8.10.16

Olla kuvassa


Kuvataidenäyttelystä kotiintullessa on aina virittynyt ja hyvä olo. Hyvä olo saattaa olla ehdollistuneena minuun, koska minut on altistettu kuvataiteelle isommassa määrin ainakin 8-vuotiaasta asti. Perheeni ei ollut varakas, isä oli historian ja latinan vanhempi lehtori, äiti senttasi lehtiin kulttuurijuttuja eli ei ansainnut kuin pennosia ja kolme lasta olivat kaikki alaikäisiä.

Isä joutui tekemään kahta työtä, päivisin opetusta koulussa ja iltaisin kansalaisopistolla. Äiti halusi kumppanin matkoilleen Kangasalta Tampereelle, joten se olin minä, vanhin lapsista. Olisin mennyt mieluummin yksin, mutta kun äiti oli se pääsylippu. Lapsuuden ja nuoruuden käyntien jälkeen tiesin sitten että menen löytämään ne paikat jossa haluan käydä aivan yksin. Oma perhe on saanut jossain määrin periaatteesta tinkimään, mutta aina on ollut tilanne, jossa minä olen ollut hyötymässä kumppanista.

Se kumppani suhisi esimerkiksi korvaani suunnilleen jokaisen teoksen tiedot Uffizzin galleriassa Firenzessä. Se oli välttämätöntä, koska en ollut opiskellut taidehistoriaa. Tuo toinen ihminen on.



Työhuoneesta puuttuu nyt yksi romppu. Ei ole edes kovin kauan siitä, kun jonkun siivouspuuskan yhteydessä näin sen. Panin sen varmaan talteen, koska aavistin että tarvitsen sitä joskus. Se on Antti Maasalon, kuvanveistäjän ja kaikenlaisen muun median mestarin, minulle antama romppu joskus vuosia sitten.

Antilla on iso oma näyttely Pohjanmaan museolla. Se on täynnä valoa ja liikettä. Näyttely on kyllä auki vielä kauan, mutta ei ole mitään järkeä siinä, että yrittäisin mennä ottamaan kuvia niistä töistä, koska en ole Antti Maasalo, joka aivan varmasti tuntee työnsä parhaiten itse. Oltiin avajaisissa viikko sitten.

En muista sitä varmaa tallepaikkaa sille rompulle. Se ei ole kävellyt tiehensä tietenkään, eikä kissa ole leikkinyt sillä kissaa ja hiirtä. Siihen se levy olisi vähän liian kömpelö. Kissa tuli sitten tuohon, koska rupesin kirjoittamaan siitä. Olen ollut huomaavinani, että aina kun aktiivisesti ajattelen Lidia-kissaa, se tulee tuohon tapittamaan isoilla silmillään. Se nuolaisi sormiani, jotka ovat näppäimillä, ihana otus.

Kissan ja minun sanaton suhde, suhteemme joka on jatkunut jo vuosia, ei ole mitenkään telepaattinen tai muuten tieteen käsityksiä vastaamaton. Kysymys on siitä, että Lidia on kymmenentuhatkertaisesti (vähintään) tarkempi huomioitsija kuin minä. Kun ajattelin kissaa, korvani ja silmäni terästäytyivät, koska mietin missä se katti luuhaa. Että sen pitäisi olla tässä jo. Selkäkin suoristuu ajatuksista.

Kissa puraisi. Kohta se pitää heittää työpöydältä pois ja sillä on vaihteeksi syytä loukkaantua. Mutta Antti Maasalon näyttely sopi erittäin hyvin syksyyn. Joillakin ihmisillä on kirkasvalolamppu aamiaispöydällä, minulle riittää se että kissa on vieressä ja hyrrää ja ikkunasta näkyy tuulessa lentäviä lehtiä.





Syksyn lehdissä on fluoresoivia värejä. Vai mikä se sana on, sellaisia jotka hohtavat pimeässä? Ja myös kissojen silmät välähtelevät vaikka ei olisi valoja päällä, hämärässä.

Antti Maasalo kertoi ennen tätä näyttelyä oman näyttelyn viimeksi vuonna 1970 Helsingin Taidehallissa. Mutta hän elää ja tekee työtä Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla. Koska tämä perhe on asunut siellä myös, oli selvää että joskus tavattaisiin. Jonkun näyttelyn avajaisissa sitten varmaan. Ehkä se oli se näyttely jossa soitti elektronisen musiikin kokoonpano nimeltä Neum. Paikka oli Ilmajoki tai Seinäjoki. Neumissa soittivat ainakin Esa Kotilainen ja Otto Romanowski, nyt avajaisissa kuullun selityksen mukaan mukana on joskus ollut myös Erkki Kurenniemi. Nyt musiikkia soitti Otto Romanowski, yksin, mutta syntesisaattori voi olla kokonainen orkesteri. Se musiikki on lisä mihin tahansa näyttelyyn, koska on mahdollista kävellä sen (epä)tahdissa ympäri tilaa ja antaa itsensä sulautua kuviin ja ääniin aivan yksin, omien aistiensa viemänä, omassa tajunnassaan. En yritä selittää näyttelyä, mutta tiedän (kokemuksesta) että liikkuvat värit ja niille annettu muoto ovat sellaisessa suhteessa toisiinsa, että ne uppoavat aivojen kuvamuistiin. Kuvia kannattaa käydä katsomassa aivan itse!

Antin töitä on ollut ympäri maailmaa suomalaisessa Dimensio-ryhmässä. Olen sattunut myös sen ryhmän näyttelyyn/näyttelyihin siellä sun täällä. Olen ollut tietoinen Maasalon Antin olemassaolosta ennen kuin tapasin hänet itsensä ja huomasin että asutaan naapuripitäjässä. Ensimmäiseksi sain ällistellä hänen taloaan, joka jo 1980-luvulla oli sähköistetty ja lämmitetty tuuli- ja aurinkovoimalla. Antti hymyili kun kysyin millaista on asuminen: no jos kestät 12-13-asteen lämpötilaa sisällä niin täydellistä. Siinä oli edelläkävijä!

Kun näen hänen töitään jossain (niitä on eri paikkakunnilla kadunkulmissa ja puistoissa) ja mikä hienoa, myös lasten leikkipuistoissa, kiipeily- ja leikkivälineitä, usein tunnistan ne. Onneksi Antti Maasalon töiden kuvia on myös netissä. Ja onneksi niitä on paljon ulkona, puistoissa ja hienointa on että niitä on paljon lasten leikkipuistoissa, saisi olla paljon enemmän.

Meillä on hallitus joka leikkaa koulutuksesta kaikilta ikäryhmiltä. Yksi leikkausten kohteista on kuitenkin ollut jo vuosia musiikki ja kuvataide. Lapseni jo joutui maalla koulua käydessään tilanteeseen, jossa oli valittava musiikin ja kuvataiteen välillä. Koululautakunnalle oli itsestään selvää se, että opettaja oli epäpätevä kummallakin osa-alueella. Sattui olemaan seminaarin käynyt (?) opettaja, jolta puuttui tunteja.

Siksi on hyvä että taidetta on edes jossain myös aivan tavallisen ohikulkijan katseltavana. Ihastukseni kohde tänä syksynä on joissakin Suomen kaupungeissa tapahtunut katutaiteen invaasio. Se osui onnellisesti myös Vaasaan, jossa palolaitoksen torni sai hienon kuvan katseltavaksi vaikka ihan aamulla matkallaan
pääterveysasemalla. Nämä ovat oikeiden taitelijoiden tekemiä kuvia.

8 kommenttia:

Liisu kirjoitti...

"Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista" tulee silmien eteen, kun lähestyy kommenttisivua. Olenkin toiminut sen mukaan. Olen käynyt lukemassa blogiasi kommentoimatta, mutta jonkun kerran kommentoinutkin.

Nyt on melkein pakko kommentoida, sillä liikut tässä tekstissäsi samoilla laitumilla missä itse elän. Kirjoitat mielenkiintoisesti, ja kun kävin Antti Maasalon kotisivulla, tuli vastaan henkilökohtaisesti tuttuja nimiä koko joukko.

Olen aina pitänyt Maasalon teoksista. Ne ovat herkkiä ja ainutlaatuisia.
Kaikki taide ainakin pitäisi olla ainutlaatuista, mutta sitä se ei aina ole.

Puhut "oikeista" taiteilijoista. Mitä mahdat sillä tarkoittaa? Ehkä tarkoitat oikeilla taiteilijoilla sellaisia tekijöitä, jotka ovat päässeet oman taidelajinsa liittoon. Niihin kun ei niin vain marssita sisään. On paljon ehtoja, jotka pitää täyttää, ennen kuin liiton ovet avautuvat.

Huomioin, että et mainitse kirjoituksessa aviopuolisoasi (en ainakaan huomannut). Hän on matrikkelitaiteilija, jolla on varmasti keskeinen merkitys elämässäsi. Eläminen taiteilijan rinnalla eroamatta on huomionarvoinen asia. Siihen täytyy olla edellytyksiä. Kaikki eivät siihen kykene. (Arvostan miestäsi, pidän hänen töistään.)

Usein kuulee kysyttävän "Onko hän matrikkelitaiteilija?" Sillä on nimittäin oma arvonsa. Jos se, että kuuluu johonkin koko maata käsittävään liittoon, on monelle arvonnousua sinänsä. Ainakin ostavan yleisön silmissä. Sellaisen, joka haluaa toimia varman päälle, taidetta kovinkaan paljon itse tuntematta. (Monet kyllä hankkivat taidetta siltä pohjalta, mikä koskettaa heitä henkilökohtaisesti.)

Tästä tuli nyt vähän omituinen kommentti, erilainen kuin tarkoitin. Ehkä tämä nyt vain sliippasi elämääni liian läheltä. Harvoin tulee tällaisia tilanteita. Tavallisesti liikun vierailla vesillä.

Ripsa kirjoitti...

Liisu,

tämä ei ole sisustusblogi, perheblogi eikä avioliittoblogi. Kyllä minä kirjoitan lähinnä eri elämänilmiöistä, jotka osuvat kophdalle, kulttuurielämä on niistä ehkä tärkein, mutta myös muu ympäristö. Tässä, samoin kuin edellisessä postauksessa olen puhunut kuvataiteesta ja selittänyt miksi tunnen sen. Suurin syy on tietenkin se, että olen tullut altistuneeksi kuvataiteille jo pienestä asti.

On tietenkin muitakin syitä kuin lapsuuskoti. Joskus kotikasvatus jatkuu vielä yliopistovaiheessakin. Minulla on ollut mm. erittäin hyvä kumppani selittämässä kuka on kuka Firenzen Uffizzin taidemuseossa.Mitä tulee ammattilaistaiteeseen, niin siitä on olemassa paljon erilaisia määritelmiä. Ne kuuluvat taidehistorian alueeseen. En ole taidehistorioitsija enkä siis pyri määrittelyihin. Kyllä matrikkeleistakin löytää hyvää taidetta yhtä hyvin kuin sen ulkopuoleltakin.

Perheolosuhteeni ovat asia erikseen, eikä minulla ole velvollisuutta selostaa niitä kellekään. Nämä postaukset ovat oheisajatuksia, joita syntyy aivan vain elämän keskellä.

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

pidän dimensio-ryhmän konstruktivisteista. varsinkin jos ne eivät pakota ajattelemaan pelkästään sitä tekniikkaa, vaan auttavat meditoimaan irti ympäröivästä tehokkuuden ilmapiiristä.

viimeksi näin jonkun naispuolisen dimensionistin, jonka töissä oli kierteisiä viuhkoja ja värikartat leijuivat avaruudessa. tuli mieleen albersin maalauksista tuttu sisäkkäisten neliöiden sarja.

jos olisin oikein rikas, hankkisin valtaisan olohuoneen yhteen kulmaan meditatiivisen hiekkatyön osmo valtoselta. siis sellaisen hiekkapiirtäjän, joka on sukua meren hiekkapohjan ikuisille kuvioille ja aaltojen sykkeelle.

samassa tilassa vois olla myös annikki luukelan valoteos ja se leon heureka-työ.

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri,

Dimensio-ryhmän muistaakseni esitteli minulle joskus 60-luvun alkupuolella meidän Jaska. Muistan että jossain Hesan näyttelyssä (on mahtanut olla Dimension aivan alkuaikaa) oli joidenkin jäsenten näyttely, enkä nyt muista missä, mutta muistan tuijottaneeni Valtosen hiekkapiirrintä pienen ikuisuuden ajan. Jaska opiskeli Taideteollisessa silloin, se porukkahan oli suunnilleen meidän ikäisiä! Ehkä vähän vanhempia kummiski.

Muistan siitä näyttelystä semmoisen että jollekulle taiteilijalle sanoin, että minusta ryhmä voisi ruveta tuottamaan aurinkokelloja. Kun muuten kellot ovat aina väärässä, siis nää mekaaniset.

Luukelan olen jossain tavannutkin, se teki johonkin performanssiin tai pieneen näytelmään valot täällä Pohjanmaalla. Sitä se Luukela silloin päivitteli, että kun oli ollut residenssissä Bergenissä, että mahtuuko maailmaan oikeasti niin paljon kalan hajua. Ja onko mahdollista että koko ajan sataa.

On mahtanut olla 1980-lukua, kun täälläkin sentäs vielä tapahtui jotain. Meidän Leon Heureka-juttua ei varmaan saa enää yksityisomistukseen (!) (valtion, yksityisomistuksen ja taiteen alkuperä...).

Otto Romanowskin musisointia oli hirveän kivaa kuunnella taas. Ajattelin jotain tapaamista Eirassa samaten 60-luvulla, tunsin kaverin joka asui samassa kämpässä kuin Kurenniemi ja istuin kuuntelemassa silmät ympyriäisenä sitä, että musiikkia voi tehdä semmosella koneella. Ylipäänsä tekemisellä ei ollut sitten enää teknisesti mitään rajoja, kunhan päässä vain oli virtaa, jotenkin niin.

Maasalon töissä tuntuu semmoinen jatkuva intensiivinen tutkiminen. Sillä lailla on vieläkin pöllämystynyt olo, että kuinka valtavasti on mahdollisia väri/valo -yhdistelmiä, ja kun siihen vielä lisää veistoksellisen raamin! Ilman muuta sinne pitää lähteä katsomaan ne duunit vielä uudestaan.

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

kuukkeloin sen kleinin pullon, ja löysin aivan ihanan luonnehdinnan siitä. se on kirjoittanut lempparini, nimimerkki mummo muu kemppisen kommenttilaatikkoon vuonna 2008.

"Heurekan puistossa on tuommoinen Möbiuskin, mutta paljon paremmin muistan sieltä "Kleinin pullon". Se oli semmoinen teräslangasta hitsattu hökötys, jonka "sisään" saattoi kyllä mennä ryömimään, mutta pian huomasikin, että sen sisä- ja ulkopinta olivatkin sama asia. Yksi parivuotias ryömi sinne jonnekin ja sai äkillisen ahdistuskohtauksen eikä rohjennut tai osannut tulla pois. Niin möngin minä perässä, otin pennun syliini ja etenin siellä teräslankojen välissä niin. Olo ei ollut laaja, pikemmin hiukan kafkautunut. En ollut yhtään varma, että osaan sieltä enää pois. Metallilankaa oli kuulemma monta sataa metriä siinä ympärilläni.

Kieltämättä lukiessa tulee joskus samanlainen olo."


meri

Ripsa kirjoitti...

Meri,

oivoioi, Mummo muu oli kiva bloggari! Ajatella, siitäkin on aikaa kun se kirjoitti. Niin ja sit se Kafkaesque!

Minä en olisi mistään hinnasta ryöminyt moiseen pulloon sisään. Muistan vieläkin elävästi, että arvelutti aivan hirveästi mennä sen Niki Phallen Hon-veistoksen sisään, silloin joskus 60-luvulla.

Niinkus arvaat, Tukholmassa kiersi huhu, että Hon sulkee jalkansa, eikä veistoksesta sitten enää pääse ulos! Mutta sitten siellä Moderna Museetissa ihmiset näyttivät rauhallisilta ja tyytyväisiltä ja niitä tuli ulos suunnilleen sama määrä kuin meni sisään siitä polvien välistä.

Mulla oli työkaveri siinä mukana ja se yritti kiskoa minua jo pois. Sisuunnuin ja kiskoin sen kaveri mukaan ja menin kuin meninkin sisään. Siellä oli tosihämärää.

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

oletko jo lukenut inkeri koskisen villi suomen historia -kirjan? kävin sen juuri ostamassa, ja kun tulin kotiin, huomasin hurmeen juhan kolumnin asiasta:

"On ollut hämmentävää seurata, miten kaikenkarvaiset summamutikkalaiset ja kokemustomppelit ovat alkaneet aukoa netissä typeriä, pahanhajuisia suitaan ja hyökätä tieteellistä tutkimusta vastaan.

Heille suosittelen taustamusiikiksi Esa Pakarisen Hölmölän häitä ja vapaa-ajan asuksi pakkopaitaa. Itse puolestani jatkan kahden tieteenfilosofisen uutuuskirjan tiivistä opiskelua.

Inkeri Koskisen Villi Suomen historia esittelee purevasti kotimaisen näennäistieteen ja huuhaan sankareita, ja Tiina Sarjan Kuka oikein tietää valottaa tiedejärjestelmän toiminnan mekanismeja tarkasti ja kiinnostavasti.

Välttämätöntä syysluettavaa kaikille typeryyden vihollisille."


näillä eväillä koskisen kirjan pariin! terveisiä tuolle kuvan kissalle!


meri

Ripsa kirjoitti...

Meri!

Joo, tää Koskinen on hieno! Just lopetin sen ja mietin mitä siitä sanois. Hirveesti kirjassa on ollut työtä, semmosta tavallista miten se sanotaan suomeks, footwork.

Hyvä että tommonen esitys on julkaistu.

Lidia-kissa on jossain tän lukaalin hämärässä nurkassa katselemassa unia. Kerron terveises!