16.6.16

Paries cum proximus ardet


Olen monesti ajatellut olevani onnekas kun lapsesta saakka olen pitänyt vedestä ja siitä että se kantaa. Symbolisesti se on varmasti tarkoittanut myös jään kantavuutta tai elämän. Ei tässä ole mitään juhlallista, olin vesijumpassa ja katselin sukeltelevia lapsia. En oppinut koskaan sukeltamaan, pulpahdin pinnalle kuin korkki.

Keskikoulua kävin Hämeessä Kirkkoharjun kupeessa olevassa koulussa. Harju nousi siitä kohtisuoraan ja kun kiipesi harjulan seljänteelle, niin näki järviä ja lahtia ja niemiä. Siellä oli paljon lunta talvisin. Opin hiihtämään tähtien valossa. Äiti oli vihainen kun tulin pitkän matkan jälkeen kotiin. Hänen mielestään siellä ei voinut nähdä mitään. Mutta eipä hän mitään nähnytkään, häneltä sai piilotetuksi kaikenlaista.

Lahjakkuuksien sanotaan periytyvän. Mutta geenejä on niin paljon ja niiden toiminta toistensa kanssa niin monimutkaista, että ihminen ei voi kävellä geenikarttansa kanssa koulun rehtorin kansliaan vetoamaan perimäänsä, niin että ei tarvitsisi istua jälki-istuntoa. Syy on voinut olla laiskuus, ruma puhe tai lumisota, jota lapsi on pelannut tekemällä lumipalloja joissa on kivi sisällä. Koulujen opetussuunnitelmaan eivät kuulu piilotarkoitukset tai ainakaan kukaan byrokraatti ei sellaista tunnusta, mutta välitunnit ovat ehkä mielenkiintoisimmat.

Jostain syystä viime aikoina on näkynyt lehdissä ja netissä uutisia siitä, kuinka nuoret poliitikot tietävät että laiskuus on köyhyyden takana. Muistan keskikoulussa katselleeni yhden luokkakaverin perinpohjaisuutta. Puoli luokkaa kyllästyi sen lapsen valmisteluihin kemian kokeessa. Vuosikymmeniä myöhemmin minulle väitettiin, että jos lapsi ei ollut kokeessaan tarkka niin koulun katto olisi saattanut räjähtää ja tehdä ylimääräisen kuopan koulun takana olevaan soraharjuun. Siellä oli jo valmiiksi niitä kuoppia, joita kutsuttiin nimellä lukko. Mahtoiko väite lahjakkaasta lapsesta tutkimassa räjähdysainetta totta? Ehkä ei. Todennäköisesti ei, koska kai siellä tunnilla oli kuitenkin opettaja läsnä. Mutta toisaalta on hieno ajatus, että jos vaikka meidän koulusta olisi lähtöisin yksi ylimääräinen lukko harjulle. Kaikki ei ollut jääkauden tekemää.

En tykännyt yhtään kemiasta tai fysiikasta, mutta siitä hitaasta ja vähäpuheisesta lettipäätytöstä tykkäsin. Se oli kaveri jonka kanssa oli kivaa käydä kävelemässä harjulla. Ei se paljon puhunut, mutta pysähteli vähän väliä ja kertoi jonkun kasvin nimen tai näytti, mikä ero on naavalla ja sammaleella. Kun tahdoin tietää asiasta enemmän, kaverini sanoi että ehkä riitti jos muistan nimen, voin katsoa kirjasta sitten.

Halusin mennä kotiin Ilmonin talon takaa ja kerätä sinivuokkoja. Kaverini pisamat vaalenivat ja hän suorastaan suuttui: villikukat on jätettävä sinne missä ne ovat. Sitten hän vaati saada tietää kuinka paljon saan viikkorahaa. Kerroin, mutta useimmat lapset eivät saaneet viikkorahoja. Se sanoi tekevänsä oman rahansa eteen koko kesän töitä pellolla ja oli saamassa luvan opetella traktorilla ajamisen seuraavana kesänä. Tieto oli tyrmistyttävä.

Lupasin siis kiireesti että ostan pankintalon kukkakaupasta leikkokukkia. Ajatus maljakossa kukkivista kukista oli puhtaasti esteettinen. Meillä ei ollut kotona muita kukkia kuin rahapuu ja posliinikukka ja ne siksi, että eivät kaivanneet hirveästi kastelua ja selvisivät kesäkuukaudet yksinään kun perheeni lähti mökille kesäksi. Minusta ne kasvit olivat yksinomaan tylsiä, enkä erityisemmin pitänyt siitä, että jouduin kipuamaan tikkaita ylös katonrajaan pyyhkimään posliinikukan lehtiä pölyrätillä.

Kaverini pisamat palasivat ruskeaan olomuotoonsa, mutta hänen hiuksissaan olin näkevinäni enemmän punaista kuin tavallisesti. Ilmeisesti pisamista puna lehahti hiuksiin ja takaisin. Hän piti lyhyen esitelmän: voisin opetella, siis minä, ajattelemaan ennen kuin suunnittelen typeryyksiä ja tiesinkö sitä paitsi että Ilmonit olivat kieltäneet jyrkästi sinivuokkojen keräämisen. Se pikkuinen talo, puut ja pensaat ympärillä, oli juuri sennäköinen kuin miksi se päätti kasvaa eikä mitään muuta. Maali oli punaisesta pikkutalosta hiutunut pois varmasti vuosikymmeniä sitten.

En aloittanut lettipään kanssa kinaa, koska hän oli kertakaikkiaan ylivoimainen. En tiennyt yhtään toista niin ylivoimaista luokallamme. Kaiken lisäksi hän oli tyttö. Nyt hän vielä sanoi, että punaisen talon ihmiset ovat vanhoja ja sitä paitsi hyvin köyhiä. Siksi hän kielsi. Maa vietti siitä harjunrinnettä alaspäin ja se oli kuhmuinen isojen puiden juurista ja kivistä jotka mannerjää oli sattunut pysäyttämään juuri siihen. Lupasin.

Meillä oli sinä vuonna ollut maantiedon opettajana nuori kaveri, joka oli pari vuotta opettamassa ja lähti sen jälkeen takaisin yliopistoon. Lettipää selitti että juuri sillä tavoin pitää opiskella. On käytävä välillä töissä opettamassa lapsia ja sitten mentävä miettimään ja viisastumaan yliopistoon.



Olin kuullut ja nähnyt huonosti ja minut oli siirretty etupulpettiin. Takapenkin valtasivat luokallejääneet pitkät pojat. Pääsin kuuntelemaan sitä opettajaa aivan läheltä. Kerran viittasin sille ja kysyin voitaisiinko mennä keväällä katsomaan tuota soraharjua. Mentiin. Meidän piti pareittain ottaa noin neliömetrin ala ja katsoa mitä siitä maasta löytyisi.

Keräsin oudonnäköisiä kiviä. Anorakin taskut olivat pullollaan niitä lopulta. Halusin ennen kaikkea tietää mitä oli katinkulta. Aivan pienenä olin yrittänyt tehdä siitä kaulakorua, mutta liuskeet hajosivat siihen reiän poraamiseen. Nyt sain lettipään kaveriksi, hän opetti kyllä myös. Hän kaivoi linkkarilla multaa pois juurien päältä ja näytti haarautuvan juuriston. Se oli kauniimpi kuin lehteen juuri puhjennut puu, se näytti niin paljon hiuksilta. Tavallinen leppä, mutta tunnilla opettaja halusi tietää puusta enemmän. Ei hän myöskään kertonut mitä katinkulta on vaan käski ottaa selvää. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin mietin, että jos se olikin vaikka tervaleppä.

Kun sain tehtävän opettajalta, niin pääsin kirjaston käsikirjastoon tutkimaan paksuja opuksia. Kevät päättyi siihen että tiesin mitä on yhteyttäminen ja symbioosi. Kysyin lettipäältä miksi Ilmonin sisko ja veli asuvat yhdessä. Eivät minun äitini tai isäni sisarukset asuneet meillä. Eivät asuneet edes naapurissa. Eivät asuneet lähimaillakaan.

Lettipää sanoi että se on hyvä ja viisas sisarusparvi joka tahtoo asua yhdessä ja pitää kiinni siitä mitä on oppinut. Kysyin siltä että aikoiko se asua lopun elämänsä veljiensä kanssa. Se vastasi että ei tietenkään. Mutta että Ilmonien tarinaa ei ole kerrottu vielä. Joku sen vielä kertoo. Se taidemaalari oli jo kuollut ja jäljelle jääneet ovat jo vanhoja.



Nyt kun Ilmoneista on yli viidenkymmenen vuoden jälkeen viimein kirjoitettu ja kaikenlisäksi näytelmä, on mentävä sinne katsomaan millainen se on. Aarnion Aulis oli samassa koulussa monta vuotta ylempänä ja ymmärsi ja tiesi enemmän kuin kumpikaan meistä. Aulis osasi kirjoittaa jo silloin. Kun jaksan ja ehdin, lähden tästä sinne. Näytelmää Ilmoneista esitetään kesäteatterissa Kangasalla. Pitää valita poutapäivä. Otan mukaan sadetakin.

Latinankielinen säe on vähän pitempi, otsikossa on jälkimmäinen osa: Tunc tua res agitur, paries cum proximus ardet. Asiasi käsitellään silloin kun olet vertaistesi joukossa. Aulis Aarnio on oikeustieteilijä ja kirjailija.

2 kommenttia:

"Keiju" kirjoitti...

Olipa taas mukava ja ajatteluttava kirjoitus. Kiitos.

Ripsa kirjoitti...

Kiitos kun kelpas. Toivottavasti minusta ei kuitenkaan tule liian mukavaa tai peräti löperöä. Toivon että sanot heti jos tulee!