31.10.15

Talven toivossa


Jos lähtee jonnekin, kannattaa mennä silloin kun on joku niistä vähäisemmistä muutoksista, joita mahtuu noin kahdeksaan vuodenaikaan. Ilmastonmuutos tekee havaitsemisesta hankalamman. Lokakuun alkupuolella oli lämmin, mutta kun minulla ei ole kalenteria en muista miten lämmin ja milloin, mutta kesäistä, eilen illalla oli jo kuuraa autojen pelleillä Espalla. Periaatteessa ei ole omituista että ilmat vaihtelevat koska satutaan asumaan Atlantin ja Siperian välillä. Nyt vain ilmat tuntuvat hurjistuneen.

Tulin takaisin kaupungista joskus kymmenen maissa illalla ja potkiskelin kävellessäni hennosti ratisevia katulampun valossa hopealta hohtavia lehtiä. Ja sitten oli jo pakko kumartua alas ja katsoa. On täytynyt olla pakkasta.

Kaupungeissa minun on oltava varovainen. En ole koskaan osannut geometriaa ja kun oli keskikoulussa vuosi, joka päättyi avaruusgeometriaan, sain ehdot. Kaupungeissa tiedän että on mentävä täältä tuonne, mutta aivot kääntävät kartan diagonaalisesti päinvastoin. Karttaan  tulee taitos niin että se muuttuu monikulmioksi. Aivojen antama kuva ei enää vastaa kuvaa saati minkäänlaista todellisuutta. Olen käsittänyt että en ole ainut sellainen ihminen, kyse on jostain kehityshäiriöstä. Vaihtoehtoisesti kyse on elämänpiiristä, koska maalla en eksy koskaan ja metsissä on polkuja, ellei ihmisten niin sitten hirvien.



Olen kävellyt katsomassa rantojen kallioita. Silmät eivät väsy. Aurinko paistoi miltei koko kuukauden ja meri tuntuu hyvältä. Pitäisi vain päästä kauemmas sellaiseen paikkaan, jossa ei enää näy taloja eikä ihmisiä. Se pyrkimys tulee oikeastaan luonnostaan: pitäisi päästä pois metelistä. Helsingissä rakennetaan koko ajan ja autot kulkevat ja isot koneet murisevat.

Ensimmäiseksi kaupungissa, oli se sitten missä tahansa, tulee mieleen muurahaiskylä. Ihmiset näyttävät kulkevan aika tietoisesti sinne ja tänne, asioilla. Vähän aikaa sitten ratikassa oli hyvin humalainen mies joka toisteli jonkun poliitikon nimeä ja joi välillä pullosta jotain tulilientä. Selkä häneen päin seisoi selvä mies joka hymyili. Se ei ollut pahantahtoinen hymy, se kertoi ettei ole vaaraa. Ihmiset tuntuvat lähettävän toisilleen sanattomia viestejä. Olen lukenut että muurahaispesässä asukit lähettävät toisilleen kemiallisia signaaleja. Ehkä muurahaiset eivät hymyile.



Koska en enää asu täällä, olen vain käymässä, minun ei tarvitse sopeutua siinä mielessä että sopisin katukuvastoon tai mihin tahansa sisätilaan tai jonkun huushollin tapettien väreihin. Sitä paitsi en ole tehnyt sitä koskaan enkä ymmärrä miksi se pitäisi oppia nyt. Kyse ei ole minusta vaan kaupungista ja kaikenlaisista asioista jotka tapahtuvat, koska niin on oltava. Elämä tuntuu olevan normaalia. Ainakaan en ole kaupunkiin vielä pahemmin kompastunut. Jossakin kävellessäni ratikan kolina herättää, ajattelen että jospa ystävä joka kuoli jokin aikaa sitten, ei olekaan kuollut ja odotan tässä häntä.

Silti moni ihminen näyttää aivan liian kiireiseltä, joskus jopa tuskaiselta. Ruokakaupassa lapset pitävät jatkuvaa ulvontaa ainoana tapana saada äideiltään tai isiltään huomiota. En tiedä onko lapsia nyt enemmän kuin 40 vuotta sitten, voi olla, mutta en muista äänimaisemana lasten uhmakohtauksia. Ehkä kyse on ollut karkkihyllystä. Yhden lapsen puoleen kun kumarruin, lapsi ällistyi ja sulki suunsa. Onko mahdollista että ihmiset olivat lähempänä toisiaan silloin ajat sitten? Perheet ja naapurit olleet pikkulasten tätejä ja setiä?

Kun opettelin bussi- ja ratikkareissuja (miksi 3B ja 3T eivät ole enää olemassa?), kun piti päästä messukeskukseen tai punavuorelaiseen teatteriin, niin luin karttaa kämpillä kauan ja hartaasti ja lähdin väärään suuntaan. Rupesin miettimään televisiossa näkemiäni dokumentteja kasbaheista ja muista pyörteilevistä kaupungeista. Helsinkikin on selvästi kasvanut, ei yksinomaan kasvatettu. Kaupungeilla on luonteensa.



Varsinainen työni on ollut yrittää lukea tätä kirjastoa kämpilläni, mutta se on osoittautunut toivottomaksi urakaksi. Siksi sitten lähdin ulos tapaamaan ihmisiä, katselemaan ja kuuntelemaan. Sen verran olen nyt edistynyt lukemisessakin, että luin juuri toiseen kertaan tässä asunnossa kissasitterinä ollessani Joseph Brodskyn Veden peilin. Se on hieno kirja Venetsiasta, mutta yleensä kaikista paikoista joissa on vettä, kaupungeista jotka veden heijastuksina muuttuvat hetkestä toiseen ja varsinkin talvella, kun valo on viisto ja äänet vaimentuvat. Kirja toi mieleeni yhden talven jonka asuin Tukholmassa 1960-luvulla. Vesi oli paras elementti, siihen pystyi kiintymään ja kiinnittymään. Muuten Tukholma oli yksinäisyyden paikka. Kaikki oli loputonta niin kuin nuorena on.

Jossain määrin ihmisten rakentama kulttuuri kaiken touhun ja hyörinän päälle on keinotekoinen. Kyllä taiteestakin signaaleja lähtee. Olen ehtinyt nähdä sitä paljon. Onneksi suuren osan ystävien ja sukulaisten kanssa, jolloin siitä on tullut sosiaalinen asia.

Kun taide on kuorruttanut kaupunkia ja kuorruttaa edelleen, sen jälkimaku ja mielteet ja ajatukset täytyy jättää nyt alkuunsa sikseen. Taisi olla Martin Heideggerin teesi se silleen jättäminen. Silleen jättämiset eivät tietenkään loputtomasti onnistu, joskus niitä on purettava. Kokemuksesta pitäisi tietää milloin painolastia on tullut liikaa.








6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

ripsakulta

nyt kun en enää asu hesassa, suhde siihen on muuttunut rakastavammaksi. minulla on nykyisin pakottava tarve nähdä siellä asioita, joista vielä vuosi, pari sitten en olisi voinut muodostaa edes mielipidettä. ko. kokemuksista tulee varsin kauniita. tottakai, kun itse näkee.

samalla tapaan ystäviäkin. pieni ystäväpiirini on siinä suhteessa helppo, että tiedän joka uunin lämpiävän samoilla klapeilla: taiteella, musiikilla ja elokuvilla.

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri,

jotain samaa minäkin uumoilen. Että suhde kaupunkiin on muuttumassa. Minulla tosin muuttamisesta on jo vuoskymmenet. Ehkä ajassa nyt liikkuu jotain todella erilaista? Mutta ei sitä ole mahdollista ihan heti tietää. Ei näin vähän aikaa käymäseltään olemalla.

Yksi asia tuli mieleen, se semmoinen suvaitsevuuden puolesta järjestetty mielenosoitus kesällä ja samalla rasismia vastaan. On siihen henkilöhistoriallisetkin syynsä, koska en ole aina asunut Suomessa. Ehkä suomalaiset eivät ole asuneet muualla niin paljon kuin olisivat halunneet?

Muistan hyvin kun EU-sopimuksen tullessa yliopistot ja opetusministeriö lupasivat vaihto-opiskelua yhdeksi ratkaisuksi sekä tiedonjanoon että kielten omaksumiseen. Voi olla että takaisin Euroopasta tuli sitten eurooppalaisempia suomalaisia, mitä ikinänsä se nyt sitten tarkoittaisikaan.

Sepä se on, taidenäyttelyt, teatteri ja konsertit. Siinä on varmaan yhdenlainen hesalainen otos.

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

minä olen muuttanut paljon, siis ihan hirveän paljon. pidän muuttamisesta, en voisi asua koko ikää samassa kodissa. minulle tavaroiden siirteleminen paikasta toiseen on tätä nykyä helppoa, kun omaisuutta on niin vähän. olen sitä mieltä, etteihän sole mikhän, ko vain nämät tästä! siksi olenkin parin viime muuton aikana laittanut tikkua aika vähän ristiin.

tykkään öisistä kaupungeista. istun mielelläni baarinnurkassa teekupin kanssa öiseen aikaan ja vain katselen katuvaloja. helsingissä ahdistaakin monesti se, että aukiolevia kivoja satamatuikkuja on kovin harvassa. ne tapaavat olla aina liian jotain, onneloita, roskapankkeja tai aikaisin sulkeutuvia.

vieraaseen kaupunkiin on myös parasta saapua myöhään illalla, siinä on jotakin hyvin eskapistis-tyyppistä yksinäinen yön kulkija -mystisyyttä, myönnän auliisti. yksi matkamuisto on kesäöisestä new yorkista, johon taksista reissureppu olalla solahdettuani olisin kuollut onnellisena, jos olisin.

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri,

todennäköisesti moni kirjakin alkaa niin, että hän saapui kaupunkiin myöhään yöllä. Semmoinen ihminen on joku lännenlokari, joka oli ajatellut jo asettuvansa, mutta huomasi että kulkeminen on ainut tärkeä asia. Se on hirveän romanttinen kuva. Olen minä kulkureita nähnyt, niillä ihmisillä on silmissä täysin ontto katse. Suurimmalla osalla.

Ulkopuolelle päätyy kyllä varmaan ihan helpostikin, kodittomuus jo riittää. Suurin osa kodittomista ei ole oikeastaan muuta vailla kuin omaa paikkaa. No, jos sinä olet omasta tahdostasi muuttanut, olet ehkä onnekas. Pystyt menemään uusiin paikkoihin etkä jää kaipaamaan, sekin voi olla hyvä.

Yökaupungit muuten ovat oikeasti kauniita. Sekin on totta että missään Suomessa ei ole läpi yön auki olevia kahviloita. Paitsi rekkoja ja muita yökulkijoita varten: essot pitkänmatkan kulkijoille. En tiedä onko paikka se tärkein asia.

Minä kyllä muistutan kissaa, menen mielelläni nukkumaan lämpimään sänkyyn jossa jo kuuluu valmiiksi nukkuvan hengitys. Unitalo on se, mikä kertoo millainen suhde unennäkijällä on elämäänsä. Muistaakseni talon idea on peräisin Jungilta, sopisi olemaan. Se voi olla myös yhteinen talo ja merkitä pitkää ja hyvää elämää useille ihmisille.

Keiju kirjoitti...

Mielenkiintoista, että mainitset Atlantin ja Siperian. Olen näet ollut huomaavinani, että Suomelle tyypillinen niin kutsuttu väli-ilmasto on katoamassa tai ainakin sen merkitys muuttumassa. Kasvoin sellaisiin kesiin, jolloin oli useimmiten aika lämmintä muttei hellettä, ja sellaisiin talviin, jolloin oli tasaisen kylmää eikä välttämättä varsinaisia paukkupakkasia. Nyt tuntuu, että kesällä on joko mantereisen lämmintä tai luoteiseurooppalaista viileää epävakaisuutta. Talvella on useimmiten lauhaa niin kuin Atlantin äärellä, kunnes Siperian pakkaset tulevat pistäytymään. Se välimuoto on kadonnut tai supistunut. (Ja ei, muutolla Oulusta Tampereelle ei ole tämän kanssa tekemistä, sama muutos on tapahtunut molemmilla suunnilla.)

Lasten uhmakohtauksista tulee mieleen käsite, jota olen joskus käyttänyt: kännykällä kasvatetut lapset. Lasten vanhempiinhan se ulkopuolisen kriittinen ajatus aina päätyy. Jos ei osaa olla lasten vanhempana, muuten kuin laittaa lapsille jotain passiivista ajanvietettä pyörimään ja keskittyä itseensä, voisi olla parempi jättää lapset tekemättä. Itse en ole halunnut lapsia. Tiedän, että olisin surkea isä tai vanhempi.

Ripsa kirjoitti...

Keiju,

ilmastonmuutoksen perusteesi on se, että säiden ääri-ilmiöt yleistyvät. Tuolla Meksikossa oli juuri kaikkien aikojen isoin hurrikaani. Tyyni valtamerikin on lämmennyt. Ja juuri nyt siellä sen länsirannikon luoteiskolkalla on ruvennut satamaan vuorilla lunta ja viikon aikana suunnilleen puolet vuoden sademäärästä. Se tietää sitten mutavyöryjä laaksoihin jossain vaiheessa. Meteorologit eivät sano yhteydestä mitään, mutta kyllä siinä on kyse ainakin samasta el Nino-ilmiöstä, joka sattuu nyt olemaan tulollaan. Kaikki muutokset ovat voimakkaita, koska valtameret ovat todella jo lämmenneet. Kun katsoo maapallon karttaa niin siellä on hirveän paljon vettä.

Minä tietysti muistan 1950-luvun talvet, jolloin oli paljon lunta ja tosikylmä, myös Pirkanmaalla jossa asuttiin lapsuuskodissa. Ja sitten taas kesäisin olivat pitkät heinäpoudat. Kesämökin lämpömittari kipusi johonkin asteeseen ja jumiutui siihen. Yli 25 sen kaksi viikkoa ja hevosen ja niitto-haravakoneiden ynnä meidän mökkiläisten voimin saatiin heinät latoon. AIV-rehua ei vielä ollut saati dinosaurusten munia.

Taidan olla aika tavalla maalainen. Täällä on nyt pimeä, sataa tihuuttaa ja tuulee. Kohta lähden täältä kohti Vaasaa.

Minulla on 1970-luvusta semmoinen muistikuva että lapsilla oli paljon aikuisia ympärillään. Tosin kun asuin kommuunissa niin ei jonkinmoista yhteisvastuuta voinut välttää. Jotkut ei-lapselliset olivat todella hyviä lapsenvahteja. Sellainen kuva minulla on että kyse ei ollut ainoastaan meidän talomme sosiaalisuudesta vaan vähän kaikkien.

Toivon totisesti että lasten ajanviete-rauhoitusmetodi ei ole kaikkialla voimassa. Sillä tavalla lasten kehitys tulee amputoiduksi ennen aikojaan. Et ole ainut joka jättää lapset tekemättä. Tunnen useita ikäisiäsi jotka tulivat siihen tulokseen. Ja sitten syytän itseäni ja sukupolveani: oltiinko me liikaakin teidän lasten elämässä mukana?