30.10.16

Holtitonta menoa


En tehnyt mitään ihmeellistä, ajattelin omiani ja katsoin ulos ikkunaverhon läpi. Ei tuullut ollenkaan. Sadetta ei ole ollut viikkoihin, kuulemma merivesi on alhaalla, mutta en tiedä mikä merkitys sillä on. Joku vesijumppakaveri sanoi, että pohjan muta antaa linnuille ruokaa. Muuttolinnut ovat kyllä jo lähteneet täältä.

Sitten siinä vieressäni kiinanruusu alkoi yhtäkkiä heilua ja viuhtoa holtittomasti. Sillä ehkä oli jotain asiaa. Käänsin katseeni takaisin ulos ja takaisin sisälle: ei edelleenkään tuullut. Ikkunoiden raosta vetää lujaa, joten sisällä tietää heti jos ulkona tuulee. Kuului kova tömähdys. Kiinanruusu jatkoi sanatonta vaikeroimistaan, mutta sen ruukun juurelle oli pudonnut se syksyn viimeinen ruusu. En ollut ikinä nähnyt tai kuullut noin dramaattista viimeisen ruusun poistumista. En ole elävien kirjoissa, sanoi ruusu.

Olin kyllä sanaton, vaikka kiinanruusu sai puhaltamaan säikähdystä ulos aluksi. Kissa syöksyi sohvalta haistelemaan metelin aiheuttajaa, joksi se epäilemättä luuli hiirtä tai lintua. Tottahan se nyt tiesi että ruusu on ruusu.

Sohvapöydällä on yksi valkoinen, tavallinen ruusu joka teettelee avautumistaan, valkoisia ruusuja muistaakseni käytetään hautajaiskukkana, mutta nyt se tuli jostain onnitteluna. Ruusuruusu on tavattoman eteerinen, suorastaan runollinen.

Se sijaitsee Kari Virtasen suunnitteleman sohvapöydän päällä. Maljakon on omin käsin dreijannut vuoskymmenet sitten lappajärvinen Hemminki Ahola, vaasi on siis punasavea, tai oikeastaan siis puhdasta harmaata, joka poltettaessa muuttuu lämpötilasta riippuen mustaksi tai punaiseksi. Virtanen puolestaan asui niihin aikoihin Nurmossa. Asuin silloin Lappajärven naapuripitäjässä.

Kiinanruusun kuolema sai miettimään ankarasti suurehkon pensaan käyttäytymistä. Tulin siihen tulokseen, että kukan kanta oli ollut jostain syystä tavallista tuhdimpi tapaus. Se taas saattoi johtua siitä, että kiinanruusulla oli hankala kesä. Toukokuussa oli lämpöaalto, joka vaihtui kesäkuussa viluun. Puska oli valmistellut kukintaansa, mutta se joutui perääntymään kiireesti. Ikkunoista ja ovista siis tuulee ja kiinanruusu on eteläaasialainen koristepensas, joten pensas rupesi kukkimaan vasta elokuun lopulla. Kiinanruusu ehkä se on alun perin jostain Vietnamin viidakosta, ainakin talossa ennen asunut vietnamilaisperhe tunsi pensaan heti. Heillä se oli ollut kaupungissa talon ympärillä kasvanut pensasaita, siis Vietnamissa.

Vietnamista muistutti Suomen ulkoministeri viime viikolla. Hänestä tuntui siltä että Syyriasta tulee Euroopalle uusi Vietnam, siis surun ja ahdistuksen kohde. En kiinanruusua katsellessani muistanut napalmia, vaikka pitäisi tietenkin.

Kuva Mickey O'Brien


Olen lukenut tiiviisti Siri Hustvedtin kirjaa Elää, ajatella, katsoa. Kirjassa on lyhyitä ja pitempiä tekstejä, joissa kirjailija käsittelee neurotieteitä ja taidehistoriaa (ainakin) ja miettii esimerkiksi migreenin syntyä. Kirja on oikeastaan sisarteos hänen vuonna 2011 suomeksi ilmestyneelle pitemmälle tekstille nimeltä Vapiseva nainen. Kummankin suomentaja on Kaisa Sivenius. Kieli merkitsee hyvin paljon, varsinkin kun se näissä teksteissä väistämättä on vähän väliä selitettävä tiedetermejä. Tätä kirjaa en lukenut englanniksi, koska on vähän kiire lukemisten kanssa. Tiedetermit ovat englanniksi melkein samoja kuin suomeksi, joskus kirjoitusasu saattaa häiritä.

Hustvedt kirjoittaa retkistään tieteen maailmaan. En ollut oivaltanut että hän on käyttänyt tiedettä hyväkseen kirjoittaessaan esimerkiksi Amerikkalainen elegia-romaaniaan, fiktion maailma kun poikkeaa kovasti humanistisen tai käyttäytymistieteellisen kirjan rakenteesta ja kielestä. Romaanin yksi henkilö on psykoanalyytikko-psykiatri Erik Davidsen, jonka kirjoittamiseksi Hustvedt on tutkinut paljon psykiatrien ei-kenenkään maata, aluetta joka on psykiatrin ja potilaan välillä:

Ajatus analyytikosta neutraalina hahmona on jo pitkään tuntunut minusta  virheelliseltä, mutta toisaalta samoin tuntuu myös ajatus tieteen objektiivisuudesta. Onko mahdollista tyhjentää ihminen kaikesta subjektiivisuudesta, olipa hän analyytikko tai laboratoriossaan häärivä tutkija? Laboratoriossakin tuloksia tulkitsee ihminen, eikä tulkintoja voi eristää tulkitsijan ajattelusta, kielestä ja kulttuurista. Ei ole olemassa mitään kolmatta persoonaa tai lintuperspektiiviä, joka olisi irrallaan ruumiillisesta läsnäolosta. Kokeet eivät ole vapaita ihmisen ennakkoluuloista, mutta kovissa tieteissä niitä voidaan kontrolloida ja toistaa yhä uudelleen. Sama ei päde analyyttisen ympäristön monisävyiseen ilmapiiriin. Alkuajoistaan asti psykoanalyysi on joutunut puolustautumaan sellaisia väitteitä vastaan, että analyytikon ja potilaan välillä molemmin puolin vaihdetut tulkintaehdotukset saastuttavat prosessin ja pilaavat analyysin pätevyyden.

Psykoanalyysi ja psykiatria ovat edelleen käytettyjä hoitomuotoja. Neurotieteet eivät ilmeisesti ainakaan toistaiseksi ole tulleet esiin jonkun käänteentekevän hoitoehdotuksen kanssa mikäli kyse on ihmisen mielen parantamisesta. En usko että käsitettä ”mieli” on toistaiseksi onnistuttu edes paikallistamaan johonkin tiettyyn osaan ihmisaivoista, sitä ei näe aivoskannerissa. Neurologeilla on paljon ehdotuksia aivojen rakenteesta ja paljon tiedetään, mutta tuskin kukaan rohkaistuu kertomaan mikä osa kuuluu minuuteen ja mieleen saati että onko sielua olemassa.

Hustvedt löytää kirjallisuudesta paljon esimerkkejä mielisairauksien kuvauksista ja niiden hoitoyrityksistä. Mutta Hustvedt ei luonut Erik Davidsenia kirjalliseksi hahmoksi, vaan ajatteli hänet veljekseen, jolla oli psykiatrin ammatti:

Muutin kokemustani, vaihdoin sukupuolta, kirjoitin eri äänellä ja löysin itsestäni lääkärin ja useita potilaita. Koska olin Erik, minulla oli fiktiivinen vastaanotto. Kertojani ja hänen hoitamiensa ihmisten välisistä istunnoista kirjoittaessani ammensin omista paikoistani, tiedetyistä ja ei-tiedetyistä.

Ei minua hämmästytä yhtään lukea kirjailijan kyky samaistua mielikuvitushenkilöihin. Kyllä kai mielikuvitus on olemassa kaikilla ihmisillä. Kaikki eivät vain kirjoita mielikuvitusolennoistaan. Kun luin tästä prosessista, rupesin yksinkertaisesti miettimään, että ehkä maailma olisi  terveempi ja onnellisempikin, jos ihmiset välillä menisivät mielikuvitusmaailmaansa ja eläisivät siellä. 

Kuva Mickey O'Brien


Hustvedt käsittelee myös lapsen kielellistä kehitystä. Hän panee merkille kielen erilaisuuden ennen ja jälkeen luku- ja puhekyvyn. Olin itse vastahakoinen oppimaan lukemista. Minusta oli paljon hienompaa katsoa kirjoja, selata niitä ja kehittää itse tarinoita. Kun sitten koulu pakotti oppimaan kirjaimet, tavaamaan ja ymmärtämään luetun ja sanotun (ja suomi mukava koska se on niin foneettinen kieli), päänsisäinen tarinointini lopahti. 


Se lähti uudestaan liikkeelle vasta pitkän, sairaustalven (joku pahempi tartuntatauti raivosi) jälkeen. Perhe muutti muualle ja kavereille oli sitten kirjoitettava. Aloin kirjoittaa tarinoita kirjeisiin. 

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ripsa, kyllä mieli-käsitteen osa-alueita ainakin on pystytty paikallistamaan tiettyihin aivojen sektoreihin. Mm tästä on Simon Baron-Cohen'lta on kirja: The science of evil: on emphaty and the origins of cruelty. Kirja itse asiassa käsittelee nimenomaan empatiaa tai sen puutetta mikä viimelsi mainittu tämän teorian mukaan mahdollistaa 'julmuuden' tai sen että ihminen ei miellä tekojaan pahaksi koska ei osaa asettua toisen ihmisen 'tunteisiin'. En tiedä onko kirjaa suomennettu, ainakin Helmetistä sen voi lainata.

Minä opin lukemaan (tuhkarokossa?) ihan tavallisesti ekalla luokalla ollessani 'Buffalo Bill'- kirjan avulla . Muistan kuinka hankalia ensimmäiset sivut olivat mutta ehkä siksi myös sen mitä kirjan alkusivuilla tapahtui.
Hyvää syksyä sinulle, Hannu!

Ripsa kirjoitti...

Meri!

Missä on Hannu? Ei ole tänne asti tullut! Tai arvaat että Hannu lukee tätä?

Täytyy panna ylös. Voi olla että Hustvedtillakin on tuo kirja, nimittäin lopussa on aikamoinen kirjallisuusluettelo. Tykkään Hustvedtista sen takia, että se on niin hirveän perinpohjainen ja tahtoo tietää jos mahdollista kaikesta kaiken.


Käsitellessään tietä neurotieteisiin, siis omaa lukemistoaan, hän mainitse 1990-luvun, Lacanin Merlau-Pontin, Levi-Straussin ja sen porukan, jota luin yliopiston kirjastossa silloin samoihin aikoihin. Niin ja tietenkin Kristeva kuitenkin. Ja tottakai kielitieteilijä Roman Jacobson, pietarilainen nero, jota ei ole taidettu suomentaa ollenkaan. Jacobson tunsi Suomessakin asuneen Viktor Sesemanin, jonka siskon perheen sukunimi oli Parland. Muistakseni Seseman opiskeli Pietarissa eli siis Leningradissa ja muutti sitten Kaunasiin. Kiehtova historia siinäkin.

Voi kyllä olla että Hustvedt on perinyt norjalaiselta perheeltään perusteellisen luterilaisen suhteen työhön. Lue pois tuo kirja! Sinä ehkä saat siitä enemmän irti englanniksi, koska olet opiskellut englanniksi.

Anonyymi kirjoitti...

Ripsa, minähän tuon ekan kommentin kirjoitin, tuli vain huutomerkki väärään paikkaan.

Hannu

Ripsa kirjoitti...

Hannu!

Pahus vie! Minä taas kuvittelin että Meri oli unohtanut nimensä pois lopusta!

Kyllä tuota kirjaa voi sinullekin suositella. Oikeastaan kelle tahansa, koska Hustvedt selostaa käsitteet niin paljon perusteellisesti. Siinä on varmaan suuri osa kirjan viehätystä. Ei tarvitse vaivalloisesti mennä googlaamaan milloin mitäkin käsitettä.

Sinä osaat ruotsia, mahdatko osata englantia myös? Kyllä minä tarpeen tullen ruotsiakin luen, mutta yleensä en taida vain viitsiä.

Muuten, se yksi kirja jota suosittelit, Drabbad av Sverige, vai miten se nimi meni ruotsiksi, käveli vastaan suomeksi vähän aikaa sitten. Meillä on mainiosti uimahallissa jonkun ihmisen ylläpitämä pikkuinen antikvariaatti ja sen kirjavaraston omistaja on tykännyt Marianne Alopaeuksesta. On se kirja hyvä, mutta se jäi kesken sitten sitä varten, että kirjoittaja tunsi halua ruveta saarnaamaan ja kyllästyin.

Mutta tuo ajatus on mainio: uimahalliin voi mennä juomaan kaakaota vesijumpan jälkeen ja osta itselleen yhdellä eurolla hyvän kirjan.

Anonyymi kirjoitti...

Ripsa,

en ole kai aiemmin Hustvedt'iä lukenutkaan, tilasin tuon mainitsemasi. Pienet pätkät ovat uein mukavia sängyssä luettavaksi, kun Outi jo nukkuu, kuuluu vain hengityksen ääni, luen hiljakseen ja panen sitten pään tyynyyn minäkin.

Joo, Marianne A. oli matkustellut aikaansa nähden aika paljon ja kun hän palasi Ruotsiin pysyvämmin niin järkytys kasvoi suureksi joten tekstistä tuli paikoitellen rajua. Minulla se on, myös löytölaatikosta, ruotsiksi. Paljolti samoja asioita käsitteli Roland Huntford 70-luvun alussa. Hän tutki silloista Ruotsia paljon järjestäytyneemmin ja hämmästyi miten vahva ote hallinnolla oli kansalaisiin ja sitä miten vähäinen ruotsalaisten toleranssi oli niitä kohtaan jotka ajattelivat asoista konseksuksenn vastaisesti. Samahan on siellä jatkunut nykyisyyteen asti, vastakohtaisuudet ovat nytkin suuret.

Englantia luen kohtalaisesti mutta semmoinen järkäle kuin Ford Maddox Ford'n Parades End, yli 900 tiheätä sivua sofistikoituneella kielellä kirjoitettuna vaati jo sanakirjaa vierelle. Baron-Cohenin mainitusta kirjasta jätin silmäilyn varaan minua vähemmän kiinnostavat aivojen rekenteeseen liittyvät osat. Itse 'empatiateoria' on erittäin kiinnostava eikä sellaisena mitään disektioita kaipaa.

Hannu

Ripsa kirjoitti...

Hannu,

olen kamalan varovainen noiden uusien skannereiden yms. kanssa. Jollain tavalla käyttäytymistieteet tulevat muuttumaan, mutta "minuuden" ydintä aivoista tuskin löydetään. Ainakin odotan että voidaan osoittaa mitä käpylisäkkeet yms. umpieritysrauhaset tekevät aivoille jos tilanne ihmisen ympäristössä on se tai tämä.

Noissa on niin paljon tuntemattomia asioita vielä. Meille tulee Scientific American, joka on hyvä tiedelehti. En lue sitä säännöllisesti mutta yritän tsekata nuo aivojutut. Varmaan ne kiinnostavat kaikkia ihmisiä sitä varten että me ollaan ihmisiä...

Tutkimusta tehdään koko ajan. Ja aika paljon juuri Amerikassa, jonne vissiin lääketieteen Nobelit menevät. Melkein aina.

Olen usein miettinyt sitä, että kun vaikein ongelma on yrittää saada ihmisen väkivaltaisuutta rajatuksi, niin siitä seuraava askel on aivan luonnollinen: ihminen on aina myös irrationaalinen. Siis taitaa olla ihmisen olemuksen osa. Sitten pitäisi olla vielä varma siitä, mikä on sairaus tai vika, jota pitäisi saada poistetuksi tai lievennetyksi, että yhteiselo sujuisi suhteellisen järjestäytyneesti.

Hustvedt käsittelee tietenkin myös psykoanalyysia ja sitäkin mielenkiintoisesti. On hyvä että on joitakin ihmisiä jotka uskaltavat mennä oman alueensa ulkopuolelle. Tässäkin kirjailija kulkee kohti keskusteluja neurotieteilijöiden kanssa. Ja päätyy kuvataiteisiin.