29.5.16

Vanhoja kirjoituksia


Muutama päivä sitten luin Markku Soikkelin vanhoja tekstejä. Hän oli siirtänyt bittisaaristoaan sivustolle, jonka osoite on hänen blogissaan. Siellä elettiin suunnilleen 1990-lukua.

Olin todennäköisesti lukenut niitä juttuja – suuri osa lehtikritiikkejä – niihin aikoihin, koska tekstit ja niissä referoitu keskustelu tuntuivat tutuilta, mutta oudoilta. Aika on kulkenut ja ihmiset keskustelevat eri tavalla nyt. Silloinen keskustelu vaikuttaa nyt avoimemmalta ja innokkaammalta kuin nykyinen, aika lailla masentunut keskustelu. Ehkä ihmisillä oli vielä tunne siitä, että jotain on vielä saavutettavissa. Kirjoittajat olivat nuorempia. Se välittyi että ihmisillä oli elävä suhde kirjallisuuteen ja muuhunkin silloin olemassaolleeseen kulttuuriin.

Olin 90-luvulla Tampereen yliopistossa lukemassa loppuja puuttuneista opinnoista, siis hankkimassa filosofian maisterin papereita. Niillä papereilla ei sittemmin ollut mitään käyttöä. Siis ajatellen työtä ja toimeentuloa. Muuten tietenkin kyllä ja paljon.

Nyt yliopistoistakin irtisanotaan urakalla ihmisiä. Soikkeli oli töissä Tampereen yliopiston taideaineiden laitoksella, jossa kävin kerran pari. Luulen nähneeni hänet jossain huoneessa kävelemässä sisään ja ulos. Ainakin siellä näytti olevan muutama pitkäkoipinen peikkopoika touhuamassa. Ehkä joku tyttökin. Tuntui hyvältä nähdä nuorisoa töissä. En häirinnyt heitä, vaan kävin antamassa jonkin tarpeellisen paperin jollekin ihmiselle ja lähdin pois.

Myös kriitikko Kyösti Salovaaralla on blogi. Muistan hänen nimensä kirjakritiikeistä 1960-70-luvulla. Sanomalehdille kritiikkien julkaisu tuli jostain syystä 2000-luvulla taakaksi. Paljon ne eivät vieneet tilaa, mutta tekivät sanomalehdistä lukemisen arvoisia. Mielipiteitä ja näkökulmia oli paljon. Oli lupa olla eri mieltä. En tiedä onko tuossa syy ja seuraus vai onko kyse sattumasta. Kovasti samaan aikaan se kumminkin tapahtui. Pitää tietenkin kysyä oliko lopulta lukijoita.

Joka tapauksessa Salovaaran blogissa keskustellaan. Kommentoijilla on paljon miettimistä, blogisti antaa hyviä aiheita. Keskustelu keskittyi viimeksi dystopioihin ja ihmisen olemassaolon mahdottomuuteen, ennemmin tai myöhemmin. Ajateltiin Pentti Linkolaa. Salovaara julkaisi blogissaan oman kritiikkinsä Linkolan Toisinajattelijan päiväkirjasta. Minulla ei sitä kirjaa ole, sen sijaan on artikkelikokoelma nimeltä Johdatus 1990-luvun ajatteluun. Siinä olevat esseet ovat selvästi lähempänä Linkolaa itseään (hän kirjoittaa kirjallista omakuvaansa) kuin mitä oli Toisinajattelijan päiväkirjasta -opuksessa.

Tuskin kukaan on eri mieltä siitä millaista nyt on. Maailma ei ole aivan jengoillaan. Kaikki ovat nähneet kehityksen. Mutta ihmiset ovat eri mieltä siitä, mitä siitä olisi ajateltava. Teonsanoja on aika vähän.



Olin vähän aikaa sitten hitaalla ja pahaa oloa lisäävällä junamatkalla poikki Suomen. Sillä matkalla minulle tuli Linkola mieleen. Metsät oli hakattu pois, vain muutamia kitukasvuisia puita oli jäljellä. Jossakin näkyi talven jäljiltä korkeata ruohikkoa ja pensaita hylätyn talon ympärillä. Vaikutti Linkolan ympäristöartikkelin kuvitukselta se matka. Sellaisessa ympäristössä ei enää voi puhua esimerkiksi ympäristön monimuotoisuudesta. Ihmisillekin on varmasti käynyt huonosti.

Näin Linkola kirjoittaa luonto-Suomen tuhoajista:
He eivät tälle kaikelle, itselleen, voi mitään, he ovat eläimiä, sopuleita, sopuleitakin sopulimaisempia. Heiltä puuttuu kyky pysähtyä, saati kääntyä takaisin, he osaavat vain yhden liikkeen ja suunnan, eteenpäin puskemisen. He eivät kykene, koskaan, hylkäämään konetta, tuotiin heille millainen häkkyrä tahansa. Jos se vain toimii, on täysin yhdentekevää, mitä se tuottaa, louhii, leikkaa, käärii, häärii. Se otetaan käyttöön, sille tehdään halli, tai se päästetään maastoon. On fraasi, ettei ihminen ole koneen herra, vaan kone ihmisen. Valitettavasti se on samalla luonnonlaki, sekin.

Ihmisestä koneen osana kertoi jo ajat sitten esimerkiksi Chaplin elokuvassaan Nykyaika. Siinä pikkumies päätyy kirjaimellisesti pyörimään ison koneen osana. Muistan ihmetelleeni 1990-luvun lapsia, joille kaiken koneistuminen tuntui olevan täysin luonteva tapa olla. Lapsilla oli vähintään mopo, mutta myös videot ja tietokone. Sillä ei ole hirveän paljon merkitystä minkä koneen osana se aikuinen lapsi on nyt. Konemaailmasta on tullut ympäristö, jossa on elettävä. Parempi siis jos sellaisen omaksuu elämäntavaksi.

Saattaa olla niin että lapsi on lähtenyt siitä hylätystä entisen metsän saartamasta talosta pois, mutta jos lapsi aikuisena joutuu irti niistä koneistaan ja työttömäksi, niin ei hän yritä tulla siihen taloon uudelleen. Hän ei todennäköisesti tiedä mitä tekisi siellä. Siihen tietysti vaikuttaa se, että ympärillä on tapahtunut hirveä hävitys. Ihmisillä ei ole enää kotimaisemaa.



Nykyajan jokainen näkee itsekin. Meillä on pienentynyt, mutta suhteellisen vapaa lehdistö, jossa kyllä kerrotaan miten suuresta ympäristökatastrofista esimerkiksi Kainuun Talvivaarassa on kyse. Näkee siitä että ei ihminenkään sellaisessa maisemassa enää selviä.

Helsingin Sanomissa oli kirjailija Leena Krohnin haastattelu. Kirjailija puhuu suuresta muutoksesta, mutta vähän eri suunnasta kuin Linkola. Ihmiseen ei kumpikaan enää kyllä usko ja luota. Krohn päätyi kuvittamaan mahdollisia maailmoita, dystopioita ja myös matemaattisia olioita. Krohn on pettynyt esimerkiksi internetin luomaan keinotodellisuuteen, mikä tietenkin sanoo jotain netistä, koska Krohn oli juuri 1990-luvulla ahkera verkkoihminen.

Linkola rupesi pamfletistiksi ja esseistiksi. En usko että kumpaakaan kirjailijaa – minusta Linkola on kirjailija mitä suurimmassa määrin – niin kutsutut päättäjät kuuntelevat. Ihmisten vääjäämättömästä tyhmistymisestä on kysymys mitä suurimmassa määrin. Päättäjille sellaisen ihmiskunnan johtajina on helppo olla.



Kävin katsomassa kevään etenemistä. Se on hyvin hitaasti muuttumassa kesäksi. On ollut pitkään kylmiä öitä ja niiden välissä on myrskynnyt ja satanut. Puissa, pensaissa ja niityillä kasvit työntävät esiin häpeämättömästi kukkiensa emiä ja heteitä. Linnut vetävät pienen käärmeen mittaisia matoja nurmikolta.


Voi melkein kuulla västäräkin läähättävän. En käsitä mistä sille tulee voimaa lennähtää pois kun otan ja katson sitä kameran linssin läpi. Sillä on varmaan pienessä metsikössä pesä. Kadotan sen näkyvistäni. Ohi juoksee kaksi pikkupoikaa, ajavat toisiaan takaa. Heidän jäljessään kävelee lasten isoisä, näytän minne pojat menivät. Hän hymyilee.

6 kommenttia:

Rita A kirjoitti...

Kylläpä lykkäsit ilmoille ajatuksia herättävän ja keskusteluun innostavan kirjoituksen.
Nettikirjoittelu on minun runsaan 10 vuoden bloggaamiseni (ja muun netissä luuhaamiseni)
aikana muuttunut. Sen olen pannut merkille, mutta samalla kysynyt itseltäni mahtaako
sittenkin olla niin että olen itse muuttunut. Todennäköisesti molempia.

Maailman nykytila: Hmm... Jokaisena aikakautena riittää niitä jotka päivittelevät sitä
mihin maailma on menossa, nykyajan nuoriso ja niin edelleen. Näin jo antiikin aikana.
Aina on paljon päivittelemistä, tottakai. Linkola on mielenkiintoinen päivittelijä. Kuuntelin
hänen TV-haastattelunsa noin 15 vuotta sitten ja havaitsin että siinä nyt oli aito pessimisti.
Olin juuri lukenut kirjan optimismista ja pessimismistä :) Vuosia myöhemmin hänen juttelunsa
oli vaihtunut melkeinpä optimismiksi, sekin havainnointiani televisio-ohjelmasta.

Muutokset ovat kai ylipäätään jotain mikä meistä monia pelottaa. Minua kauhistaa esimerkiksi
se mihin mehiläiset ovat kadonneet. Muurahaisia meidän piha kyllä kuhisee.

Kirjoitit aivan ihanasti nuo pari viimeistä kappaletta tekstiisi. Oi kunpa osaisin tuollaista
luritusta, jonka jälkeen maailma on hiukan kauniimpi kuin äsken :) Lähden tästä pihalle
käyskentelemään ja kukkapenkkejäni kohentelemaan; omaa pientä maailmaani muokkaamaan.
Mukavaa viikkoa !

Ripsa kirjoitti...

Rita,

on varmaan niin, että kun yhtäkkiä saa luettavakseen tekstejä yli 20 vuoden takaa, niin huomaa miten keskustelukulttuuri on muuttunut. Sattumalta kumpikin kirjoittaja on kirjallisuuden puolella paljon ja se tietysti osuu minuun, kun olen 8-vuotiaasta asti lukenut koko ajan. Mutta teksteihin havahtuminen tarkoittaa sitäkin, että tämä 20 vuotta on kulunut eläen ja muutos on tullut hitaasti.

Sanomalehdet hylkäsivät kritiikin. Se oli kyllä virhe, koska niitä luettiin. Nuoriso oppii ainoastaan tähdistä hyvät elokuvat eivätkä siis opi ikinä että elokuva on taidemuoto. Mutta ehkä lehdet huomasivat että niiden pitää tehdä rahaa eikä osallistua kasvatukseen ja sivistyksen eteenpäin viemiseen. Huokaus.

Albert Einstein sanoi että mehiläisten katoamisen jälkeen ihmisillä on aikaa enää neljä vuotta. Ainakin nuo hyönteismyrkyt pitäisi nyt äkkiä kieltää.

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

aivan tajuttoman ihana kirjoitus, kiitos!

soikkeli, linkola, krohn ja salovaara ovat suuria rakkauksiani. kyösti tässä listassa viimeisin, mutta ei suinkaan vähin.

uskon soikkelin, linkolan ja krohnin visioihin samalla tavalla kuin uskon helvettiin, koska joskus tuntuu että asun siellä. yksi asia lohduttaa, ja se on muiden samanmielisten olemassaolo. sitä joko haluan elää ilman toisia tai toisten kanssa. ennustan että merkittävimmät erot ihmiskunnassa tapahtuvatkin itseriittoisten ja jakajien kanssa.

minua hirvittää se, miten pykälävetoiseksi maailma on mennyt. mitä valmiimmaksi yhteiskunta tulee, sitä pienempiin ja yksityisempiin asioihin määrittely ja valvonta menevät. vaarana on, että yhteiskunta säädellään tukkoon. mahdolliseksi jää se, mikä on erikseen sallittu. siinä tilassa tulee ahdistus, kun elämä ei sovikaan annettuihin raameihin. yhtenä päivänä yleisönosastossa oli kirjoitus, jossa kauhisteltiin laittomasti pystytettyä kahvikojua. arrghh! joku kehtaa myydä kahvia asuntoautosta, vaikka meillä ei ole pykälää, joka sallisi kahvin myynnin asuntoautosta!

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri,

hyvä kun teksti kelpas! Olin miettinyt jo pitkään että Blogistan ei oikein enää vedä, sieltä on ruvennut häviämään tavaraa. Rupesin katsomaan että onhan niitä sentään. Ja semmoisia, joissa edelleen keskustellaan.

Mutta oletkos huomannut kuinka äkkiä aika kuluu? Aivan äsken oli 1990-luku ja nyt näkee teksteistä hyvin, että tapa kirjoittaa ja keskustella on selvästi muuttunut. Me taidetaan elää kulttuurihistoriallisia aikoja.Äsken myös radion Kultakuumeessa kerrottiin että pienillä kulttuurilehdillä ei ole hätää. Ne elävät edelleen. Sekin oli ilahduttava uutinen. Ehkä lehdistön kuolemaa on liioiteltu?

Ei taida yhteiskunta tulla valmiimmaksi. Ainakin joistakin saumoistaan se alkaa jo antaa periksi, ehkä sitten joltain yhdeltä kantilta. Täällä on muuten tänään ensimmäistä päivää tänä vuonna kuuma. Mutta kaipa lievä puuskutus kuuluu tähän vuodenaikaan. Alkaa tulla kesä.

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

pienlehtiä on hävinnyt ainakin akateemisesta kirjakaupasta. ilmeisesti ko. paikka kiel­täy­tyy ole­mas­ta aka­tee­mi­nen?

kyllä hyvää silti on, kun jaksaa naa­rata hel­miä ker­ros­tu­mis­ta. vähän työtä se vaatii, mutta on­nek­si hy­vä häi­käi­see sil­mää roi­nan seas­ta. kulttturivihkot, nuori voima, journalisti, ylkkäri ja mitä näitä nyt on. jos minä olisin journalisti, niin aja­tus pääs­tä tällaisen pienlehden kans­sa me­kas­ta­maan tun­tuisi pal­jon jän­nit­tä­väm­mäl­tä kuin lei­pä­toi­mit­ta­jan työ isossa sanomalehdessä.

minulle 80-luku oli merkittävä, koska silloin sa­noil­la oli pai­noa. jour­na­lis­mi joh­ti suo­ma­lai­sen kes­kus­te­lun va­pau­tu­mis­ta – ylk­kä­rin li­säk­si suo­mi-leh­des­sä, pai­kal­lis­ra­diois­sa ja ci­ty-leh­des­sä nyt ainakin. suomi-lehti on minulle henkilökohtaisesti kaikkein tärkein; si­tä muis­te­lee, mi­ten ko­ke­ma­ton oli sii­hen ai­kaan sekä lukijana että tekstin tuottajana. am­mat­ti­lai­suu­den ja ama­töö­ri­mäi­syy­den ra­jal­la kul­ke­mi­nen joh­ti jos­kus kiin­nos­ta­viin lop­pu­tu­lok­siin, jos­kus ka­tast­ro­fei­hin, joi­ta ei ha­lua muis­tel­la.

niinpä niin, nyt kaik­ki mie­li­pi­teet löy­ty­vät ver­kos­ta. sel­lais­ta jut­tua ei ole, jo­ta jo­ku ei oli­si jo net­tiin kir­joit­ta­nut, mut­ta kyl­lä va­pau­den ra­jo­jen et­si­mi­nen on edel­leen ole­mas­sa.

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri,

sanoivat radiossa että yleensä pienlehteä lähtee tekemään vannoutunut entusiastien joukko. Suurin osa niistä lehdistä on semmoinen, jonka painosmäärä on 1000-3000. Tämä yhdistys oli joku pienlehtiyhdistys, johon kuuluu mm. Voima jonka painos voi olla 5000-7000 kpl. Sitten niillä yhdistyksillä on apunaan yhteinen yhdistys joka auttaa kaikenmaailman byrokraattisissa kiemuroissa. Luulen että neuvottelevat myös myyntipaikoista.

Akateeminen väitti äskettäin että heillä on hyviä pienlehtiä. En tiedä mitä ne sitten ovat olleet. Ehkä Parnasso ja Kulttuurivihkot tai jotain. Sitten pienlehtiä ilmestyy kaikenlisäksi eri puolilla Suomea ja sekin on hauskaa. Nyt päivän uutinen oli se, että jaettiin pienlehtituki. Muistan että yritettiin saada sitä Lakeuden Kutsulle silloin 80-luvulla, se OPM:n jakama tuki oli juuri silloin tullut. Ei onnistunut kertaakaan. Siis viiden vuoden aikana ei kertaakaan. Sitä tilattiin esimerkiksi Villa Lanteen ja Tukholman kirjastoihin. Painos oli vaivaiset 500 ja vähän päälle, niin että ei sillä juhlittu. Saatiin kyllä painatuskulut läänin taidetoimikunnalta.

Se meidänkin lehti oli kyllä hieno. Ja tärkeätä on että noita siis on olemassa ja niihin voi törmätä. Jotain sellaisia on myös netissä varmaan, aina välillä näen, mutta sitten taas en saa kiinni. Niitä on pieniä tähdenlentojakin.

Niin se kyllä on että vapaus edellyttää vastuuta. Journalistin ohjeet ovat tänäkin päivänä hyvät. Onneksi niistä ei tehty lakia. Moraali on jotain jonka ihminen kasvattaa itselleen ja siis sitä on tai ei ole.