tosin ihmettelen miten mitään runoutta voi kääntää millekään kielelle. Runojen kieli on ehdottoman täsmällinen.

    Liisu,

    meille Pohjanmaalle muuttaminen oli tärkeää kun vanhat sukulaiset alkoivat tarvita apua. Nyt Helsinkiin ei olisi edes varaa muuttaa. Se että on mahdollista käydä täällä etelässä kissasitterinä on siis loistava juttu.

    Voi käydä tapaamassa ystäviä, katsoa taidenäyttelyitä, käydä teatterissa. Hullua olla vain kissan kanssa ja miettiä. Helsingissä vaivaa yhä enemmän liikenteen meteli. Ei se suurkaupunki ole ja siksi varsinaisia tapahtumia on etsittävä erikseen. Mutta kun kävin katsomassa miltä Tennispalatsissa näytti niin olin kyllä tyytyväinen.

    Täälläkin on sukulaisia, mutta etäisempiä. Muistan aika hyvin täällä asumisesta sen, kuinka Helsinki sulkee sisäänsä, aloin unohtaa muun Suomen. Nyt sitten en tunnista enää Helsinkiä.

    Blogit ovat eräänlainen kansallinen kartta, sieltä löytyy ihmisiä joka puolelta Suomea ja ulkomailta yhtä lailla. Blogistan on mielestäni yhdenlainen lehdistö. Ihmisten fyysinen maailma taas on hyvin samanlainen missä vain ollaankin. Uimahallin pukuhuoneessa mietitään yhdessä minkälaisia jumppareita oli tai sitä miten tuli yö nukutuksi ja olivatko unet hyviä.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista