9.2.16

Tauolla


Opettelin joskus 1990-luvun alussa tietokoneen käyttöä. Sain ostetuksi hyvän (?) käytetyn tietokoneen opiskelutekstejä, varsinkin gradua varten. Mutta myös laudatur-työ piti tehdä ynnä sivuaineeksi ottamani aikuiskasvatuksen cumu, ihan työnteon edistämiseksi. Siis auttaakseni aikuisia, jotka eivät ole ehkä saaneet opiskella nuorina ja nyt olisivat kiinnostuneita jatkamaan. Ainakin minä olen aina, en vain ole varma siitä olenko koskaan aikuistunut.

Olin ollut silloin melkein 20 vuotta töissä, joten kun selkä rusahti reilummin kuin tavallista, pääsin Kelan opintotuella takaisin yliopistoon. Vaikka selkä olisi ollut kunnossakin, olisin jollain tavalla yrittänyt päästä taas yliopistoon. Vuonna 1965 opintonsa aloittaneille, kuten minulle, ei oltu vielä suotu minkäänlaisia opintotukia, edes asumistukea, joten olin oppinut käymään töissä, senttaamaan, kuluttamaan lomat Tukholmassa sairaalahommissa, asumaan alivuokralaiskämpissä, ylipäänsä elämään halvalla. Sitä paitsi joka päivä ei tarvinnut syödä.

Niinpä viimeinen vierailuni yliopistoon oli melkein ylellinen. Minun ei tarvinnut syödä tonnikalaspagettia joka päivä, vaan pystyin syömään jopa opiskelijakuppiloissa. Siis 1990-luvun alussa. En kykene enää syömään tonnikalaa. Kun ajattelen että on häpeällistä kieltäytyä terveellisestä ruuasta, muistan että tonnikalakin alkaa olla katoamassa maailman meriltä. Kalat saivat edes minun pienen panokseni ansiosta kasvaa. Siis kyse ei ole pelkästään henkilökohtaisesta traumastani. Tonnikalalla on kyse elämästä ja kuolemasta!

Lähisukulainen otti minut opintojen alkuvaiheessa puhutteluun ja määräsi minut hakemaan hänen työkaverinsa luota itselleni tietokoneen. Kiemurtelin ja yritin kieltäytyä. Hän ei ottanut kuuleviin korviinsa vaan kertoi jo antaneensa osoitteeni ja puhelinnumeroni kaverille.



Totta puhuakseni olin paniikissa. En ole koskaan ollut luddiitti. Suhteeni koneisiin on ollut lähinnä pragmaattinen: on olemassa tilanteita, joissa koneita on pakko käyttää. En ollut varma siitä oliko tämä pakkotilanne. Mutta olin ehdottomasti jo yli puolivälissä elämääni ja tietoni aikuiskasvatuksesta kertoivat mm. sen, että siinä iässä ihmisen henkinen joustavuus selvästi vähenee.

Oli otettava huomioon se mahdollisuus, että opinnoissa tulisi kiire. Minun oli pakko opetella sen halvatun masiinan käyttö.

Ostamani jykevä kone oli Windows-kone (niitä ensimmäisiä), mutta tekstin kirjoittamista varten oli merkkipohjainen Word Perfect, joka oli aivan huima tekstinkäsittelyohjelma. Olin opetellut tätini Remingtonilla 10-sormijärjestelmän, josta tuli lopulta 8-sormijärjestelmä koska pikkurilleistä ei ole mihinkään. Olin kyllä nopea ja pystyin vaihtamaan Remingtonin näppäimistön omaan Olivetti Letteraani, jonka sain ylioppilaslahjaksi vuonna 1965. Se käytössäni opettelin leikkaa-ja-liimaa -metodin, mutta oli käsittämättömän upeata että WP teki työstä leikkiä. Leikkasin ja liimasin, loputtomasti. Se oli hauskaa, suomessa on hirmuinen määrä sanoja ja yhdyssanojen kanssa niitä tulee varmasti enemmän kuin missään muussa kielessä.

Tietokoneen käytön opetti minulle lapseni, joka oli helvetillisen ankara ja haukkui minut joka toinen päivä, niin että melkein menetin uskoni siihen, että ylipäänsä joskus oppisin käyttämään ostamaani konetta. Aloin toipua äiti-lapsi -suhteestani vasta siinä vaiheessa, kun hän otti ja alusti korpun, jossa oli kirjoittamani pitkä reportaasi (olen ollut suuren osan elämääni mm. senttari). Korpusta ei ollut kopiota. Eikä tietokone suostunut perumaan tyhjennyskäskyäni, tai siis lapsen käskyä. Oletan että korpuista oli pulaa ja laps yritti vain auttaa minua. Lapsi kompuroi myös! Olin pitänyt häntä näiden koneiden suhteen jumalallisena, siis oikeasti.

Tämmöisiä tulee mieleen kun istun työhuoneessa ja kirjoitan. Kaksi kertaa keskeytin kirjoittamisen ja kuuntelin radiota, joka sijaitsee ison vanhan Windows -dinosauruksen vieressä. Se on hieno radio, kokonainen stereo-järjestelmä, jossa on neljä kaiutinta ja kaunis ääni, pehmeä.



Ja mitä, tuijotan kaukaisuuteen, tuhruiseen muka-talveen, haaveilen ehkä kesästä kun olen kastellut sulavesissä kenkäni ja varpaat ovat edelleen kylmät? Käyn läpi mahdollista musiikkia, joka auttaisi järjestämään ajatuksiani? Ei.

Pelaan pasianssia. Jo siinä 90-alussa ostamassani tietokoneessa oli pasianssi. Se pasianssi oli sama, jota tätini pelasi, kun oli lopettanut Remingtonilla nakuttelun sille päivälle. Muistaakseni sen pelin nimi oli Napoleonin hauta. Minulla oli tapana seistä hänen selkänsä takana, kun olisi pitänyt lukea saksan kielioppitenttiin ja kuvitella pääsevänsä siitä läpi.

Ei. Opettelin sitä pasianssia. Tätini katsoi aina välillä syrjäsilmin, että näenkö kun hän fuskaa. Tiesin että hän riemastuisi jos huomautan eettisistä prinsiipeistä, joten esitin tietämätöntä.

Meistä oli hauskaa iltateen aikoihin ruveta taistelemaan, ihan vain sanallisesti, milloin mistäkin periaatekysymyksestä. Epäilemättä tätini ajatteli kasvattavansa minua. Mutta kyllä se oli päinvastoinkin.


Radiosta tuli tänään hieno ohjelma Lauri Viidasta. Sitä runoilijaa pitää lukea taas. Kukunor ja Kalahari, pienen pieni peikkopari! Ajatella että on löytynyt julkaisemattomia vielä Viidaltakin! En muistanut tuota kirjaa kun kävin päivällä kirjastossa. Voi olla että sitä ei ihan heti nyt saakaan.

Edit. 10.2. Tämä juttu julkaistiin tänään täällä. Senttaamista ei pidäkään lopettaa.

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

yliopistomuistosi auttavat minuakin muistamaan. en silti tiedä mitä ne muistot ovat, sillä yliopistoaika livahti ohitseni yhtä huomaamatta kuin stockmannin hullut päivät. ja nykyinen yliopisto on ihan erinäköinen riippuen siitä, miltä pallilta ja mistä laitoksesta sitä katsoo. siitä on kai lähes mahdotonta sanoa mitään yleispätevää.

kuva yliopistosta alma materina, imettävänä äitinä, on aika hyvä. se ravitsee ja suojelee, mutta myös taannuttaa ja pitää totaalisessa vallassaan. useimmat siellä työskennelleet tuntevat yliopiston tavallisimman harhan: luullaan, että jokin epäkohta on jostakin vallanhaluisesta professorista kiinni. kun hän sitten lähtee, huomataan, ettei mikään muutu.

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri

Kyllä se minulla on mielessä aika lailla Alma Materina, viisaana äitinä. Erilaisia proffia ja muita opettajia oli paljon, mutta yleiskuvaltaan Tampereen verstas oli positiivinen, demokraattinen ja keskusteleva. Kun olin siellä 60-,- 70, ja 90-luvuilla niin erilaisia aikoja ne olivat kovasti.

Paras kai oli se viimeinen, kun sain gradunkin valmiiksi ja tapasin paljon hyviä ihmisiä. Mutta ilman niitä kahta edellistä ei tietenkään olisi ollut 90-lukuakaan. Käy sääliksi nämä lapset nyt, kun eivät enää saa kuljeksia sämpläämässä kaikkea eri tiedekunnista. Se on kiva vaihe, kun tajuaa että tieto on oikeasti rajatonta. Se on kertakaikkisesti upeata.

Mutta tärkeintä varmaan oli istua pelaamassa pasianssia ja miettiä seuraavaa kappaletta niihin teksteihin. Hirveästi tuli pelatuksi pasianssia! Mutta valmistuivat ne.

Keiju kirjoitti...

Kiitos muistoja herättävästä kirjoituksesta. Minulla on siitä poikkeuksellinen äiti, että hän oli, paitsi yliopistolla, myös alusta (ts. 1980-luvulta) lähtien kiinnostunut tietokoneista opetuksessa ja tutkimuksessa ja seurasi näin ollen myös laitteistojen suhteen aikaansa. Vuonna 1988, kun Windowsia ei ollut olemassakaan ja useimmat olivat vasta oppimassa askartelemaan DOS-pohjaisten PC-laitteiden kanssa (joita nimitettiin "IBM-yhteensopiviksi"), äiti kantoi kotiin Macintoshin. Siis sen niin kutsutun pönttö-Macin, jota on pidetty design-esineenä jo viime vuosikymmenellä. Windowsin ulkoiset peruselementit, joilla pyrittiin peittämään kankea DOS-tausta, olivat itselleni kotoa tuttuja asioita. Tietokonenörttiä ei minusta silti koskaan tullut, käytän vain laitteita sen vähäisen verran, minkä osaan.

Opiskellessani yliopistossa 1990-luvulla päätin alusta lähtien, etten nosta penniäkään opintolainaa. Olin nähnyt vanhempani veloissa laman yllättäessä, ihmetellyt vanhemman veljen taipumusta käyttää käytössä olevat rahat heti ja vipata sen päälle, ja päättänyt, että itse en ole koskaan veloissa. Niinpä totuin opiskeluaikanani todella "ylipäänsä elämään halvalla". Opintoraha oli toki olemassa, mutta surkean pieni, ja opintotuen asumislisä kattoi pienemmän osan asumismenoista kuin yleinen asumistuki olisi kattanut. Jos minulle tuolloin vihjailtiin tonnikalasta ja makaronista, tiesin aina muistuttaa, että tonnikalahan on kallista.

"Olin ehdottomasti yli puolivälissä elämääni." Tätä muistelen lämmöllä sitten, kun täytät 100 vuotta.

Napoleonin haudan muistan hämärästi. En sisältöä, mutta nimen.

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

ehdin olla yliopistossa vain viisi vuotta, mutta hienoa aikaa se oli. silloin ei ajateltu vanhoillisesti eikä hengitetty ummehtunutta ilmaa. ehkä helsingin yliopistossa olikin hienointa, että sen sisään mahtui monenlaisia maailmoja.

se minkä yliopistostani muistan hienona nykyiseen aikaan verrattuna oli kaikenlaisen järjettömyyden suhteellisen vähäinen osuus. opiskelijoilla ei ollut kiusanaan koulutusohjelmia älyttömine kirjamäärineen. ihminen sai vapaasti lukea ja oppia, hyvistä luennoista ja parhaista kirjoista. muistan että kun von wright luennoi jostain jännittävästä asiasta, kuulijoina istui niin opettajia kuin opiskelijoita.

mutta täytyihän siinä jotain surullista ja masentavaakin olla. ainakin oli joitain huonoja opettajia, aivan surkeita luentoja. asuin kuudentoista neliön hellahuoneessa vallilan suvannontiellä ja rahaa oli kurjan vähän.

meri

Ripsa kirjoitti...

Keiju,

sinun äitisi ilmeisesti ymmärsikin asioista jotain! Minä taisin olla varsinainen humanistin kuvatus, kun olin jatkuvasti sormi suussa. Muistan hyvin mikä oli isoin ongelma oppimisessa tietokoneiden tavoille: en ymmärtänyt kieltä, jolla koneista puhuttiin. Puhun sujuvasti englantia, mutta ei se tietokonekieli ollut mitään tuntemaani englantia.

Ihan sama suomen suhteen. Muistan että tietokoneen myyjä sanoi että kyllä se ja se printteri emuloi IBM:aa, joka siis, kuten sanoit, oli Windows-pohjainen kone, tai se ydin siellä. En ollut koskaan kuullut emuloinnista, sitä ei ollut missään sanakirjassa ja kuvittelin että tässä on nyt sana joka viittaa isoon emu-lintuun.

Lapseni sitten otti johdon ja liitti sen printteristä tietokoneeseen. Ei se ollut niitä koneita missään nähnyt, mutta jostain syystä ymmärsi niitä heti.

Ai niin. Juttu on siis niin, että kun sain ensimmäisen opintolainan silloin 60-luvulla, se ei ollut valtion takaama, vaan yksityinen ja sen arvo putosi nopeasti, siis lainan määrä, koska inflaatio oli aikamoinen. Silti välttelin niitä lainoja, koska joka tapauksessa on järjetöntä elää velaksi. Ei ollut mitään ongelmaa maksaa sitä Amerikasta käsin sitten, dollari oli tolkuttoman yliarvostettu muihin valuuttoihin verrattuna.

Napoleonin hauta on se pasianssi, joka on suunnilleen sama kuin niiden vanhojen koneiden perus-Windows-pasianssi. Äitisi oli fiksu kun löysi sen kottaraispöntön! Minä sain semmoisen vasta kymmenisen vuotta sitten, kun sain apurahan.

Meri,

sehän yliopiston merkitys onkin. Se on ainut sukupuolineutraali paikka, jossa voi tavata ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista ja esimerkiksi poliittisista ilmansuunnista. Kai teillä oli ilta- ja yökaudet kestäviä keskusteluja? Kyllähän meidän kaikkien maailmankatsomus rupesi varmasti yliopistoissa nimenomaan muovautumaan.

Kadehdin sinulta Georg Henrik von Wrightiä! Ehdottomasti. Mutta sinä saatkin sitten kadehtia minulta Kirsi Kunnasta, joka opetti kirjoittamista yleensä ja suomentamista erityisesti. En minä suomentamisessa juuri edistynyt, mutta opettajana hän oli kertakaikkiaan valloittava.

Oli niitä semmoisiakin opettajia jotka ilmiselvästi olivat työssään rahan vuoksi. Kyllä kai ne luennoitsijat sitten ihmettelivät miksi luennoilta pinnataan koko ajan. Aina oli joku joka kirjoitti muistiinpanot.

Tampereen yliopistossa oli mukavaa sen eteenpäin pyrkivä henki. Yhteiskunnallinen korkekoulu muutti Helsingistä Tampereelle muistaakseni 1961 ja se joutui todistamaan pärjäävänsä ihan omillaan ilman Helsinkiä, ja siitä kitkasta syntyi energiaa.

Anonyymi kirjoitti...

ripsa, keiju

melkein parasta oli yliopiston kirjasto ja sen ehtymättömät kokoelmat. järjestelmällisen tiedonhaun lisäksi sovelsin usein sitä toista metodia: silmäilin palautuskirjahyllyä. kun sieltä otti käteensä jonkin tuntemattoman julkaisun, yleensä löysi uutta tietoa. tapa selailla päämäärättomästi kirjoja ja papereita ei ollut huono metodi.

tampereen yliopistoa en tunne, mutta hesassa oli arkkitehtuurista johtuen ihan oma ainutlaatuinen ilmapiirinsä. siellä asui tiedon lisäksi myös kauneus ja sisäinen rauha.

nyt suren näitä irtisanomisia, joista kaverinikin ovat tulleet osallisiksi. niinko sen pitää mennä, että yliopistoakin säätelevät yhä alastomammat, raaemmat ja kyltymättömämmät talouden ja politiikan, rahan ja vallan lyhytnäköiset intressit.....

ps. opinnot ilman opintolainaa, kova juttu, josta rispektit sinulle, keiju! kehtaanko edes sanoakaan, että omat opintoni rahoitti suureksi osaksi vaarin osakesalkku. ainoana tyttö-lapsenlapsena sai tällaisia etuja....

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri,

Hesan yliopistossa olen käynyt kesäkurssilla joskus 70-luvulla lukemassa tilastotieteen palasen. Se tentti oli yksi opiskelu-urani pelottavimpia. Näin painajaisia, en ymmärtänyt kirjasta mitään ja ymmärsin vielä vähemmän luennoista. Sitten tuli alitajunta avuksi. Tenttiä edeltävänä yönä näin unen, jossa selvisi koko tilastotieteen juju. Tajusin kaiken ja pääsin ilman ongelmia tentistä läpi. Muistaakseni tuota oppimäärää vaadittiin silloin lehdistö-oppiin. Ainakin tapasin kurssilla jonku tytön josta oli tulossa tiedottaja. En ymmärtänyt mikä se sellainen tiedottaja on, minähän olin lukemassa Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen lehdistöoppia ja siitä cumua.

Meidän Tampereen verstas on rakennettu vissiin ihan siinä 1960-luvun alussa, sitten muistaakseni 1966 tuli toinen rakennus siihen kiinni ja siellä sijaitsi Monttu, meidän teatterinäyttämömme. Olin mennyt opiskelemaan yliopiston Draamastudioon.

Mutta Helsingin yliopiston kirjastoa käytin koko sen ajan kun olin Helsingissä. Silloin kaupunginkirjastossa ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi määrärahoja, että olisi saanut Oulunkylänkin sivukirjastosta edes joskus vähän uudempia kirjoja. Yliopiston kirjasto on todella kaunis. En olekaan käynyt siellä nyt, kun se on kullattu ja putsattu ja maalattu taas.