22.11.15

Lumi


Toivon että lumi ei tee enkeleitä eteiseen. Ainakin Pirkanmaalla on paljon ihmisiä vailla sähköä ja siellä asuu paljon ihmisiä. Juupajoki mainittiin, Aamulehden nettiversiossa oli kartta, mutta en kykene paikallistamaan sitä omalle maantieteelliselle kartalleni. Suuret runkoverkkojohdot lähtevät sieltä, missä sijaitsi nelostien varrella puukenkäpuu. Puun koristelija on todennäköisesti nähnyt Ermanno Olmin samannimisen leffan.

Se kartta on muutenkin kyllä vaille päivitystä ollut jo ajat sitten. En muistanut kuin juuri nyt että laulun kirjoittaja, Hector, valitsee kirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajan tänä vuonna. En ole lukenut yhtään palkintoehdokasta, joten se täytyy ehkä ohittaa. Minulla on edelleen sellainen tapa, että kuljeskelen kirjastossa lukulasit päässä ja vedän sieltä täältä kirjan maistellakseni ja sen mukaan sitten päätän mitä luen.

Lumesta on tehty paljon hienoja tauluja ja valokuvia. Yksi parhaimmista oli Vaasan Kuntsin museon yläkerrassa oleva kuva Helsingin katoista. Näyttely on valokuvaaja Ismo Höltön ja joitakin kuvia on ollut näyttelyn uutisoinneissakin. Kattokuva oli tehty pimeähuoneessa niin, että mustavalkokuvasta oli jätetty harmaasävyt pois ja se muistutti 1960-luvun estetiikkaa muutenkin. Yksi mustavalkoisen käyttäjistä olivat tietenkin puolalaiset graafikot, mutta kyllä heitä oli myös suomalaisissa graafikoissa ja valokuvaajissa.



Tätä nimenomaista valokuvaajaa en ole käynyt vielä missään katsomassa. Mutta hän osui erittäin hyvin tähän jatkumoon, jonka tulin luoneeksi Helsingissä. Siellä oli Virka-galleriassa Hannes Heikuran punaisia valokuvia Helsingistä. Niissä oli tällä kertaa ihmisiä. Lisäksi oli video, jossa Heikura selitti kuviaan Asko Mäkelälle, joka osasi tehdä hyviä kysymyksiä. Punaisissa kuvissa varjot ovat tummanpunaisia, ihmisillä on pysyvästi punaiset posket. Kuvissa on yksinäisyys olotilana, vaikka ihmisiä olisi muitakin kuin se yksi. Mutta voi punaisesta johtaa myös rakkauden ja epätoivon, vaikka se ehkä kuulostaakin kliseeltä. Varsinkin yöaikaan Helsingissä kyllä näkee ihmisiä, jotka olisivat välittömän avun tarpeessa.

Virka-galleria oli auki pitempään kuin Kiasma, josta jouduin lähtemään kesken pois. Byrokraatit ehkä olivat lähteneet jo töistä pois kaupungintalolta. Periaatteessa Heikuran kuvat kai sitten olivat mustavalkoisia? En tiedä yhtään millaista tekniikkaa valokuvaaja oli käyttänyt. Vedostukset eivät mielestäni väriä lukuun ottamatta eronneet Höltön kuvista, siis tekniikaltaan. Kuvamaailma oli hyvin erilainen ja sen takia olen tyytyväinen kummankin valokuvaajan näyttelyn näkemisestä näin peräkkäin.

Kuvat olivat Suomen historiaa. Aika on mennyt nopeasti ja pystyin lukemaan 1960-luvun kuvista oman nuoruuteni maisemia, Helsingistä oli kuva esimerkiksi Skohan talon purkamisesta. Sitten oli kuva Makkaratalon rakennustyömaasta. Silloin elettiin kiivaimpia Helsingin rikkomisen aikoja. Katujen talorivistöissä oli ammottavia aukkoja, joista ne harvat turistit kysyivät että osuivatko sotapommitukset kohdalle.

Olen kyllä asunut kauan maallakin ja siksi oli erittäin helppoa ymmärtää Pohjois-Karjalan kuvia. Suomi oli vielä agrikulttuurimaa ja vasta tulossa oli suurempi muuttovirta Ruotsiin ja peltojen paketointi. Oli vasta edessäpäin sen surun aika.



Eivät ne aivan dokumentteja olleet ne kuvat, kyllä ihmiset oli aseteltu kameran eteen työkaluineen kaikkineen, mutta ei Hölttö kai väittänytkään otosten olevan uutiskuvia. Taide pystyy kyllä aivan mainiosti myös dokumentointiin. Ne kuvissa olevat ihmiset olivat niin kutsuttua tavallista kansaa. En tiedä miten muuten tavallista kansaa voisi kutsua! Suomi on näyttelyn ajoista tyhjentynyt, siis varsinkin maaseutu, mutta ihmiset ovat ihmisiä kaupungeissakin ja heillä on (toivottavasti) käsitys suhteestaan Suomeen.

Eräs käynti Helsingin keskustassa tarkoitti sitten lähituntumaa maailmanhistoriaan. Ateneumissa on vieläkin meneillään Henri Cartier-Bressonin näyttely, pystyssä ensi vuoden puolelle. Suomalaiset valokuvaajat pystyvät aivan samaan kuin heidän ranskalainen kollegansa, mutta Ranska oli vielä 1950-60-luvuilla siirtomaavalta, joten ehkä kuvaajilla oli helpompi pääsy sieltä joka puolelle maailmaa. Seisoin pitkään katsomassa Albert Camus’n, Algerian ranskalaisen kuvaa. Taisi siellä olla myös Simone de Beauvoir ja tietenkin Mahatma Gandhi puoli tuntia ennen kuin murhaaja iski.



Kaikkien näiden kuvien vaikutus oli tietenkin se, että Pariisin attentaatti osui lujaa tähän katsojaan. Kun näkijät ovat kuvanneet siitä mitä oli joskus ja kun nyt tietää että aivan samaa ei ole enää, niin siitä tulee suru aivan yhtä lailla kuin Pohjois-Karjalan kuvista. Toivon että ihmiset käyvät katsomassa taidetta. Sillä tavalla on mahdollista miettiä mistä menneisyydestä ollaan tultu ja mihin tulevaisuuteen ehkä ollaan menossa. Jos ei ole historian tajua, niin ei ole yhteisellä kansalla myöskään identiteettiä. Yhtä vaarallista on jos ei tajua maailman menoa.

Osuin tietysti myös ennen lumen tuloa lukemaan tämän kirjan, jossa mietitään maisemia, myös lumisia ihmisiä ja eläimiä tuolla Lapissa. Historiasta siinäkin kirjassa ja sen kuvissa on kysymys. Eilen kävellessäni lumisateessa kaupungin läpi ajattelin aikaa ja ihmisiä siinä ja ajan henkeä. 

Puistossa pysähdyin hengittämään lunta. Siinä ei ole hajua. Mutta puiden muoto on muuttunut ja liikenteen melu on vaimentunut. Toivottavasti lumi ei sula, tulisivat nyt pakkaset ja keskipäivän viisto, kirkas talvivalo.



4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

ripsakulta

pieni terveinen suomenlinnasta. tie bastionin muurille rahisee kengän alla. vihreä nurmikumpu on puolustusmuurin turkki. muurin kivenjärkäleistä koottu kaari valmistaa kohtaamaan jotakin epätavallista. se seisoo kunniavartiossa elämykselle.

kostea pimeyden leuhahdus ja voimakas valo neliössä. kuva puolustusmuurin reunimmaisesta ikkunasta on kuin maantiedon opaskirjasta kuusikymmenluvulta osasta eurooppalaisia näkymiä.

tässä ne rakentajat ovat kyllä ajatelleet kauneutta, eivät ampumista, väitän p:lle. hän väittää toista. jo kolmesataa vuotta sitten miehet laskivat aseitten kantomatkoja. jokaisen aukon sijainti ja tarkoitus perustuu ajatukseen uhasta ja vihollisen pelkoon.

tämän jälkeen lautalla takaisin kauppatorille ja sieltä akateemiseen, josta aion ostaa pive toivosen kirjan hänen maailmanympäripurjehduksestaan. atlantin viemää on kirjan nimi.

tuli sinua ikävä, kun näin kissan viaporin telakan portila.

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri,

tuo onkin hankala kysymys. Onko mitenkään mahdollista että sotaponnistus tai Suomen virallisen ulkopoliittisen ja geopoliittisen linjan mukainen puolustussotaponnistus kuten Suomenlinna on, tai siis Sveaborg, voisi olla esteettinen elämys. On siinä se meri. Ja ne rakennukset saarella sopivat juuri sinne, maastoutuvat jopa. Mutta linnoitus?

Olen varmaan viimeksi ollut siellä Hyväntoivon linnoituksessa katsomassa Ryhmäteatteria. Todella monta vuotta sitten ellei kymmeniä vuosia. Lähinnä kyllästyin teatterin katsomiseen kun oli niin hirveän kylmä ja aina satoi eikä tainnut katoksia olla vielä liiemmin.

Jostain kirjasta olen lukenut yksityiskohtaisen selostuksen siitä, miten Kustaa III rupesi suunnittelemaan vanhojen Ruotsin kruunun omanaan ptämien Ingermanslandin maiden uudelleenvaltauksia serkultaan Katariina Suurelta. Siinä kirjassa oli kuva kahdesta laivastosta ampumassa toisiaan niillä laivamörssäreillä (?). Mutta en muista oliko Sveaborg silloin olemassa. Hämärä mielikuva jostakusta Sprengtportenista tai jotain sinne päin. Tyyppi joka sen linnoituksen suunnitteli.

Ahaa. Onko telakka vielä toiminnassa? Toivottavasti joku tuo kissalle silakoita edes.

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

onhan se - t­ela­kal­la säi­ly­te­tään ja kun­nos­te­taan van­ho­ja pe­rin­ne­pur­je­lai­vo­ja ja ve­nei­tä, eli se har­joit­taa kult­tuu­ri­his­to­rial­lis­ta toi­min­taa. telakan vuodenkierrossa kevään ja syksyn telakointipäivät ovat luonnollisia merkkipaaluja. saaressa asuva tutun tuttu kertoi, että silloin tulee vetäistyä pikkuhiprakka. hän kertoi senkin, että suokkiin kuuluvat edelleen muurit ja tunneleissa välähtelevät taskulamput. niin ja tietysti ohitse lipuvat uivat hotellit.

mekin oltiin perheen kanssa 90-luvulla katsomassa ryhmiksen sormusten herraa. se kesti ja kesti ja kesti - muistan olleeni kotimatkalla totaalisen kohmeessa.

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri,

tuota juuri mietinkin että millaisia paatteja siellä mahtaa olla. Muistan joskus nähneeni siellä ihan kalastusveneitäkin, ei mitään hirveän isoja, mutta selvästi työveneitä siis. Kuulostaa hyvältä että ihmiset saavat opiskella vanhempia veneitä joka tapauksessa.

Luulen että olen nähnyt Sormusten herran jälkeen jotain Ryhmiksen muitakin juttuja, joskus kun on muitakin lähtenyt katsomaan. Ynnä ihan yksinkin olen siellä käynyt. Ei ehkä Ryhmis ole siellä enää, en muista mikä on, mutta ainakin väliin on ollut Ylioppilasteatteri.

Mutta kyllähän se linnoitus oli kylmä. Muistelen jonkun kertoneen, että sitä ei saa lämmittää ainakaan oikein kunnolla siksi, että se voisi pilata muurin talvikestävyyttä, muistaakseni. Sen muistan että vähän pelotti mennä sisään siihen linnoitukseen kun tuntui että katto tipahtaa justiinsa niskaan. No, silti: Sormusten herra oli hieno juttu ja Kari Väänänen oli upea Klonkku!

Sitä paitsi olen kyllä muutenkin käynyt Suomenlinnassa, usein siellä on asunut joku tuttu tai tutun tuttu, niin kuin sinullakin. Muistaakseni vähän valittivat kun turistit pitävät piknikkiä vakiasukkaiden pihoilla.