16.8.16

Uskallus uupuu


Kuljen rapistuvin jaloin niin paljon kuin kestän. Kestokyky riippuu kivun määrästä. Agatha Christie sanoi mökillä olevan elämänkertakirjan mukaan, että suuri osa vanhoista sukulaisista oli jaloistaan huono. Hän oli pienenä ihmetellyt sitä, kuvaus hänestä itsestään lapsena oli melkein samaa kuin keveys. Italo Calvino kuvaa tilaa josta itse kukin ehkä muistaa itsensä, tämä käy määritelmästä (mutta oliko Swift pakkomielteinen?):

Magneettiin perustuvaa matkustustapa kehitteli ja täydensi Jonathan Swift saadakseen Laputan lentävän saaren pysymään ilmassa. Lentävän Laputan ilmestyminen näkyviin on hetki, jolloin taianomaisesti tasapainottuvat Swiftin kaksi pakkomiellettä: rationalismin aineeton abstraktio, jota vastaan hän suuntaa satiirinsa, sekä ruumiillisuuden aineellinen paino.” (Italo Calvino: Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. (Muistio nimeltä Keveys.) Suom. Elina Suolahti, Loki-Kirjat 1995, tekstissä on painovirhe: p.o. matkustustapaa)

Keveyttä ajattelin metsänpohjan louhikolla kompastellessani. Lapsena opin kivien muodon, jalkapohjat tuntuivat tietävän katsomatta missä olin. Silti jalka upposi aina joskus kivien väliin. Terveet jalat oli helppo saada pienestäkin kolosta ylös, kaivoi vain sammalta irti siitä nilkan ympäriltä. Nyt piti muistaa muistaa kivenlohkareiden muoto. Ei minusta ole painavaa tullut, mutta loukkaantuneet jalat eivät enää taivu niin kuin pitäisi. Ajoittain tuntui siltä että sammal liikahteli tuekseni. Maa keinahteli hitaasti?

Oli se vaihe kesällä kun mustikat kypsyivät seisahtaneessa ilmassa tunneissa. Vai ehkä ihan muutamissa kymmenissä minuuteissa? Väristä tietää milloin mustikka ylitti rajan puoliraa’asta kypsäksi.



Minulla oli aikaa. Linnut seurasivat tarkasti missä kuljin ja katsoivat asiakseen kommentoida koikkelehdintaani. Kyllä kai niillä on huumorintajua niin kuin muillakin eläimillä.

Alkaapäätä auto ajoi päälle neljä vuotta sitten eikä vasen jalkani enää suoristunut. Yritän katsoa sivusilmin kävelenkö kuin ankka, mutta en saa selvää, koska menen näyteikkunan ohi liian nopeasti. Kadulla ei sentään viitsi jäädä ihmisten tukkeeksi niin turhamaisesta syystä.

Uimahallin jumppari kyllä sanoi että pyöräily olisi hyvä. En ole uskaltanut pyörän selkään sen jälkeen kun se auto ajoi päälle. Kävelen ja hurjastelen sitten kick-bikellä. Se on potkulauta. Tässä kaupungissa on juuri sopivia mäkiä laskemista varten. Käsijarru on toistaiseksi toiminut.

Kun näyttelystä kaupungin toiselta laidalta noin puolitoista viikkoa sitten, se tuntui lentämiseltä. Niin kuin silloin kun silmissä vilistivät mökkijärven linnut ja se yksi kissa joka kävi tarkistamassa olemiseni ajoittain. Sielu seuraa kaukana takana, jos on liikekannalla. 



Ihmettelin hiljaisena makaavaa järveä. Iltaisin siinä hyppi paljon kaloja vesimittareiden perässä. Sitä tahtoo kuvitella aikajanan itselleen: kun menin Helsinkiin, niin kissan emäntä paistoi illalliseksi ahvenia. Siellä mökillä olin etsinyt onkea, mutta en löytänyt. Olisi pitänyt etsiä kylältä, eikä siihen ollut aikaa, kun mustikat piti yrittää saada metsästä pois. Tuntui painajaismaiselta ajatuskin seisoskelusta rautakaupassa, enkä edes tiedä onko niissä onkia. Yksi vavan näköinen seisoi mökin nurkassa, bambuvarsi, joka oli surkeasti sekä poikki että halki.

Olisi tahtonut paistaa ahvenia takan hiilloksella niin kuin lapsena. Kun rupesin etsimään Mora-puukkoa, sitäkään ei löytynyt. Mökillä pitää olla aina Mora-puukko, koska sillä voi tehdä suunnilleen kaiken mitä pitää tehdä. En ole kyllä ikinä käyttänyt sitä ruokaveitsenä, mutta hyväksyn senkin käytön jos on kiire. 1950-luvulta lähtien istuin saaren rannassa ongella ja osuin ahvenparveen aika usein. Kalojen suomustukseen ja suolistukseen Mora-puukko oli aivan omiaan ja pysyi jo 5-6-vuotiaan kädessä.

Kissasitterinä, siis sen punaisen kissan, istuin sitten nyt pitkiä iltoja ja yritin kertoa sille miltä paistetut ahvenet maistuvat. Se kissa ei puhu ihmisten kanssa. Mutta kyllä se rupesi hyrräämään, joten ehkä se muistaa miltä ahvenet maistuvat.

Mutta mustikassa kivenlohkareiden päällä keikkuessa tuli juuri niiden ahventen nälkä. Se meni vasta sitten Helsingissä. Se oli sellainen tervetulotoivotus, että sen jälkeen saattoi rauhassa tavata sukuaan, joka on sitten viimenäkemän lisääntynyt, syödä suvun seurassa nyhtökauraa, jonka olemuksesta en oikein päässyt selville.



Aivan loogisesti sitten seuraavaksi menin Emmaan ja tutkin tarkasti Rut Brykin keramiikkaa. Löysin taas muistuman lapsuudesta: kolmiulotteiset kuvat joita välkehtivä lumi loi silmien iloksi ja monojen alla narskui pakkanen. Sitten menin Ateneumiin katsomaan New Yorkin ihmisten kuvaaja Alice Neel’iä ja muistin tasa-arvomielenosoitukset ja rauhanmarssit.

Päädyin merkitsemään nämä taiteilijat yhtäläisyysmerkeillä, vaikka pinnalta katsoen mitään yhteistä ei ollut. Luin kuvista yhteistä ajankuvaa joitakin vuosikymmeniä sitten. Siinä voi olla ajan henkeäkin, vaikka nimitys tuntuu juhlalliselta.

Suvun jäsenet menivät kuka minnekin. Kaikilla on omia asioitaan ja niiden hoitamisessa huolta. Pieni pysähdys kaiken keskellä. Sellaista voi vielä olla.



4 kommenttia:

  1. ripsa

    taas tätä sinun koleerisen kaunista kirjoitustasi.

    muistan tuon jopojutun vieläkin ihan kuin se olisi tapahtunut vastikään. huolestuneet sähköpostit leolle ja hirveän kiukun siitä, miten ne pompottelivat sinua.

    pitkään sen jälkeen olin supervarovainen liikenteessä ja muutenkin. oma raihnaisuus ja vanheneminen oli sekin koko ajan mielessä. välillä tuntui kuin meillä ei olisi ihmisinä muuta tehtävää kuin hämätä fysiikan lakeja kaikin keinoin ja pysyä kuolemattomina – hautaan asti.

    etenkin länsimaissa tulee joskus kuristava tunne, että vanheneminen on sairaus. että se on jotain hyvin brutaalia, joka on vältettävissä rahalla. ihmisen keskimääräinen elinikä ei länsimaissa ole rajoittunut keski-ikään, mutta mainosten ympäröimänä tuntuu siltä, että näin on. jopa suomessa.

    meri

    VastaaPoista
  2. Meri,

    ja joo, muistan kun sain sitten seuraavana vuonna kun jo onnistuin katkomaan luitani, sinulta niitä ihmekeksejä ja niitä marjoja, joista tuli vitamiineja ja jaksua. Sinne sairaalaan.Siellä kyllä äkkiä opin suhteuttamaan jäsenten haurauden ikään ja moneen muuhunkin asiaan.

    Onneksi vanhat ihmiset ymmärtävät ja ovat realisteja ja osasivat uudelle tulokkaalle sanoa mikä on mitä. Oikeasti ihminen tarvitsee toisia ihmisiä ympärilleen. Semmoiset jotka ovat ihmisiä vain viran puolesta eivät ole kovin paljon avuksi. Eivät läheskään kaikki.

    Eikä ihmisen ihmisenä pysytelläkseen tarvitse muuta kuin ruveta ymmärtämään niitä fysiikan lakeja. Kaikkiaan hirveän yksinkertaista, mutta ilmeisesti ihmisen on ensin säikähdettävä perinpohjaisesti ennen kuin rupeaa ymmärtämään. Vielä ei ole ihan kuolemansairautta.

    Onneksi on kirjoja, musiikkia, kuvia. Suuri osa siitä on saatavilla ilmaiseksi ja siitä saa kyllä olla kiitollinen. Näkyi niitä muitakin huonojalkaisia esimerkiksi barokkimusiikin konsertissa Isokyrön kirkossa. Kirkko oli niin täynnä että ei varmaan olisi edes yhtä mahtunut enää sisälle.

    Takaisin tullessa bussin ikkunoihin valui sade, keskellä kesää. Musiikki muuttaa ihmistä aivan varmasti ainakin yhtä paljon kuin huonot jalat.

    VastaaPoista
  3. Ripsa, olen jollain tavoin kiitollinen sinulle kaikista kirjoituksistasi, joita olen lukenut. Niin olen tästäkin. Paljon asioita, joista olen samaa mieltä. Samaa mieltä oleminen vahvistaa ihmistä, varsinkin jos hän kokee itsensä liian erilaiseksi, ja joutuu elämään eri mieltä olevien ihmisten joukossa. Eri mieltä oleminen tuntuu joidenkin ihmisten kohdalla olevan vain keino erottua omaksi itsekseen.

    Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä. Mutta kuluneena kesänä olen joutunut läpikäymään sellaisen määrän erilaisia yksilöitä joukoissa, että olen jo täysin uupunut. En jaksaisi enää yhtään menoa enkä tuloa. Haluaisin jonnekin kauaksi korpeen, jossa saisi olla rauhassa, yksin. Jokainen tapaamani ihminen on antanut jotain itsestään, mutta on myös vaatinut ikään kuin maksuksi jotain itselleen. Ja se on rasittavaa, sillä toisen hyvä on toiselle paha, ja päin vastoin. Ilmeisesti kaikki mitä olen antanut, on ollut epäonnistunutta. Vaikka olen tarkoittanut hyvää, se on tulkittu pahaksi jne. Nyt ymmärrän ihmisiä, jotka haluavat erakoitua.

    Taide on minullekin armonlähde, joka lohduttaa ja auttaa. Mutta kaikki sen ulkopuolella oleva? Sille tekisi mieli aina joskus sulkea silmänsä.

    Kuvaat hyvin itseäsi. Siitä kiitos!

    VastaaPoista
  4. Liisu,

    on mukavaa jos saat näistä teksteistä hyvää oloa. Sitä kaikki tarvitsevat aina joskus.

    Mutta en ole aivan samaa mieltä tulkinnoistasi. En usko että on hyvä aina olla samaa mieltä. Minusta keskustelu on se joka vie elämää eteenpäin. Siinä syntyy uusia ajatuksia. On virkistävää että ihmiset voivat ajatella samoista asioista aivan eri tavalla.

    Tietenkin se edellyttää perusteluita. Tässä blogissa voi olla postauksissa omaa elämääni, mutta en usko että tämä on omaelämänkerrallista sittenkään. En voi ottaa esimerkiksi muita ihmisiä ja heidän kohtaloitaan, koska en tunne niitä. Sitä varten tuossa on semmoisia julkisia ihmisiä kuin nuo kaksi kirjailijaa. He ovat julkaisseet kokonaisen kirjallisuuden esimerkkinä esimerkiksi "Paroni puussa" tai "Stylesin tapaus".

    Tuossa on tuon esimerkkihenkilön, "minun" huonojalkaisuutta ja Agatha Christien huomautus suvussa kulkevasta huonojalkaisuudesta. Voisin ehkä ottaa jonkun muun sukuni ihmisen joka on myös ollut huonojalkainen. Mutta en uskalla silti vetää yhtäläisyysmerkkejä, koska tämä "minä" ja vanha sukulainen ovat suhtautuneet huonojalkaisuuteen eri tavalla. Siitä voin olla aivan varma, koska aikaa on kulunut huonojalkaisten kuolemastakin jo.

    Aika oli erilainen. Taide voi lohduttaa mutta kai se voi myös avata silmiä. Se käsitys minulla nyt kuitenkin tällä hetkellä on. Mutta muuten kyllä kai elämä kaikkineen on ontumista ja horjahtelua täynnä.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista