12.5.16

Offline-tila


Metropolis oli Fritz Langin ohjaama. Sitten valtavan suuri kaupunki alkoi olla turha, piti olla kosmopolis. Don DeLillo kirjoitti kirjan nimeltä Cosmopolis. Kun luen kirjaa jossa on pitkä kaoottinen matka suuren kaupungin läpi ja tapahtuu kaikenlaista, kuvitus päässäni ei ole jostakin uudesta ja hypermodernista sci-fi-leffasta, vaan aivan yksinkertaisesti vaikka tästä kaupungista, joka ei anna hetken rauhaa. Se tunkeutuu metelinä ja pölynä jokaiseen päivän hetkeen.

Kaupungin läpi kulkeva katu kulkee kaupungin suurimman rakennetun korttelin ohi ja korttelissa asuu yli 1000 asukasta. Siellä puhutaan vähintään 10 kieltä. Ruotsia en muista kyllä kuulleeni. Olen sellaisessa kaupunginosassa. Jos menen ulos, käytän jalkojani. Moni ei täälläkään osaa kävellä. Monella tavalla tämä kortteli alkaa muistuttaa kosmosta. Paitsi että kosmos on aina kylmä ja hiljainen. Täällä kuuluu taukoamaton humina ja välillä rekat jyrisevät.

Don DeLillon henkilö Eric kuljetuttaa itseään valtavassa autossa joka tuntuu ennemminkin liikkuvalta matalalta asunnolta kuin liikennevälineeltä. Itseään ajeluttava henkilö on jonkinmoinen pörssimeklari jolla on jotain tekemistä Japanin jenin hinnan kanssa, ilmeisesti vahingossa. Se joko putoaa jyrkästi tai nousee lujaa, siis raha. En kyllä tiedä mitä meklarit tekevät, jotain pahaa ilmeisesti. DeLillon kaupungin ajattelen New Yorkiksi, varmaan sen vuoksi että kirjailija on asunut ja ehkä asuu edelleen siinä suuressa metropolissa.

Kaduilla on mielenosoituksia jotka tukkivat kadut. Meklarin (jos hän nyt sitten on meklari, joka tapauksessa myy ja ostaa Japanin jenejä) limousinessa on kattoikkuna, josta pääsee työntämään päänsä ulos, jos auton ikkunoiden edessä on liikaa ihmisiä. Kaupunki ei näy, kaduilla on edestakaisin vellova ihmislauma osoittamassa mieltään. Mutta ei ole tarpeen kertoa tätäkään amerikkalaista tarinaa, koska se on julkaistu suomeksikin ja vuonna 2003, samana vuonna kuin se julkaistiin Amerikassa. Tajusin ruveta lukemaan kirjaa sen jälkeen kun näin televisiosta pitkän dokumentin Saksan elokuvahistoriasta. Minusta Metropolis on sen dokumentin keskellä ja siitä tulevat säikeet muihin elokuviin, vaikka varmaan ne ovat katuja eivätkä säikeitä. Elokuva oli hyvin voimakas mutta vaikutti siltä että se myös kuvasi aikaansa.



Voisi sanoa että mikä Saksaa vaivaa tai Cosmopolista lukiessa että mikä Amerikkaa vaivaa. Ennen kaikkea on outoa että siellä normaalikin asia, parturiin meneminen, voi tuntua jonkun ihmisen tappamiselta. Tappaminen sujuu niiltä ihmisiltä helposti, mutta ei varmaan kaikilta. Joku teki sellaisen leffan, jossa henkilö juuttuu liikenneruuhkaan Amerikassa, kyllästyy lopullisesti, jättää autonsa ja kävelee tiehensä moottoritietä reunustaville kukkuloille ja tapaa sitten n.k. todellisen elämän. Siinäkin ammuttiin, mutta en muista enää miten kävi.

Elokuvissa ehkä onnistuu että pyssyt ampuvat koko ajan, mutta kirjassa se olisi tylsää ja siksi mahdotonta. Fritz Langin elokuva oli myös se lapsimurhaajaelokuva nimeltä M - kaupunki etsii murhaajaa. Murhaaja viheltää Edvard Griegin Vuorenpeikko-laulua lähestyessään uhriaan. Mutta kun uhri on lapsi, niin sen arvaa ettei hän ymmärtänyt vuorenpeikon laulun uhkaa. Elokuvan katsojalle se näytetään etukäteen. Jännitys syntyy siitä mitä tapahtuu ennen kuin lapsi kuolee, vai ehtiikö hän kuolla elokuvan mittaan. Joka tapauksessa kuolema on arkipäiväisempi sen elokuvan aikaan, lapsia kuoli muutenkin. Siinä Griegin biisissä on kyllä jotain outoa.

Langin elokuvakielen tärkein asia ovat varjot. Varjoilla on oma elämänsä, vaikka ne lähtevätkin liikkuvasta ihmisestä tai talosta. Kaupunki on lavaste, ei oikea kaupunki. Muistan yliopiston luennoista että Saksan ekspressionismi ilmeni erityisesti teattereiden lavastustaiteessa. Langin M-leffan aikana muistin lisäksi että Venäjän avangarde oli edeltänyt Saksan vastaavaa, joka tuli näkyviin elokuvissa. Ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa että elokuvat muistuttavat unta ja niissä siirrytään nopeasti paikasta toiseen ja kaikki kaupungit ja metsät ovat outoja paikkoja. Varjot pitenevät.



Cosmopolis ei ole ainut Don DeLillon kirja, joka koostuu epäparisista kertomuksista. Muutama vuosi sitten ilmestynyt Omegapiste alkaa kuvauksella, jossa joku katsoo elokuvaa. Se on Hitchcockin Psyko, mutta projektori on sillä tavalla erikoislaatuinen että sen voi panna kulkemaan hyvin hitaasti. Esitys kuuluu ehkä johonkin performanssiin tai taidetapahtumaan, onko sellaista olemassa kuin elokuva-happening? DeLillo siis yksinkertaisesti kuvaa sanoin hyvin laahaavaa otosta Psykosta, jossa tapahtuu murha.

Jossakin jutussa Don DeLillosta kerrottiin että kirjailija naputtaa kirjansa tavallisella kirjoituskoneella. Hänellä ei ole tietokonetta eikä hän ole koskaan lähettänyt kenellekään sähköpostia. Ilmeisesti kirjailija ei ole luddiitti vaan tahtoo hidasta elämää, jossa kirja ehkä tulee kirjoitetuksi kerralla ja oikein. Ehkä kirjoittaminenkaan ei ole välttämätöntä, ehkä eläminen sujuu itsestään ja menee eteenpäin. Jonkinlaisesta olemassaolon temposta on kyse. En tiedä mitä mukana kulkevat puhelimet tai internet ovat lisänneet olemassaoloon, eivät kuitenkaan hidastaneet sitä. Ihmiset ajattelevat että enemmistön tapa on normaali. Sen pitäisi sitten olla normi.


Minulla on kirja vielä vähän aikaa kesken. DeLillossa on kivaa se, että hän kirjoittaa tarinansa niin oikeiksi, että niiden elämässä viihtyy. Viihtyminen on kyllä huono sana koska siitä tulee mieleen viihde, jonka kanssa ei voi viihtyä, koska niille tarinoille on annettu oma kategoriansa, joka tähtää viihtymiseen. On vaarallista antautua jonkun muun vietäväksi jos tahtoo viihtyä. Sen vuoksi on luettava hyviä kirjoja ja katsottava hyviä leffoja. Taiteen hyvyys tai parhaus eivät ole makuasioita, niin kuin laiskat ihmiset sanovat. Laiskuus ajaa ihmiset välttelemään ajattelua. Eivät viitsi sitten kävellä edes kirjastoon.

Ei kommentteja: