16.12.16

Hämärtyy


Tajusin yhtäkkiä että pimenemiseen on syynsä. Ei ole kuin muutama päivä enää talvipäivänseisaukseen. Tietysti ajat ovat pimeät muutenkin, pimeää ja ahdasta. Villapaitaa pitää venyttää. Onneksi ei ole hirveän kylmä.

Kaktus oli edellä aikaansa, sen kukat putosivat jo. Mutta on ollut sumuista ja välillä tullut lunta, aurinkoisina päivinä valo on niin viistoa ettei sen valossa näe lukea. Sähkövalokin tuntuu pimeältä.

Vanhat hehkulamput alkavat lopetella hehkumistaan. Nämä led-valot, vai mitä nämä ovat, valaisevat kylmemmin. Ne eivät lämmitä. Ylipäänsä huushollissa vallitsee valokaaos, koska lamput, niiden johdot ovat kunnossa eikä töpseleissäkään ole vikaa, mutta niihin ei saa kunnollisia valoja. Kauppiaat ovat kehittäneet mainoksia, joissa kerrotaan lamppujen kannan sopivan entisiin hehkulamppuihin. Niin kuin kaikki mainokset, ne eivät läheskään aina pidä paikkaansa. Epäilemättä kauppiaat ja valojen valmistajat hierovat ahneesti käsiään. Meillä ihmetellään sähköromun määrää.

Unettomana haahuillessani näen uusia valoja, tunkeutuvat ikkunoista sisälle. Ne meriteeraavat joulua. Kutsumattomia vieraita! On tarpeeksi rasittavaa käydä kaupoissa, joissa ihmiset on vallannut käsittämätön ostomania, mutta ei saa olla edes rauhassa uneton. On muistettava antaa talitinteille ruokaa. Ne jostain syystä eivät ole pihalla kun on kylmempi, tulevat vasta kun rupeaa lauhtumaan. Niin kuin nyt.

Talitintit ovat muuttuneet pienemmiksi tai sitten silmäni valehtelevat. Ehkä ne syövät vähemmän? Ei täällä ole näkynyt hömötinttejä eikä sinitinttejä eikä edes punatulkkuja enää aikoihin. Syksymmällä kävi koivujen oksilta tuijottelemassa tuikeita pyrstötiaisia, mutta paikalliset lintuihmiset olivat valppaina ja kyselivät havaintoja muuttavista pyrstötiaisparvista.

Parvet hävisivät nopeasti. Kyse oli sapuskanhakureissusta. Muistan hyvin pienenä, kun isoäiti pani tuvan ikkunan eteen kauralyhteen joulunaluspäivinä. Mutta missä talitintit ja punatulkut olivat ennen syöneet, siihen ei isoäiti osannut vastata. Ehkä kysymys oli jopa asiaton. Täti joskus sitten selitti, että ei maanviljelijä ehdi ihastella auringonlaskuja ja nousuja. Siihen joukkoon ilmeisesti sitten kuuluivat myös pienet talvilinnut.

Olin ollut siis vähän hölmö kun rakastin tupaa keskitalvella. Puuhellassa ja takassa paloi tuli ja kurkihirren päässä oli iso öljylamppu. Muistan sen valon oikein hyvin vieläkin. Olen ollut ehkä neljän tai viiden ikäinen kun sähköt tulivat. Jouluna oli kuusi tuvan nurkassa, lattialla olkia, joita tuotiin myös tupaan samalla kun navetan eläimille vaihdettiin oljet. Kuusessa kiersivät pohjoismaisen liput. Kynttilät kiinnitettiin kuusen oksille.

Ymmärsin kyllä niitä kahta naista. Olivat kahdestaan pitäneet taloa vuosikymmeniä. Vaikka eläimiä ei ollut paljon, työtä oli aamusta iltaan, se pienviljelystila oli kuin jostain kotiseutumuseosta. Voi olla vaikeaa löytää enää ihmisiä jotka ovat ajaneet joulukirkkoon sen yhdeksän kilometrin matkan hevosella, reessä tiukasti vällyillä peiteltynä. Minä olen, enkä ole koskaan tuntenut olevani niin turvassa.



Silloin ei ollut kulunut sodasta vielä kovin monta vuotta. Aina kun tappaminen lisääntyy, niin kuin nyt Syyriassa, ajattelen Suomen 1940-lukua. Muistan yhdenkin miehen joka kulki kylän raitilla, eikä oikein puhunut kellekään. Häneltä oli mennyt nenä niin, että näkyi reiästä luuhun asti. Isä käski olla tuijottamatta.

Kuuntelen tässä aivan rauhassa Paul Hindemithin (1895-1963) musiikkia otsikolla Fünf Stücke Op. 44 numero 4, nyt juuri on menossa numero 4: Lebhaft (luulen että se on ”eloisasti”). Sen jälkeen tulee vielä neliosainen Trauermusik, jonka Hindemith on säveltänyt Englannin kuningas George (luulisin että Yrjö, siis suomeksi) V:n muistoksi hänen kuoltuaan 20. tammikuuta 1936. No, tuosta on sitten kulunut 80 vuotta.

Rauha on ollut suunnilleen se tila jossa olen saanut elää. Jos olisi sota, en kuuntelisi Hindemithiä. Löysin tämän levyn krääsäkaupasta, joka kukoistaa näin ennen joulua. Sieltä tekee löytöjä. Tämän on soittanut levyksi L’ensemble Instrumental de France, mikä ei sano minulle mitään, johtajana on ollut Georges Kisselhof, levytysvuosi on 1970. Levyn kannessa on edellisen omistajan nimitarra, hän näkyy olleen kotoisin Gustavsbergistä, Ruotsista.

Levyn sisällöstä saan selvää siksi, että takasivulla on selostus sekä ranskaksi että saksaksi, joka oli oppikoulun pitkä kieli. Ranskaa en osaa, mutta joistain sanoista saan kyllä selvää, jos ne ovat latinasta lainattuja. On hauskaa että joskus on sentään eletty aikaa, jolloin kaikkea ei ole kirjoitettu englanniksi. On sillä merkitystä.

Hindemith on osunut talvisin kuuntelemiini säveltäjiin muutenkin. Se ehkä johtuu siitä, että hän on kirjoittanut paljon alttoviululle. Sen ääni on talvinen. Ei se synkkä ole, ehkä varjoinen kuitenkin. Sointi leikkaa jotenkin helpommin pimeää kuin kirkkaampi musiikki, esimerkiksi viulu, vaikka kyllä sekin soi matalalta. Alttoviulua soitti Claude Naveau.



Olen edelleen iloinen siitä että stereot toimivat jälleen, varsinkin levysoitin. Viimeisen parin viikon aikana olen tullut kuunnelleeksi Bob Dylania. Minulla muutama älppäri Dylanin vanhempia lauluja. Niin joukossa on myös tuo Nobel-juhlassa esitetty A Hard Rain’s a-Gonna Fall, älppärin nimi on Freewheelin’ ja Dylan on kansikuvassa hirveän nuoren näköinen kainalossaan yhtä nuori tyttöystävä.

Patti Smithiä en ole kuunnellut koskaan. Hän on aloittanut lauluntekijänä varmaan vasta 1970-luvulla. Mutta Nobel-esitys oli kyllä hieno, ehkä varsinkin siksi, että hän unohti alussa sanat, mutta pystyi kokoamaan itsensä ja esittämään koko kappaleen loppuun saakka. Laulajassa oli voimaa.

On hyvä kulkea hämärässä talvessa. Huomenna kävellään siunauskappeliin saattamaan pitkäaikaista ystävää hautaan. En tiedä minkälainen seremonia on edessä, mutta tuuli varmaan nousee. Täällä tuulet nousevat hyvin äkkiä, edes ilmatieteen laitos ei enää osaa ennustaa ilmoja kovin monta päivää eteenpäin.


4 kommenttia:

  1. Itselläni on myös tuo The Freewheelin' -albumi, tosin cd-versiona, jonka sain eräänä jouluna lahjaksi. Dylanin tuotanto on minusta vuoteen 1978 saakka pääosin kiinnostavaa, joskin harvoin aivan lempimusiikkiani (Blonde on Blonde lähimpänä). Oleellisinta Dylanissa on minusta se, mitä tämä nyt myönnetty Nobel-palkinto erinomaisesti symboloi: hänen laulunsa ja levytyksensä ovat aina "todella merkinneet jotain". Ne ovat olleet kulttuurisia statementeja, eivät välttämättä sanoituksiltaan (The Freewheelin' -vaiheessa kyllä niinkin), vaan _sinänsä_. Ne ovat symboloineet jotakin vielä suurempaa kuin ovat itse olleet.

    Patti Smithin ensimmäinen albumi on ilmestynyt 1975. Hän oli kotoisin samoista New Yorkin piireistä kuin jo 1960-luvulla aloittaneet The Velvet Undergroundit ynnä muut, mutta samalla hän muodostaa linkin myöhempään punkrockiin. Itse en oikein VU:sta jaksa innostua, enkä jenkkipunkistakaan Ramonesia lukuun ottamatta. Siksi kai Patti Smith onkin jäänyt suht' vieraaksi.

    Ledien ja ns. energiansäästölamppujen valo on tosiaan kylmemmän sävyinen kuin hehkulamppujen. Ei varmasti kulu aikaakaan, kun vähän energiaa syövien lamppujen sävy alkaa jäljitellä vanhoja "kunnon" hehkulamppuja.

    VastaaPoista
  2. Keiju,

    mulla tapahtui siirtyminen niin että menin Suomesta Ruotsiin 1968, sitten 1969 Amerikkaan ja takaisin Suomeen 1971, niin että kun Velvet Undergroundin Banaani LP ilmestyi 1967, niin sain sen käsiini -68 ja siis Tukholmasta. Levy kiersi siis puolen maapalloa ja mulla on se edelleen.

    Olen lukenut Patti Smithin Just Kids, jossa kerrotaan mm. Chelsea-hotellista jossa hän asui sen yhden valokuvaajan kanssa. Sitten se porukka oli painunut Woodstockiin, mistä minulla ei ollut aavistustakaan, vaikka asuttiin siinä muutaman korttelin päässä.

    Punk taisi lähteä syntymään Englannista, mutta jostain syystä en oikein syttynyt sille. Se ehkä johtuu siitä, että jenkkimusiikki oli silloin vielä 60-luvun lopulla aika epäkaupallista, joten kuulin sitä aivan tavallisissa bileissä aika paljon. Kaikkialla soi. Kuulo rupesi heikkenemään silloin nopeasti. Siis ihmiset osasivat oikeasti soittaa. Se siinä oli niin positiivista ja hyväntuulista.

    VastaaPoista
  3. ripsa

    tulen tänne murmuttamaan jouluvaloista, kun en muualla kehtaa. jos olisin diktaattori, kieltäisin kaikki puutarhojen, puistojen ja parvekkeiden valohäkkyrät. olen jouluvastainen ihminen, sain ylen jouluihmistestissä tulokseksi sen, että olen joulumörkö. jonkun tutkimuksen mukaan joulunaikaan liittyvät lämpimät tunteet aktivoivat tiettyjä alueita aivoissa. niillä, jotka eivät piittaa joulusta, nämä alueet eivät aktivoidu. ilmeisesti minulla mittari on siinä suhteessa nollassa.

    lähetin kyllä englantiin kortin, jossa oli hirvi jouluvalot sarvissa. ja jos hankin joulukuusen, niin en ainakaan latvakuusta. sen pitää olla tiheä, paksuoksainen, enkä joululauluiksikaan hyväksy kuin pari vanhaa vakavaa, niitä armas maasalon ja topeliuksen juttuja. joululaulu ei saa tuoda itseään tyrkylle, että onko vai eikö.

    purmon kanssa meillä on lahjana yhdessä sovittu kirja, joku yhdessä säästetty vempain, ei yllätyksiä. villasukat, lahja palelevan ihmiskunnan jaloille. jouluna mieleen muistuvat myös poismenneet. tykkään siitä kun yöradio soittaa hiljaa, juuri tunnistaa sävelen.

    meri

    VastaaPoista
  4. Meri,

    onhan tuo joskus aika kamala juttu nuo valot. Yöllä heräsin siihen että tosikirkas valo paistoi suoraan silmiin. Nousin ylös hankkiakseni tyynynliinan silmien peitoksi. Sitten katsoin uudelleen että onko siellä helikopteri vai mikä. Se oli puolikuu!

    Älytöntä että jouluvalot panevat epäilemään häiriköinnistä kuuta! Ja kuu on täysin viaton ihmisten hommiin. Mitä nyt vuorovesiä aiheuttaa, mutta tuskin siihen hirveästi ihmisiä kuolee.

    Eilen hautajaisissa laulettiin Maa on niin kaunis. Minulta ei laulaminen enää onnistu, mutta muistan vieläkin pään sisällä, mikä oli alttoääni kirkkokuorossa.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista