22.11.16

Sisällä ja ulkona


Kävin kirjastossa. Sinne on ollut asiaa nyt miltei joka viikko. Tilasin kirjan, joka tuli eilen kaukolainana. Menin kuljeksimaan runohyllyn liepeille ja otin muutaman kirjan.

Kun hylly etenee aakkosjärjestyksessä, niin ensimmäiseksi runokirjaksi osui Jukka Koskelaisen Omegan jälkeen (Sarjoja ja varjoja) Tammi 2013, seuraavaksi osui Kai Niemisen Alan oppia, Tammi 2010 ja vielä Rainer Maria Rilken Duinon elegiat, suom. Aila Meriluoto, WSOY 1974. Kun kävelen hyllyjen välissä, seuraan sormeani. Kun se pysähtyy (siis kun pysähdyn) otan kirjan siitä kohdasta mihin pysähdyn. Sormella on oma elämänsä, oletan.

Valitsemisjärjestelmäni on aukoton ja pätevä. Runoja lukiessa on oltava niin täysi vapaus kuin mahdollista. Mahdollisesti pysähdyn omia aikojani kun pääni on silmien avulla päätynyt omanlaiseensa runolistaan, mutta toisaalta: kirjastossa on aina kävijöitä, myös runohyllyn tietämillä joutuu joskus väistämään lastenrattaita, joten lähinnä täytyy katsoa eteensä. Kenen kirja oli nimeltään Sattuma vai välttämättömyys? Se ei ollut runoutta.

En ehdi nähdä kirjailijoiden tai kirjojen nimiä. Usein lukiessani runoarvosteluja huomaan arvostelijan mainitsevan jollain arvottavalla tavalla myös kustantajan. Olen itse aikoja sitten pudonnut kustannusmaailman tietämisestä pois. Ajattelen kuitenkin olevani tietoinen siitä, mikä on hyvää kirjallisuutta ja mikä ei.

Yöllä olin ollut uneton. Silloin tiedän tarvitsevani runoja. En väitä että ne ovat lääke, siis tuota kulttuuriministerin vaalimaa taiteen tervehdyttävää vaikutusta. Unettomuus ei myöskään tunnu erityisemmin sairaudelta. On kivaa olla tajuissaan joskus myös keskellä yötäkin. Kissa tuli viereen ja kuiskin sille runoa:
(MEA CULPA)

rajansa kaikella
  luulisi noin yksinkertaisen opetuksen mahtuvan kalloon
mutta kun se on jo täynnä ja lisää virtaa sisään,
  tuppaavat perusasiat tuon tuostakin unohtumaan,
tuon tuostakin

mikä johtuu siitä, että pääni on täysi
   mikä johtuu siitä että juovun juovuttuani

  mistä johtuu että en usko että rajansa kaikella
      mistä johtuu että perusasiat unohtuvat

ja niin palaan alkuun, tuon tuostakin, havahdun,
ja huomaan, ettei ylitsevuotavaiseen maljaani kaada kukaan muu
kuin minä itse
[R: Ps.23]
(Kai Nieminen)

Kissa rupesi hyrräämään. Innostuin kirjasta ja oli jo aamu kun rupesi nukuttamaan. Kissa oli siirtynyt siinä vaiheessa jonnekin muualle. Se on mustasukkainen: ihmisen ei pitäisi edes kirjan lehteä kääntää, kun hän on vieressä ja hyrisee. Runoilla on semmoinen vaikutus, että kun proosaa lukiessa kissan hyrräys saa luomet painumaan alas, niin runoja lukiessa tajunta kirkastuu. Siinä ei ole mitään pakottavaa. Päätä ei särje eikä luita kolota vaikka taivaalta tulee vettä tai yösumu peittää maan.

Runoissa on se hieno puoli että runoilijat ovat tiivistämisen mestareita. He osaavat tuoda lukijalle juuri senkokoisen annoksen jonka hän voi hotkaista. Ja jos ei ole haukkapala, niin samalla vaivalla lukija voi palata takaisin, katsoa myös edeltävää sivua ja seuraavaa. Runoilija voi osata kirjoittaa kokonaisen maailman yhteen runoon, kun taas prosaisti tarvitsee siihen 300 sivua. On siinä kyllä eroa, sanomisen tavassa, mutta silti.

Sen lisäksi runokirjoilla on omanlaisensa rakenne, dramaturgia. Tuntuu mahdottomalta sellainen ajatuskin, että runoja lukisi saadakseen niiden kritiikistä ne vaivaiset pennoset. Tai vaikka saisi enemmänkin rahaa. Runoja ja rahaa ei jotenkin vain ole mahdollista liittää yhteen ainakaan minun päässäni. Välillä kyllä tuntuu mahdottomalta että miten se runoilija sitten tulee toimeen, käy sääliksi. Tämä tämmöinen moderni ja hirveän kallis elämä ei tunnu todelliselta kun lukee runoja öisin.



Kai Nieminen oli viime vuonna vaasalaisilla LittFesteillä. Tulin sinne melkein suoraan junalta kun olin ollut Helsingissä kuukauden. Niemisestä tuli minun mielessäni runoillan kuningas heti. Se voi johtua tästä ajankohdasta: haikuja ja tankoja tekee mieli lukea syksyisin. Se on akvarelliaikaa ja Japani tulee mieleen myös maisemista. Sumu ja tihkusade ja jatkuva hämärä.

Sitä paitsi Nieminen on suomentanut japanilaista runoutta vaikka kuinka paljon. Hän osaa kirjoittaa omia runoja käännöstöidensä ohella. Ehkä erilaiset kirjoittajan työt keskustelevat keskenään, auttavat kirjoittamisessa.

Niemisellä oli mukanaan sellisti, joka soitti Bachia. Tänä vuonna hän ei ehkä tule. Silloin oli kotiinpaluun aika ja hänkin on asunut täällä.

Kadut kastuvat tihkusta ja huomenna sataa lisää. Nieminen ylistää kaikkia vuodenaikoja. Olen aivan samaa mieltä. Jos aurinko vielä tuosta alkaa joskus paistaa, niin elämä tuntuu ehdottomasti täydelliseltä.

Tuo sitaatin hakasulkeissa oleva viite tarkoittaa että teksti on Raamatusta. Tässä tapauksessa psalmeista, luulen että kyse on tuosta pääasiasta: ylitsevuotavainen malja. Kirjan lopussa ovat sitten selitykset ja tekstit, mihin viitattiin.



Hämärässä on hyvä kulkea kävelemässä. Parvekkeelta arvaa tuulisuuden, pilvien suunnasta sateen. Viikonloppuna lauhtui aivan kokonaan ja tuuli kääntyi etelään päin. Ilmasto on jo muuttunut. Vuodenajat ovat siirtyneet paikaltaan.

Kurkku on ollut iltaisin karhea. Se menee ohi kun kaivaudun taas johonkin kirjaan. Minulla on lukupeittona Amerikan kävijän, isoisäni, viltti. Sen viltin hän sai talvisodassa, kun kävi sotimassa. Hän vei viltin mukanaan Amerikkaan ja kun hän tuli pois sieltä lopullisesti, viltti päätyi minulle.

Se on hyvä viltti. Tuuli on yltymässä, kattopelti kolisee jo vähän. Kissa on nukkumassa sen viltin päällä. Kissoilla ei ole koskaan liian lämmin. Pitää pestä astiat, sitten luen oppimisen ylistyksen loppuun asti.


10 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...


ripsa

kävimme joskus k:n kanssa villa kiven runoilloissa, jossa kai nieminen toimi ketteränä juontajana. hän totesi jotenkin siihen tapaan, että runo - on se sitten kirjan tai näyttelyn tai vihkon taikka disketin muotoinen - tarvitsisi kirjallisuusystävällisen kirjaston.

luin kesällä tanizakin makiokan sisarukset, jonka nieminen on suomentanut. kirja on juuri sellainen romaani, joka kammottaa monia: se on jumalattoman paksu eikä siinä tapahdu mitään.

mitään ei tapahdu - mitä nyt tietyn ylimysluokan elämänmuoto hiipuu, yhden maan kulttuuri hakeutuu uusille urille ja koko maailman kohtalo mullistuu. runsaat 700 sivua ei siis ole paljon, se on pikemminkin pahainen pähkinänkuori.

romaani etenee hienostosisarusten päivittäisiä edesottamuksia myötäillen. elämänmuodon, kulttuurin ja maailman muutokset hajoavat arjen yksityiskohtien loputtomaksi massaksi.

minusta juuri niin pitääkin olla: ihmisen osa on uppoutua pieniin jokapäiväisiin asioihin.

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri,

sen huomasi kyllä että tämä runoilija ei pelännyt esiintymistä. Hän osasi kertoa tarkkaan ja selvästi mitä tahtoi. Tai ainakin siitä esityksestä jäi kuva siitä, että kaikki mitä piti tuli tehdyksi.

Lisäksi hänellä oli kitaristin vai oliko se nyt sittenkin sellisti kanssa selvä yhteys koko ajan. Ei se ollut improvisaatiota. Ja sitten taas tulin ajatelleeksi että se japanilainen perinne ei väheksy jokapäiväisiä töitä ja toimia, ne ovat elämistä ja sen takia kirjoittamisen arvoisia.

Minähän tuolla kyllä romantisoin että runot vievät kivut pois. Ei se taida olla aivan totta. Mutta se on kyllä väärin ja on ollut varmaan aina, että runoja luetaan niin vähän että niiden kirjoittajat eivät runoilulla oikein elä. Eikä kyse ole siitä että runot olisivat hirveän vaikeita lukea. Eikä edes siitä, etteikö runoissa olisi tarinoita.

En tiedä mistä siinä on kysymys. Ihmiset vierastavat jokapäiväisen elämänsä kulkua ja tahtoisivat jotain muuta?

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

kyllä mullakin on se ihana kokemus, että kirja tai leffa tai runo tai tv-sarja vie kipua pois. tämä onkin lukemiseni pääasiallisin funktio nykyisin: huojentaa kehon taakkaa. mieli kestää tällä hetkellä niin paljon enemmän kuin kroppa.

yritin muuten paneutua siihen vesan ssödergran-tutkimukseen, mutta en saanut tutkimuskielestä mitään tolkkua. inhosin opiskeluaikana yli kaiken tutkimuskieltä. nykyisin vierastan eniten filosofian tieto-oppia. eikä runousoppikaan saa minua syttymään.

mummoni oli lahjakas kertoja ja kirjoittaja. runousopista hän ei tiennyt mitään. onneksi. kuuntelin kesälomilla tuntitolkulla hänen kynänsä rahinaa paperilla. muistan hänen runoistaan pitsiverhot syrjäkylän säkkipimeässä yössä. runojen pohjalla oli perinteinen realistinen kerronta. mummo lähetti kirjoituksiaan kirjakustantamoon mutta niitä ei julkaistu koskaan.

oman käsitykseni mukaan kirjallisuustutkimus ei voi tarjota koskaan lopullista vastausta siitä mikä tekee tekstistä sanataidetta. tämä koskee myös kuvataidetta. sana ja kuva on ja pysyvät pohjimmiltaan loppuun asti arvoituksena. otan esimerkiksi hyryn romaanit, joista puuttuu psykologinen ihmiskuvaus, ongelmat ja ratkaisut, juonen käänteet. silti se on mahtavaa kirjallisuutta.

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri

Pitkä Teeman elokuvafestari-ilta päättyi Chris Markeriin äsken. Hienoa että vielä tuottavat leffoja. Rooman muotokuva ennen Markeria oli aivan erilainen kuin Fellinin Rooma, mutta Roomalta se tuntui. Näissä dokumenteissa on tärkeätä se, että ne eivät ole minkäänlaista eskapismia, vaan oikeata elämää. Eivät tässä, mutta ihmisten maailmasta. Marker tekee selvemmin elokuvaesseetä kuin tämä Paolo Sorrentinon leffa. Kummastakin muistan nähneeni kohtauksia Mark Cousinsin elokuvan historia-sarjassa.

Mutta tuo mielen ja ruumiin välinen vuoropuhelu on kyllä aivan mielenkiintoista joskus. Päiviä menee ja toisenlaisia tulee. Runouden merkitys on epätasapainossa todella suuri. Unettomuus on onnettomuus jos rupeaa pelkäämään sitä. Lukeminen taas valaisee koko yön, rupeaa näkemään eteenpäin.

Toivottavasti olet säilyttänyt isoäitisi tekstejä. Ne ovat aina tarpeen kun tulee toisenlaisia aikoja aina sitten välillä. Isovanhemmat ovat tärkeä linkki.

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

toi chris marker oli mielettömän upea juttu. melkein olin jo naputtelemassa tekstiviestiä sulle, että muistaisit katsoa.

kaikki sellainen, mikä tekee vähän rohkeammaksi ja avarammaksi on hyvä juttu nyt. löysin juha siron blogista hikmetin runon. se vasta voimia valaakin.


Lähettäkää minulle kirjoja

jotka päättyvät hyvin

joissa siipirikko lentokone

laskeutuu turvallisesti

Joissa lääkäri hymyillen

jättää leikkaussalin

ja sokean lapsen silmät

avautuvat näkemään

Joissa syytön vapautuu

murhaajan jo tähdätessä

jossa kymmenen vuotta

odotettu kirje

saapuu vihdoin lintujen mukana

Joissa ihmiset seisovat

ja jonottavat runoilijoiden kirjoja

eikä kukaan menehdy kaivaten

leipää ruusuja aurinkoa ja vapautta

Lähettäkää minulle kirjoja

jotka päättyvät hyvin

sillä kerran myös

meidän tuskallinen ja rohkea

tarinamme päättyy hyvin

Ripsa kirjoitti...

Meri,

luin tuon Hikmetin Juha Siron blogista myös. Oli joku aika kun Hikmet oli mulle hirveän tärkeä runoilija, varmaan 70-luvulla. Ja Siro kertoo tuossa että häntä ei hyväksytty ensin ollenkaan. Nyt sentään jo juhlitaan.

Olen minä jonkun Chris Markerin elokuvaesseen nähnyt ennenkin, mutta ei se ollut tämä. Tämä oli jo vuodelta 1982, materiaali oli useamman ihmisen kokoama. Hyvä että meillä oli semmoinen elokuvantekijä. Voisi esittää kohtalolle semmoisen toivomuksen että nämä dokkarit säilyvät ihmiskunnan muistina.

Sitä tuossa leffassakin toivottiin. Että ihmiset tietäisivät ja muistaisivat, esimerkiksi Guinea-Bissaun. Mitähän sille maalle mahtaa nyt kuulua. Pitää ruveta ottamaan selvää.

Anonyymi kirjoitti...

Ripsa, katsoimme Outin kanssa tuon Kvartetin. Sinulta oli hyvä arvio siitä Unkurissa. Musiikista en sano mitään, sitä oli kovin vähän siinä ja kaverit eivät osanneet soittaa, juuri kuten sanoitkin. Tämä kvartetto ottaa aikansa ennenkuin lähtee avautumaan, lopussa sitten kiitos seisoo ;-)

Soittajista yleensä voi, sen mitä heitä tunnen, sanoa, että he soittavat pikemminkin hirtehishuumorilla kuin raskaassa tunnelastissa. Filmi oli kai tietoisesti tehty niin, että se tavoittaisi yleisönsä juuri tuolla melodramaattisuudella. Minulle sitä oli liikaa, muuten filmi oli oikein kiva. Pidin erikoisesti ensiviulistin esittäjästä. Musiikista siinä myös puhuttiin, osuvasti sinällään mutta nekin kohdat liittyivät turhan usein, sanoisinko 'musiikin magiaan'.

Muuten ajattelin kuvaa katsoessa, että olisi saanut olla eurooppalaisten tekemä. Joulua sinulle! Hannu

Ripsa kirjoitti...

Hannu,

Olen ajatellut tuota leffaa nyt jälkeenpäin. Tottakai, sitä melodraamaa kyllä vierastin. Mutta kuule, ei se nyt pelkästään amerikkalaisten ominaisuus ole! Ajattelin kyllä siinä, että jos musiikkia olisi ajateltu enemmän, siis vähän niin kuin musiikin sisältä, niin jotkut kvartetin jäsenistä olisivat voineet löytää suhteista myös huumoria.

Huumori on aika hyvä lisä melodraamaan. Melodraama sinänsä ei ole väärin, se on selvästi yhdenlainen elokuva ja niitä on paljon. Se tuo hirtehishuumori josta puhut soittajien kohdalla: olen tavannut sitä ja minulle on tullut vähän semmoinen tunne, että se siinä ammatissa auttaa jaksamaan. Ja varmaan saa myös yhdessä soittamisen helpommaksi.

Se Beethoven, ajattelin juuri äsken, ennen kuin näin että olet kirjoittanut, että se pitää hankkia käsiinsä. Pitää mennä huomenna kirjastoon sitä varten. Meillä ei ole sitä, vaikka miehen veli muutama vuosi sitten lähetti meille valtavan kasan klassista musiikkia. Se perhe rakasti musiikkia, kaikki myös musisoivat. Sen, siis soittamisen, huomasin amerikkalaisilla olevan paljon yleisempää kuin meillä, puhun meidän ikäluokasta, siis siinä sodanjälkeen syntyneistä. Tuntuu olevan todella yleistä ja musiikki kattaa kaikki genret. Heillä musisoiminen ei ole niin yksilökeskeinen juttu ehkä kuin meillä. Siellä soittaminen on vähän samanlainen juttu kuin minkä tahansa värin tunnustaminen.

Älä nyt joulua toivota vielä, toivota vaikka itsenäisyyttä! Terveisiä Oudillesi!

Anonyymi kirjoitti...

Joulua pitää kyllä toivottaa, Ripsa, tällä iällä :-) ei sitä koskaan tiedä when, when, when … juu, itsenäisyyttä kyllä!


Parhaillaan luen Hentilä/Hentilän kirjoittamaa vuoden 1918 Suomea käsittelevää "Saksalainen Suomi 1918" teosta. Olipa Suomi saksalaisten 'sylissä' silloin!! Olen aina tiennyt kapinan jälkeisen riippuvuuden olemassaolosta mutta että näin naiivisti Paasikivi ja Svinhufvud sallivat Saksan tehdä meistä puhdaspiirteisen siirtomaan, sitä en sentään osannut arvata. No, onneksi hävisivät sodan sitten ja meistä tuli, joo, kyllä vaan, juuri Mannerheimin avulla oikeasti itsenäisiä. Oli se hilkulla! Mutta M:sta joka oli harvinaisen komea ja ikävä tyyppi ei sen enempää.

Piti eilen sanomani, että olen itsekin jo aikuisena yritellyt viululla hiukan, sain siitä äänen hyvin ja kauniisti eikä kuulossakaan ollut suurta vikaa. Soitto loppui silti lyhyeen, käsi ei tottunut niihin asentoihin, jousikäsi siis, se kipeytyi jatkuvasti. Oli se harmi, viulu oli äidin isoisältäni saama, vanha orkesteriviulu, kaunis- mutta kovaääninen, varmaan 1800-luvulta. Oli mustassa puukotelossa. Nyt se on meidän vävyllä joka käyttää sitä lauluja säveltäessään. Hän on näitä moderneja kansanmuusikoita, käy vuosittain Kaustisilla ja vie Helkan mukanaan koko viikoksi.

Helka on musiikkiluokalla, ope olisi ehdottanut viulua mutta tyttö halusi klarinetin ja on kovin innostunut. Se ei vie ihan niin paljon harjoitusaikaa kuin viulu olisi. Helkallahan on jumppa pääharrastus vielä jonkun vuoden, siltä tuntuu.

Vaan minun pitää tyytyä 'Yön kuningattaren aariaan" tiskejä tiskatessani, siinä on niin vetävä meno, että olen siitä jonkun pätkän 'oikeasti' laulanut. No, se on nyt menneisyyttä, ääni ei kestä.

Tässäpä musiikista tällä kertaa, Hannu



Ripsa kirjoitti...

Hannu,

tällä meidän viulistilla/alttoviulistilla käsi kipeytyi myös. Jehudi Menuhin kirjoitti joskus oppaan siitä, mitä pitää tehdä että jaksaa ja pystyy soittamaan. Yksi perusjutuista oli jooga. Siinä käy usein niin että koko kroppaa on käytetty väärin ja kauemman aikaa. Mutta Menuhin taisi olla yksi niitä ihmelapsia, joka konsertoi jo varhain.

Meidän viulut on appivanhempien veljiltä peräisin. Yksi soitti isommassa klassisen musiikin orkesterissa viulua ja alttoviulua, toinen soitti yksinään, mutta pianoa, mykkäleffojen säestykseksi. Olen ymmärtänyt niin että musisointi oli tullut luontojaan. Appiukko oli nuorena rumpali ja soitti swing-orkestereissa. Onhan noita musiikkisukuja monenlaisia, tuskin siitä tulee yhteisymmärrystä että mikä on perimää ja mikä taas ympäristöstä. Suomalaisia sukujakin on, esimerkiksi Katzin veljeksistä useampi rupesi jazz-muusikoksi.

Pääasia on että tykkää musisoida, laulaa edes tiskatessaan! Minulta meni kuulokorva samalla kun meni kuulo 12-vuotiaana. Sikotaudin jälkitilana, kuten on kuulemma käynyt monille. Sitä ennen lauloin kyllä aina. Sen jälkeenkin jonkun aikaa, mutta enää ei oikein onnistu.

Tuosta kirjasta oli tänään arvio Hesarissa, just äsken luin. Mannerheimia ajatellessani hymyilyttää esimerkiksi se varmaan 30-luvun kuva, jossa nuoret suomalaisneidot, levittävät kukkia portaille, joita alas marsalkka aikoo juuri astella. Yritin muistella sanoiko historianopettajaisäni mitään Suomen kuningas-haaveista, mutta en muista. Eipä se sukupolvi oikein tiennyt mitä ajatella historiasta, vaikka olisi saanut koulutusta siihen ajattelemiseen.

On hauskaa kuvitella joku tiskaamassa ja laulamassa Yön kuningatarta. Meidän lapsenlapset eivät musisoi, mutta urheilevat. Täytyy toivoa että kääntävät katseensa näihin henkisiin harrastuksiin jossain vaiheessa. Yksi Pohjanmaalla lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt, Otso Kantokorpi, kuului tänään radiokolumnistina toivovan että ihmiset lukisivat ja kirjoittaisivat ja tekisivät kuvataidetta, koska tavaran kerääminen saa ennemmin tai myöhemmin ihmiset kyllästymään ja turhautumaan.

Sitä tässä pitää toivoa, vaikka tuota ostomaniaa yritetään taas ennen joulua lietsoa.