6.11.16

Sodan kauhut


Syksy suunnittelee vaihtuvansa talveen aivan pian. Saa vaihtua. Läpiajokatujen katku ei täältä lopu. Kaupungin läpi on päästävä mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman suurilla autoilla. Mutta voi kuvitella että nopea kävely merenlahden rannalla voisi auttaa heräämään diesel-autojen katkusta. Tottakai kaupungille tekee hyvää rakentaa tiiviisti ja katsoa että parkkipaikkoja on tarpeeksi, koska jokainen asunto sisältää myös auto-nimisen ulokkeen.

Olen kyllä jo kauan ajatellut, että ihmisten ulokkeet ovat todella surkeita esityksiä vanhoista muurien sulkemista herraskartanoista. Muistan nähneeni sellaisia korkeita muureja Välimeren kaupungeissa, ne sulkivat sisäänsä varmasti aivan tavallisiakin ihmisiä. Ihmettelin silti, eivätkö perheet rupea kärsimään klaustrofobiasta. Miksi on sulkeuduttava ylipäänsä? Pelkäävätkö ihmiset jotain?

Ensin voi ajatella että ihmisellä on vararavintoa ihonsa alla, koska ilmat alkavat kylmetä. Sitten ihmisen on välttämättä omistettava asunto, niin että ei tarvitse olla tekemisissä plebeijien kanssa. Seuraavaksi sen ihmisen on hankittava ympärilleen perhe, sitten talo ja viimeksi varmaan tulee muuri. Autot ovat vasta viime vuosisadan kiusa ja häiriötekijä niille ihmisille jotka eivät omista muurin sisällä olevaa onnea. Mutta kyllä ne ovat keskiluokan uloke, joka tuhoaa mennessään ja tullessaan tavallisen autottoman ihmisen hengitysilman. Siinä sivussa kärsivät eläimet ja kasvit.

Kaupungin keskelläkin voi asua ulokkeellisia ihmisiä, mutta heillä on toisaalta se kulkuväline, jolla pääsee nopeasti raikkaan ilman pariin. On mentävä kauemmaksi, että ilmalla olisi nopeasti virkistäviä ominaisuuksia. Pyhäpäivinä näkee miten kauppojen parkkipaikat tyhjentyvät ja on helpompi kulkea. Muutenhan kävelijällä on oltava silmät selässäänkin, koko ajan.




Olen näinä päivinä hyvin tietoinen siitä, että Yhdysvalloissa on presidentin vaalit. Niiltä ei voi välttyä. Minulla on sitä paitsi paha tapa lukea päivän lehti. Tänään sellainen oli digitaalisessa muodossa, piti oleman Aamun lehti. Sellaista otsikkoa ei löytynyt, mutta löytyi Illan lehti. Sitä painaessa, siis hyvissä ajoin ennen kuin kello oli 12, avautui sunnuntain lehti. Siis uusia uutisia ja semmoista.

Luin eilisestä paperilehdestä pitkän jutun Yhdysvaltain presidentinvaaleista. On aika kyllästyttävää lukea galluppeja joka päivä, joten useimmiten en lue, kun niissä on epävarmuusprosentti kuitenkin olemassa ja niillä yritetään kaiken lisäksi vaikuttaa vaaleihin. Tämä juttu kertoi demokraateista pääkaupungissa. Sellainen porukka elää poliittista elämää muulloinkin kuin nyt.

Muistan kun demokraattien presidenttiehdokas oli ulkoministerinä silloin kun Benghazin USA:n lähetystö poltettiin, ehkä arabikevään aikaan. Nyt kuitenkin oma ensimmäinen naispresidenttimme, Tarja Halonen, oli muistuttanut Putinia, että Venäjän armeija pommittaa edelleen yhtä ja samaa Aleppon ikivanhaa kaupunkia. Katsoin jo ajat sitten Uuden testamentin jakeita siitä, kun Paavali oli Aleppon kaupungissa ja kirjoitti kirjeitä matkaltaan, merkitsin ne jakeet ylös ja sitten hukkasin sen lapun. Jokainen etsiköön itse!

Putin oli lehtitietojen mukaan suuttunut. En kyllä usko että hän sen takia hyökkää tänne enkä usko että Suomi kovin pian edes liittyy NATOon, jota taas se toinen amerikkalainen, republikaanikandidaatti, ei hyväksy. Tuskin Amerikan presidentillä on kovin paljon tekemistä Suomen liittymisessä puolustusliittoon, saati sitten pysymisessä ulkopuolella.



Sen tiedän että sodat ovat pahinta mitä voi tapahtua. Sen vuoksi olen katsonut taas Goyan kuvia ja sen vuoksi kaivoin esiin Lawrence Ferlinghettin kirjan A Coney Island of the Mind (New Directions, I painos 1958). Sen ensimmäinen runo kuvaa Francisco Goyan kuvia Sodan kauhuista:

In Goya’s greatest scenes we seem to see
The people of the world
Exactly at the moment when
they first attained the title of
‘suffering humanity’
They writhe upon the page
in a veritable rage
of adversity
Heaped up
groaning with babies and bayonets
under cement skies
in an abstract landscape of blasted trees
bent statues bats wings and beaks
slippery gibbets
cadavers and carnivorous cocks
and all the final hollering monsters
of the
‘imagination of disaster’
they are so bloody real
it is as if they really still existed

And they do

Only the landscape is changed

They still are ranged along the roads
plagued by legionaires
false windmills and demented roosters

They are the same people
only further from home
on freeways fifty lanes wide
on concrete continent
spaced with bland billboards
illustrating imbecile illusions of happiness

The scene shows fewer tumbrels
but more maimed citizens
in painted cars
and they have strange license plates
and engines
that devour America


(Pyydän anteeksi, Ferlinghetti, mutta en kyennyt toistamaan runon lay-outia, sorry, not my fault! Tekstinä toimi kyllä, mutta ei enää täällä Bloggerin sivulla...)

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

luin ihan äskettäin analyysin tuosta ferlinghettin runosta. se oli jossakin filosofis-pohjaisessa artikkelissa, ja analysointikielikin oli sen mukaista. nolo tunnustus: tyhmistyn, jos lauseessa on sellaisia ilmaisuja kuin 'etenevä subjekti' tai 'toimija'. en yksinkertaisesti osaa jäsentää ajatuksiani noin. sama juttu jos joku kertoo, että hän miettii adornon representaatiokieltoa ja sen osuutta modernismi-keskustelussa. aivo menee heti tilttiin.

yhtenä iltana mun tuttava yritti selittää mulle miten aikadilataatio määritellään: ajan vääristymä eli aikadilataatio on suhteellisuusteorian ennustama ominaisuus, jonka mukaan kappaleen liikkuessa lähellä valon nopeutta aika kulkee yhä hitaammin.

mulle aika kulkee hitaammin juuri silloin, kun pitäisi tajuta mitä tuollainen dilaatio tarkoittaa. olen siis ihan toivoton käsitteissä ja niiden määrittelemisessä.

mutta tuo runo on hieno!

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri!

Mulla oli hyviä opettajia noihin juttuihin. Ne mun opiskelijaystävät 1990-luvulla olivat suunnilleen 20, jotkut melki 30 vuotta nuorempia kuin minä, ja olivat onnellisia kun niille tuli tilaisuus selittää niiden äidin ikäselle mitä nää uudet käsitteet tarkoittaa. Oli hauskaa, puolin ja toisin.

En minä niitä aktiivisesti käytä. Tuo Hustvedtin kirja, josta puhun edellisessä postauksessa, oli aika lailla samantapainen: Hustvedt halusi tietää miten hänen päänsä voi ja rupesi jäseneksi neurotieteilijöiden keskustelupiiriin ja joutui ihmettelemään. Eivät ne siinä vissiin hirveän paljon nuorempia olleet. Mutta kirjallisuustieteilijälle puhuivat aivan vierasta kieltä. Tunnistin Hustvedtin mietiskelyistä monia.

Ferlinghetti ja Kerouac olivat beatnikkien iloista porukkaa, vaikka olivat kumpikin opiskelleet yliopistoissakin. Niin taisivat olla monet muutkin, mutta F. opiskeli ittensä maisteriksi kyllä (osa opinnoista oli Ranskassa, taisi olla vielä Sorbonne). Taisi silloin olla jo City Lights. Ferlinghetti on lähelle 100-vuotias, mutta elossa edelleen, samoin kuin Snyder.

Löysin täältä siitä divarien ja kustantamoiden varastomyynnistä Coney Island-kirjan kaksosjulkaisun: A Rockaway Beach of the Heart, jota luen parastaikaa. Se on julkaistu vasta 1997, eli Ferlinghettillä on ollut aikaa miettiä millainen oli hänen lapsuutensa Brooklynissa, vai onko se nyt Bronxia, en muista.

Ei taideta Ferlinghettiä pitää parhaana runoilijana beatnikkien parissa, kai se titteli kuului Allen Ginsbergille. Hyvä oli kyllä yks nainenkin, Diane di Prima. Meillä on muutama antologia. Naisia ei tavata julistaa parhaiksi oikeastaan millään alueella, oletko huomannut?