11.11.15

Runoilta


Sen verran kävelin illalla ja tapani mukaan marssimalla, että kastuin läpimäräksi. Kainalossa oli sateenvarjo, mutta maalaisen ei pidä välittää pienestä tihkusateesta. Sitä paitsi ei ollut kovin kylmä, vaikka tihku olikin kylmää eikä alkusyksyn lämmintä vettä. Usein ensilumikin on jo tullut kuukausi sitten, viime vuosina ei.

Jos on hiljakkoin ollut voimakkaammin musiikin vaikutuksen alla, niin on helppo sujahtaa sinne uudestaan. Yksi oli pari viikkoa sitten kokemani, näkemäni ja kuulemani barokkikonsertti Johanneksen kirkossa (musiikin ympäristö merkitsee paljon aivan siitä riippumatta, mikä on kuulijan suhde kirkkoihin), toinen oli Sibeliuksen viulukonsertto ja Lemminkäis-sarja radiossa (Pekka Kuusisto ja Susanna Mälkki). Tämä kolmas oli akustinen kitara runon ohella ja itsenäisenä tekijänä kolmessa esityksessä LittFestin ohjelmassa, esiintyjinä Kai Nieminen, runoilija ja Kai Nieminen, akustisen kitaran soittaja.

Runoillan ajan mieleni oli keskittyneen rento. Musiikki on ollut määrittelemässä olemistani aina. Elävä musiikki välittyy parhaiten huonoista korvista kärsivään kuulohermostoon ja siis koko aistiin. Induktiosilmukkaa piti käyttää kun kuuntelin Sibeliusta radiosta. En tietenkään osaa sanoa muuttiko välissä ollut laite soundia, ei kukaan muu kykene puolestani sanomaan kuuloaistimuksistani, niiden erosta. Olen kyllä kuulopoliklinikalla käydessäni ajautunut joskus hyvin ajatteluttavaan ja pohdiskelevaan sananvaihtoon kuulosta, äänien olemuksesta, puheesta.

Kuulontutkija – ehdottomasti melkein ystävä – ei ottanut aineistoon musiikkia, mutta puheessa on aina rytmi, vaikka ulkomaalaiset pitävätkin suomea kovasti tasaisena nuotiltaan. Eri ihmisten puheessa on erilainen sointi. Koska olen vain varttikuuloinen, suhtaudun yhä filosofisemmin musiikkiin ja erittelen sitä yhä kiivaammin. Musiikin kuvaamiseen pitäisi löytää abstrakti sanasto, sellainen, joka vastaisi ei-esittävän kuvataiteen selitystä. Koska minulla sitä ei ole, on tyydyttävä tunneperäiseen kieleen. Sibeliuksen Viulukonserton teemoja on oikeastaan kaksi: toinen on toistuva kysymys ”mitä tämä on?” tai ”minne ollaan menossa?”, toinen on taas ponteva itämainen osasto, jossa husaarit (mitä ne pussihousuiset sotilaat ovat?) marssivat jollain persialaisella (?) torilla. Kaikkihan tuntevat Sibben viulukonserton, joten tuskin noiden kahden kohdan kuvailu meni liian pahasti metsään.

Helsingin Johanneksenkirkon akustiikka oli upea ja sitä käytettiin hyväksi. Orkesteri oli Suomalainen barokkiorkesteri (FIBO) ja lisäksi esiintyi Dominante-kuoro. Kuoro oli keksinyt hienon tavan alleviivata säveliä. Kuoron jäsenet hajaantuivat kirkon kupolin alle lattialle kohtaan, jossa kupoli alkoi jyrkästi nousta. Vaikutus oli häkellyttävä: naisten äänet oikeasti helisivät. En tiedä akustiikasta sen enempää kuin sen että joskus se toimii ja joskus ei. Kuoronjohtaja oli tiennyt miten kuoron hajasijoittaminen vaikuttaa.

Vaasan Loftetissa akustiikka oli hyvä ja musiikki toimi juuri oikeana kommenttina minulle, koska en ymmärrä ruotsia, en saa siitä selvää enkä voi syyttää kuulemista (paitsi vähän). Kun on musiikkia, en tule myöskään ajatelleeksi kieltä, helpotun kun voin nojautua taaksepäin ja keskittyä musiikkiin. En tiedä onko kyse torjunnasta vai vain siitä, että en osaa kieltä enää ja joskus osasin.

Ajattelen patriarkaalisuutta ja muuta konservatiivisuutta. Miksi? Ilta alkoi sillä että joku sanoi että naisen ei pitäisi yrittää esittää miestä. Entä sitten draama, jossa miehet esittävät naisia? Voi kyllä olla että kuulin väärin. Ohimennen kuultu kommentti voi asettaa raamit kokonaiselle illalle. En tiedä miksi tulin ajatelleeksi patriarkaattia. Ehkä se johtuu siitä mielikuvasta että säätyläisten miehillä on ollut enemmän valtaa kuin kellään muilla. Olin säätyläistalossa, jonka katotkin oli koristeltu.



Lastenloru alkaa että ”Ruut, ruut, kello löi jo kakstoista” ja päättyy että ”Mitä varten sotamies on parempi kuin herra?”. Siinä taidetaan puhua säädyistä. Sotiahan Suomi kävi koska Ruotsi tarvitsi sotilaita, sotiminen oli ammatti, ennen oli sotilassukuja.

Provinssi on tunnettu siitä, että täällä on yksikielisiä ihmisiä. Sen vuoksi on järjestettävä festarit joissa on puolet kumpaakin kieliryhmää. Yksikielisiä on kumpiakin ihmisiä, ruotsin- ja suomenkielisiä. En ole yksikielinen, mutta toinen kieleni ei ole ruotsi. Nuorena Tukholmassa tajusin että kieli on vallan väline. Tässä maassa ei ole Tukholmaa. Sitä paitsi provinssi tai provinsiaalisuus ei ole muuta kuin mittakaava-asia. Riippuu paikan hengestä miten olemisen muodot sitten näkyvät.

Muukalaisuus on ollut jollain lailla koko kuukauden läsnä. En asu enää Helsingissä. Siellä on sukulaisia ja ystäviä, joita kuuntelen uteliaana. Heissä näkyy stressaantuminen, mutta myös rentous. Ristiriitaista? Helsingissä hyväksytään olemisen moninaisuus helpommin kuin täällä. Voi olla että sopeutuminen jatkuvasti muuttuvaan seinätapettiin saa kameleontin hermostumaan lopulta.

Eilen kauppaan mennessä pihalla kulki joitakin vieraita, olivat pukeutuneet kylään menemistä varten, kädessä oli kukkapuska ja kävelivät hitaasti. Arvelin että olivat eksyneet. Kysyin että oletteko eksyksissä. Edessä kulkeva nutturapäinen vanhempi nainen sanoi kolkolla äänellä että ei. Kukkapuska kädessä! Minusta tuli todistaja nololle tilanteelle. Mutta miksi ihmeessä kunnon ihminen oli korttelissani ylipäänsä?



Runoilta Vaasassa oli kaikinpuolin kotoisa ja mukava. Ympärillä on tuttuja jo monen vuoden takaa. Runous on yhteistä omaisuutta. Varsinkin viimeisissä akustisen kitaran mietiskelevissä sävelissä tuli ajaton ja hyvin seesteinen olo. Se saattoi johtua Bachista jota runoilijan kaveri ja kaima soitti. Nyt tuli suruviesti että runoilijan isä on kuollut.

Pertti Nieminen suomensi paljon kiinalaista runoutta, mutta kirjoitti omia runoja myös. Olisin toivonut että hän olisi ehtinyt/jaksanut suomentaa I Chingin, kiinalaisen Muutosten kirjan. Sitä kirjaa on käytettävä sitten edelleen englanniksi. Kun lähdin matkalle Amerikkaan, oraakkeli muistutti, että nuori kettu ei kasta häntäänsä uidessaan yli suuren veden. Tässä toinen muunnelma samasta teemasta:
Hsia K'ang
LAULU NUORUKAISESTA
Voi nuorukaista, voi nuorukaista!
Miekka hampaissasi ui yli joen;
älä pelkää rannan tiikeriä,
pelkää virran lohikäärmettä!
(Pertti Nieminen: Veden hohde, vuorten värit. Kiinan runoutta. Hsia K'ang kuuluu Sui-kauteen 589-618 j.a.a.)


2 kommenttia:

Liisu kirjoitti...

"Kellä timantti,
Sydämessä valaisee,
Ei eksy yöhön."

Ripsa kirjoitti...

Liisu,

timantin symboliarvosta en tiedä. Paitsi että ne ovat ikuisia.