20.4.16

Lokkien kissanpäivät

Kauppaan mennessä kuului jo kaukaa lokkien kirkuna. Katsoin olivatko ne yläpuolella. Usein ne tappelevat lentäessään keskenään jostain suupalasta. Yleinen ihmisten roskaamisinto näkyy lintujen käytöksessä.

Varmaan lokit osaisivat myös kalastaa, mutta nyt riittää ruokaa muutenkin. Muistan lukeneeni lokeista, joiden munat pehmeäkuorisina rusentuivat. Ja jos munista tulisikin poikasia, ne joutuisivat kasvamaan roskaruualla.

Lokeilla on selvästi omat yhteisönsä. Talven jääkiekkokaukalon paikalla istui tänään äänekäs lokkiseurue keskustelemassa. Niitä oli neljä. Ne seisoivat siinä nokikkain. Vaikutti kokoukselta, yksi kerrallaan piti puheenvuoron. Puheenvuoron pitäjä nosti päätään ja motkotti, ääni diskantin puolella. Vieressä olija jatkoi samalla äänenkorkeudella ja painotuksella. Se oli ketju. Kokous oli laillinen ja päätösvaltainen: kukaan ei nokkinut ketään. Saati sitten tapellut, niin kuin tapahtuu ihmisten parlamenteissa.

Eläimet, niiden mukana ihmiset, tuskin tekevät mitään turhaan. Lokkikokouksella oli syynsä. Arvuuteltiin kosiorituaalia, mutta sitten ajateltiin että eivät vaikuttaneet intohimoisilta. Ehkä se oli lokkien maanmittareiden kokous? Tai järjestäytymiskokous?

Kun lähdin kauemmaksi kävelemään, tajusin että lokkeja on hirveän paljon. Joutsenet olivat häipyneet. Ehkä ne olivat vain käyneet lyhyesti katselemassa maisemia ja menivät takaisin Söderfjärdeniin, jossa on ehkä viimekesäistä viljaa vielä jäljellä. En muista että olisin nähnyt niin paljon lokkeja siinä merenlahdella ennen. Ehkä lokit eivät pitäneet joutsenista maisemassaan?

Jos meillä alkaa näkyä ilmaston lämpeneminen myös lintulajistossa? Uusi laji olisi oppinut kokoustekniikkaa jossain Suomenlahden eteläpuolella.



Ystävä lähetti jo aikaa sitten John Williamsin romaanin nimeltä Stoner. Olen lukenut sitä aivan kaikessa rauhassa. Jos en ollut rauhallinen, niin sen lukeminen on rauhoittanut. Opus on englanninkielinen. Olen ehkä pitänyt sen verran paljon meteliä alkukielellä lukemisesta, että ystävät ystävällisesti lähettävät niitä alkukielisinä, silloin kun arvelevat löytävänsä minussa kiitollisen yleisön. Kiitos!

Kirjassa on pitkä alkupuhe ja sitten myös jälkikirjoitus. Ei ole aivan tavallista että yliopistomies kirjoittaa fiktiota aiheena yliopistoelämä ja kirjallisuuden opettaminen. Sitten on tekstiä professorin yksityiselämästäkin vielä. Kirjassa oli ilahduttavaa sen kaunis ja selvä englanti.

Rupesin miettimään kuka toinen englantilaisen kielialueen kirjailija on kirjoittanut opettamisesta, on niitä. John Updiken kirja Kentauri kertoo opettamisen surkeudesta jossain päin Uutta Englantia. Sen kirjan käännekohta on, kun koulun opettajaa ammutaan kesken tunnin jousipyssyllä. Osui akilles-jänteeseen.



Updike tuli mieleen kun luin Michael Mooren uusimmasta dokumentista, joka käsittelee muun muassa suomalaista koulua. Moore kävi kuvaamassa elokuvaa jossain päin Vantaata. Hänelle kerrottiin uuden Suomen hallituksen suunnitelmista supistaa koulutusta päiväkodeista yliopistoihin. Lehden ison otsikon mukaan Moore käski ottaa hallitukselta sakset pois. Helppohan sitä on vieraan käskeä.

Williams kertoo professorien välisistä suhteista. Kilpailu oppilaista tai ylipäänsä resursseista voi äityä patologiseksi joskus. Kirjailija käyttää konflikteja kuvatakseen päähenkilön, Stonerin elämää ja sitä, millaisia reunaehtoja tällä professorilla on ollut. Williamsin romaanissa on hyvä dramaturgia, tapahtumat perustellaan.

Tavallaan kertomus on amerikkalaista unelmaa. Köyhän viljelijän ainoa lapsi päästetään ulos maatilalta opiskelemaan. Poika lähtee tietämättä mihin lähtee: maanviljelyskodin ja yliopistokaupungin välillä on iso ero. Stoner ei lopulta tahdo hukata aikaa edes sotimiseen, koska hän tahtoo opiskella. Stoner on periksiantamattomuuden perikuva, sisukas.

Williams on kirjoittanut elävän kuvauksen amerikkalaisesta yliopistoelämästä 1930-50-luvuilla. Updiken tulin maininneeksi, hänen tavassaan kertoa on muutenkin jotain samaa kuin Williamsin. Lukija ei kompastu kieleen, se on selkeää eikä siinä ole turhia juoksutuksia.

Joku kirjoitti Stonerista että se on likipitäen täydellinen romaani. Niin se onkin. Sellaisen kirjan ominaisuus on se, että se ei ime puoleensa mitenkään vastustamattomasti, ei tunkeile. Siitä tulee kirjaystävä, jonka luo mennä kuin astuisi tutun ihmisen asuntoon ja kuuntelisi tarinaa jokapäiväisestä kamppailusta tulla paremmaksi siinä minkä tekee parhaiten. Ei kuka tahansa kirjallisuudesta pitävä ja sitä opiskellut ihminen opi ikinä opettamaan niin että tuntisi opin menevän perille. Williams antaa Stonerin tuntea syvää tyydytystä työstään. Olen kuullut, että amerikkalaisissa yliopistoissa voi olla kokonaisten ikäluokkien seuraamia luennoitsijoita, jotka ovat suosittuja siksikin, että he vaativat opiskelijoilta kuria ajatteluun.

Olen itse tavannut kaikissa koulutukseni vaiheissa esimerkillisiä opettajia. Mutta en juuri nyt muista yhtään kasvattajaa, joka olisi jättänyt jäljeksi elämästään itsereflektion, ainakaan näin monimuotoista, kokonaisen romaanin mittaista. Williamsin päähenkilö onnistui elämässään. John Updiken Kentauri ei onnistunut eikä sekään ole harvinaista. Ivy League-huippuyliopistot ovat asia erikseen. John Williamsin työpaikka kymmenien vuosien ajan oli Denverin yliopisto.

Luin ensin kirjan fiktio-osuuden läpi ja vasta sen jälkeen kirjailija John McGahernin alkupuheen vuodelta 2002 ja loppuun sijoitetun kirjeenvaihdon John Williamsin ja hänen kirjallisen agenttinsa Marie Rodellin välillä. Lahjaksi saamani kappale tätä teosta on viime vuoden 50-vuotisjuhlajulkaisu Stonerista, kustantajana on ollut New York Rewiev of Books, kirjallinen julkaisija, jonka aikakauslehteä kannattaa seurata muutenkin.

On harvinaista herkkua saada lukea kirjaa, jonka syntyvaiheista saa tällä tavoin tietoa enemmän kuin mitä kirjoista yleensä saa. Williams ei ole kirjoittanut omaelämänkerrallista teosta, vaan fiktion. Kirjallisen muodon saa minusta hienosti yhden kasvattajan ura. Tällä kasvattajalla on eettinen näkemys, Stoner on korkeamoraalinen ihminen. Se tekee kirjasta myös jollain tavoin harvinaisen. Sen voi nähdä usuttavan ihmisiä parempaan elämään. Ihmisestä voi tulla humanisti melkein sattumalta, niin kuin Williamsin päähenkilö Stonerille kävi: sattui opettajaksi ihminen, jonka mielestä Stonerin pitäisi päästä jatkamaan opintojaan. Opettajat ovat inhimillinen ketju.

Kirja ei ole millään tavoin julistava, vaan enemmänkin yleistä kirjallisuuden suuntausta, behavioristista, noudattava kertomakirjallisuuden opus, joka kertoo yhden mahdollisen elämän ja sen sisällä myös Yhdysvaltojen lähihistoriasta paljon oleellista.

Muutokset ovat olleet Yhdysvalloissakin isoja. Ajattelen kirjaa lukiessani että maailmamme on perustaltaan samanlainen. Kirjan maailma on mennyttä sillä tavalla, että aivan Stonerin maailman kaltaista ei ole enää missään. Joku Amerikassa oli arvellut, että Williamsin kirja olisi tarpeen myös nyt, puoli vuosisataa kirjoittamisensa jälkeen. En muista lukeneeni kirjasta vuonna 1965.



Tänään lokkeja oli räntäsateen keskellä enää kolme. Ehkä meneillään oli neuvonpito siitä, että hirveistä keliolosuhteista pitäisi ehkä peruuttaa takaisin etelämmäs. Toivotan niille hyvää onnea ja sidon hupun tiiviimmin kiinni ettei vihainen tuuli puhalla sitä pois.


7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

lokit herättävät intohimoja. toreilla röyhkeästi käyttäytyvät munkkirosvot ovat koirankakan tavoin jokakesäinen puheenaihe lehtien yleisönosastoilla.

jossakin vaiheessa hesarin yleisöpalstallakin ehdotettiin lokkien poistamista kauppatorilta ja kaivopuistosta. se tuskin onnistuisi, sillä lokit lentävät päivittäin satakin kilometriä ruoanhaussa.

lokki taitaa olla yhtä vihattu kuin maahanmuuttaja. lokkeja ja pakolaisia on helppo syyttää erilaisista ongelmista. siitä tulikin mieleen tämä: minua mietityttää, miten yleistä nykyään monissa yhteiskunnissa on – mukaan luettuna omamme – että jos jollakin ihmisryhmällä on paha olla, ensimmäinen reaktio on koettaa löytää jokin toinen ihmisryhmä, joka voidaan syyllistää tästä asiasta, ja syyllistämisen myötä alkaa syrjiä, vainota, alistaa tai riistää tätä.

ps. mukava juttu, että stonerista oli iloa.

meri

Anonyymi kirjoitti...

Ripsa, olen "elävässä elämässä" tavannut Eino Kailan. Kohtaaminen oli tosi erikoinen mutten nyt kerkiä lauseita sorvailemaan joten jätän sen. Stonerista pidin kovasti. Aihe oli tuttu kuin norsunluutornit. Valkovuokot kukkivat. Hoida itseäsi! Hannu

Ripsa kirjoitti...

Meri,

joo, taisi olla Kalevi joka kysäisi että mites lokit kalastavat jään läpi. Olen hidas oppija, olin vain jotenkin ihmetellyt keväistä meteliä, enkä ymmärtänyt, että Itämeri on näillä leveysasteilla jäässä! Täällä ei ole Kauppatorin tapaista rosvouspaikkaa. Muistan kyllä Hesan 1970-luvulta, eivätkä lokit sentäs tulleet kahvitelttojen sisälle silloin...

Ovathan ne siivoojia. Mutta tällä viikolla tulin huomanneeksi että ne ovat selvästi järjestäytyneen yhteisön jäseniä myös. Kai se olisi pitänyt ymmärtää, kun kalasääskiä tiirailen päivittäin. Perusasiat ovat meillä eläimillä samat. Mai rakentaa ykköspesässä munille pehmeää alustaa ja pöllyttää jäkälää puunoksista irti, siitä hyvästä isäehdokas "Madis" tuo kalaa. Työnjako!

Mikähän järjestelmä lintuyhteisöissä vastaisi meidän syrjintäjärjestelmiämme? Ehkä linnut eivät voi pysähtyä hoivaamaan jotakuta haavoittunutta jäsentä, eivät osaa? Mutta ei osata ihmistenkään kesken.

Jep: kiitokset Stonerista! Todella hieno opus, ansaitsi uuden tulemisensa. Ja hyvä että NYRB vahti kirjan julkaisuvuotta ja saatiin kirja uudestaan ja vielä artikkeleiden kanssa.

Hannu,

no nyt olen kyllä kateellinen! Muistan kuulleeni Kailasta jo lukiovuosina, isä oli istunut hänen luennoillaan, samoin hänen isosiskonsa. Olen tainnut jostain divarista löytää Syvähenkisen elämän, joka ei kyllä mielestäni ole mitenkään vanhentunut. Mutta lukeminen ei ole tietenkään sama asia kuin jos saisi kuunnella luentoja.

Oli meillä Tampereellakin joitakin hyviä luennoitsijoita, yksi oli Uolevi Arosalo, jonka sosiaalipsykan luennoilla istuin ja mietin että pitäisikö vaihtaa pääaine sosiologian puolelle. Arosalo meni sitten yhden vuoden kuuntelun jälkeen hukkumaan, vieläkin moni meistä joka istui luentosalissa yliopiston uuden puolen alakerrassa muistelee häntä, kun tavataan opiskelijoiden kesken.

Niin. Ymmärsin hyvin sen että hellittämätön keskittyminen ajatteluun saattaa häivyttää n.k. todellisuuden. Norsunluutornit voivat olla välttämätön juttu. Hajamieliset professorit ovat yleensä sympaattisia. Joitakin tapauksia oli, jotka pitivät meitä opiskelijoita häiriötekijänä, mutta vaikutti siltä, että olivat vain ehkä nukkuneet huonosti niinä kertoina kun ärisivät.

Sinä Hannu, pidä huolta itsestäsi ja läheisistäsi!


Anonyymi kirjoitti...

Ripsa,

älä, älä vaan ole Kailasta kateellinen, Kaila oli jo vuosia ollut kuolleena kun tapasimme. Ja juu, on tunnustettava, mies oli sama, tyyli oli ja ajatuksen juoksu, kaikki, ilmiselvä Eino Kaila näppylöitä myöten, tulen muistamaan niin kauan kunnes kuolen. Kun näkee miten ajatukset syntyvät.
Mutta koska mies saattaa olla vielä hengissä ja tapaus todellakin poikkeava niin mietittyäni perun äkkipikaisen kommenttini. En oikein voi ruveta siitä avautumaan, varmuuden vuoksi, ymmärrät varmaan Ripsa?

Stonerissa oli pelottavaa nähdä kuinka ihminen lukkiutuu voidakseen elää, vaimo eritoten.

Äsken kun poika ja miniä lähtivät, satoi lunta! Mustarastaat taistelevat reviireistä, kuin ihmiset.

Hannu

Ripsa kirjoitti...

Jaa Hannu,

siis jos Kaila oli gurusi, tai ainakin semmoinen ihminen jonka ajatuksia seurasit, niin hän siis oli jo kuollut, kun sen sijaan minun sankarini, sosiologi, tuli tavatuksi ja sen jälkeen olen voinut keskustella hänen kanssaan vain unissa. Oli kysymys samasta asiasta kuitenkin, siitä, miten ajatukset syntyvät.

Hmm. Joillakin ajatuksia syntyy ihan solkenaan ja joillakin ei oikein kunnolla ikinä. Se Stoner ei ollut lopulta ihan hirveän onneton, se vaimo taas oli Etelän hyvinvoivien ihmisten pilalle kasvattama. Ansarikukkasia on oikeasti ollut, en tiedä onko edelleen.

Mutta ei kyllä eläminen hirveästi kiinnostaisi, jos ajattelemisen nautinto puuttuisi. Ei niitä aina tarvitse olla mittailemassa että kelle ne ajatukset kelpaisivat ja kelle taas eivät.

a-kh kirjoitti...

Eino Kaila eli Eino Sakari Kaila (vuoteen 1906 Johansson; 9. elokuuta 1890 Alajärvi – 31. heinäkuuta 1958 Kirkkonummi.

Ripsa kirjoitti...

Kalevi,

jaaha, Hannu jätti minulle arvoituksen, mutta en ollut ehtinyt vielä ratkaista sitä. Kai se nyt tuli ratkaistuksi.

Voi olla että Alajärvellä on sitten joitakin Johanssoneja. Minulla on ollut huushollissa Alajärven(kin) puhelinluettelo, mutta eivät ole pistäneet silmään. Kaila oli kyllä joo suunnilleen isovanhempieni ikäinen. Voi olla että niitä sisaruksia en olisi ainakaan töissä tavannutkaan. Jos niitä oli.

Olen ollut suurimman osan aikaa työikäisten parissa.