17.9.17

Metsäpalojen valossa

Entisessä kotivaltiossa, Yhdysvaltain Oregonissa, raivosi sarja metsäpaloja.  Uutisissa näkyi punaisena hehkuvia korkeita kukkuloita kummankin puolen Columbia-jokea. Palomiehet uurastivat yötä päivää ja saivat paloa rajoitetuksi.

Paljon silti menetettiin. Palon sytyttäjä leikki tulella, aikuinen mies. Hänet saatiin kiinni ja todistajia on. Sattui olemaan paikka täynnä retkeilijöitä. Heitä jäi loukkuun ylhäälle eivätkä he enää päässeet takaisin kuin helikoptereilla.

Tässä jutussa on kuvituksena yksi niistä alueista, Multnomah Falls (kuva on Oregonin Historical Society’n arkistoista, Carleton Watkins kulki höyrylaivalla ylös jokea 1860-luvulla ja kuvasi putoukset Multnomah-intiaanien alueella), joissa olen patikoinut. Kauempana Columbia-joen kanjonissa on vielä Eagle Creek, jyrkempi kanjoni, jossa asuvat kotkat ja puumat. Ja tuuli suhisee 100-metrisissä puissa, siis niillä on sen verran pituutta. Puiden nimet ovat Douglas-kuusi, Hemlock tai Oregonin mänty.

Suomalaissiirtolaiset olivat niitä vahvahermoisia tyyppejä, jotka kiipesivät semmoisen puun latvaan, kun puu piti kaataa. Mutta ne lumperijäkit saivat myös aikaan 8-tuntisen työpäivän ja lakanat tukkikämpille. Senaikaiset metsätyömaat toimivat lähinnä ihmistyövoimalla. Tuhoa tuli aivan tarpeeksi, siis metsille.

Sitten tulivat metsäkoneet, ensimmäisinä moottorisahat. Snyderin runo osuu siihen aikaan kun olin siellä. Silloin metsäyhtiöt huomasivat ettei jyrkillä vuorten juurikukkuloilla voinut kiivetä metsäkoneilla ylös. Yrittivät helikoptereita avuksi, bensa oli liian kallista. Metsäyhtiöt muuttivat pois.

Nyt kun metsäpalot tulivat, metsäyhtiöt tajusivat tilaisuutensa tulleen. Nehän voisivat siivota tulipalojen jäljet ja myydä tukit isolla voitolla. Nämä yhtiöiden miehet ovat poliitikkoja, sen Washingtonissa istuvan nro 45 miehiä, joita on oltava osavaltioissa valvomassa oikeuksia.  

Metsän uudistuminen kestää kauan jyrkillä rinteillä. Jos metsäyhtiöt pääsevät kiinni hakkuisiin, siitä seuraa eroosio: pintamaa tulee alas ryminällä (mutavyöryt), joki likaantuu ja samenee, lohet eivät pääse enää kutualueilleen, karhut eivät saa evästä talvea vasten ja kaikkea muuta sellaista.

Joen yläjuoksulta tulee yli kahden miljoonan ihmisen juomavesi. Mutta kuten amerikkalainen yhtiö, muun muassa virvoitusjuomia ja äidinmaitovastikkeita valmistava Nestle, ilmoitti: puhdas vesi ei ole ihmisoikeus. Vaikuttaa siltä että puhtaan veden turmeleminen sen sijaan on ihmisoikeus. Niin täällä kuin sielläkin.

Jotain pitäisi tehdä. Tämä on maapallon kokoinen ongelma. Mutta linkissä vielä lisätietoa näiden metsien tilanteesta.





Front Lines  
Gary Snyder (1969)

The edge of the cancer
Swells against the hill -- we feel
a foul breeze -- And it sinks back down.
The deer winter here
A chainsaw growls in the gorge.

Ten wet days and the log trucks stop,
The trees breathe.
Sunday the 4-wheel jeep of the
Realty Company brings in
Landseekers, lookers, they say
To the land,
Spread your legs.

The jets crack sound overhead, it's OK
here;
Every pulse of the rot at the heart
In the sick fat veins of Amerika
Pushes the edge up closer --

A bulldozer grinding and slobbering
Sideslipping and belching on top of
The skinned-up bodies of still-live bushes
In the pay of a man
From town.

Behind is a forest that goes to the Arctic
And a desert that still belongs to the
Piute
And here we must draw
Our line.


(Thanks for Mickey for the poem!)

7.9.17

Romahdus



Kissojen on merkittävä reviirinsä myös ihmisten kanssa asuessaan. Reviirin merkitseminen sujuu samalla kun kissa terottaa kynsiään, sillä on tassuissaan hajurauhaset. Kissa itse arvioi sen mikä on merkitsemiseen paras paikka. Se on jollain tavalla huoneen keskellä. 

Meillä kolme kissaa tuhosi yhden sohvan ja jätti jälkensä kirjahyllyyn. Olin varma siitä että isoin kirjahyllyni romahti kissojen raapimisen vuoksi. Mutta eipäs. Vain hyllyjä kiinni pitävät pienet pyöristetyt metallikappaleet antoivat periksi. Lastulevyt, jotka toimivat hyllyinä, olivat notkollaan. Levyt olivat tehneet pyöreistä runkojen rei’istä soikeita, eikä metallikappale enää pysynyt paikallaan. Romahdus tuli, kun yritin siirtää Jörn Donnerin kirjaa nimeltä Itsenäisyyspäivä toiseen hyllyyn. Se kieltäytyi liikkumasta. Ylempi kirjahylly oli asettunut makaamaan sen päälle. Sitten jo romahtivat muutkin hyllyt.

Kirjahyllyssä on ehkä 1000 kirjaa, ehkä vähän vähemmän tai enemmän. Joku toinen kuskaisi kirjahyllyn roskalavalle, mutta meidän on vielä yritettävä kannustaa hyllystöä. Tämä olisi toinen kerta kun lastulevyhyllyt käännetään ympäri, että ne suoristuisivat. Hyllyt ovat 44 vuotta vanhat, mutta minulla on kirjakaappi, jonka isoisä on tehnyt tai teetättänyt, on se ainakin 1920-luvulta. Se on umpipuuta eikä siinä ole mitään vikaa.

Mistään ei saa tämmöistä köyhän ihmisen Lundiaa enää. Kirjahyllyt eivät kuulu ihmisten sisustukseen. Sivistyskodit eivät ole muodissa? Voisi miettiä mitä on tapahtunut sivistykselle, mutta oletan että sillä ei ole merkitystä. 

Meillä on kunnallinen kirjasto. Siellä on hyllyjä jotka kestävät. Mutta siellä taas hyllyt alkavat täyttyä ja kirjasto joutuu myymään kirjoja pois, halvalla kyllä. Kirjakauppa on sellainen että sieltä ei saa edes tilatuksi kirjoja jotka haluaisi. Se on nimeltään Suomalainen kirjakauppa. Minulla on lompakossa edelleen pokkaripassi. Se on siltä ajalta, kun ostin suhteellisen halpoja englanninkielisiä pokkareita. Nyt valikoima on pienentynyt eivätkä kirjat ole enää kovin halpoja.

Tässä on syy siihen miksi minulla on oltava suuri kirjahylly. Suurin osa noista kirjoista on sellaisia joita ei saa enää mistään. Ja suurin osa niistä on klassikkoja. Ehkä niitä hyvällä onnella joitakin voisi olla jossain divarissa. 

Nyt kirjat ovat työhuoneeni lattialla. Runkoon pitää naulata tukipuita ja toivoa että hyllyt sitten toimisivat. En tiedä miten hyllyt saa pysymään paikoillaan, ehkä ne metallikappaleet pitää liimata superliimalla. Pölypilvi saa aivastelemaan, mutta on tässä vielä toivoa.

Toinen ihminen ymmärsi ruveta käymään läpi roskiksia.  Hän löysi sitten täyspuuta ehkä tarpeeksi siihen, että metallipidikkeet voidaan korvata poikkipuilla, joiden päällä hyllyjen päät lepäävät. Hyllyt pitää vielä maalata. Paljas lastulevy vetää pölyä ja likaa puoleensa niin että kirjat juuttuvat niihin kiinni vielä, hyväkkäät. 




Heräsin aurinkoon. Katselin peiton raosta kirjakasoja ja rupesin laskemaan. Kyllä niitä on tuossa isossa hyllyssä yli tuhat kirjaa. Nousin ylös ja tassuttelin kirjakasojen ympärillä. Sormeilin yhtä ja muistin mistä siinä oli kysymys. Kirja oli ollut väärässä hyllyssä. Olin tarvinnut alakerran englanninkielisestä hyllystä kreikkalaisia satuja. Siinä nökötti suomalaisen kasan päällä Apuleiuksen Kultainen aasi. Kirjan on kääntänyt englanniksi Robert Graves, niin että voisin oikeastaan ruveta oikein lukemaan kirjaa.  Muistan varmistaneeni jonkun tarinan siitä viitteeksi johonkin toiseen kirjaan.

Olen todennäköisesti yliopistossa oppinut sellaisen tavan käyttää kirjoja. Seminaariesitelmien tekeminen tapahtui aina kiireessä ja oli haalittava kirjoja, joita voisi pitää hyvinä viitteinä. Tämä Lucius Apuleius oli syntynyt noin 120 jaa Madaurassa Marokossa. Marokko oli Rooman siirtokunta, mutta ei nähtävästi provinssi, koska sitä kutsutaan nimellä colonia. Apuleius opiskeli ensin Kartagossa (jota ei oltu vielä hävitetty, en muista uhkasivatko ne vain hävityksellä vai päätyikö joku Rooman sotapäälliköistä tosiaan sen tuhoamaan), sitten jatkoi opiskelemalla platonilaista filosofiaa Kreikassa. Jossain hän törmäsi Isis-kulttiin (siis sen Levantin  jumalattaren), sitten meni opiskelemaan puhetaitoa Roomaan ja suoritti tutkinnon.  Mutta Apuleiuksesta löytyy suomeksikin verkossa elämänkertatietoja.

Tulin ajatelleeksi Rooman valtakunnan ihmisiä. Heillä oli mahdollisuus tutustua kaikkeen mitä senaikaisissa akatemioissa oli. Eivät kaikki vapaat ihmiset harrastaneet filosofiaa, orjat eivät yleensä osanneet edes lukea tai kirjoittaa, naiset taas eivät olleet osa vapaita miehiä. En tiedä miten filosofien ylläpito onnistui, mutta kyllä tästäkin saa sen käsityksen, että jonkinlainen mesenaattijärjestelmä heillä oli, virkojakin löytyi ja varakas avioliitto on hyvä ajatus niin kuin varmaan nykyäänkin. 

Apuleius  vain matkusteli ympäri Rooman valtakuntaa ja kirjoitti. Tässä Penguinin Classics-sarjassa on Apuleiuksen  Kupido ja Psyyke-tarinoita (suomeksi tietenkin Eros ja Psyyke, vaikka Kupido on kyllä oma hahmonsa, eikä jonkinlainen jumala niinkuin Eros taisi olla), mutta ennen kaikkea tahdon lukea Robert Gravesin  johdannon. Kirjan copyright on vuodelta 1950, tämä painettiin 1976. 



Yöt alkoivat kylmentyä, on etsittävä syystakki päälle ja lisättävä vauhtia. On näyttelyiden avajaisia, ihmiset alkavat palata takaisin kaupunkiin, myös aikuiset parveilevat. Syksy on energian aikaa. Kun päivä ja yö ovat suunnilleen tasoissa voi pitkän valoisan ajan jälkeen nukkua taas. Jos tulee talvi voi nukkua todella pitkään.

Lehdissä alkaa olla violetin sävyjä. Yhdysvaltain itärannikolle osuu hurrikaaneja, samoin kuin taifuunit  Bangladeshiin ja sinne päin. Ne voimistuvat kun ilmasto on muuttumassa. Vaikuttaa siltä että ihmiskunta ei kykene pysäyttämään ilmastonmuutosta. Se on kiinni tahdosta ja tahtoa pitää kahleissa ikiaikainen typeryys. Ja kun on tyhmä, niin kuolee varmaan ihan tyytyväisenä.  Joka tapauksessa ei ehdi käsittää mikä häneen iski.


Meitä muita, joita huvittaisi vielä istua ja opiskella, on ehkä vähemmistö. Taidan opiskella tuon Apuleius-opuksen nyt seuraavaksi.  Olen viihtynyt tätä ennen yhden toisen kirjan maailmassa ja matkustanut Intiaan.

13.8.17

No ja entä sitten?


Viikko sitten torstaina jouduin tulemaan takaisin kaupunkiin. Matka teki juuri sen mitä olin ajatellutkin. Pieni järvi, mustikkametsä, savusauna ja vielä lisäksi lapsuudenystävän luona käyminen oli tervehdyttävämpää kuin viiden kuukauden leikkauksesta toipuminen kaupungissa. 

Kirottu asfaltti, kirotut autot, kymmenesti kirottu talonrakentaja-spekulantti (ei saa laatikkoasuntojaan myydyksi…), joka päätti takaisin muuttoni kunniaksi ruveta räjäyttämään tätä yhteistä peruskalliota!  Kaupunkikoti tärisee aamusta iltaan. 


Tämänhetkinen kaupungissa olo tuntuu kidutukselta, paitsi kun onnistun unohtamaan olosuhteet ja lukemaan ja kirjoittamaan. Kaikille nivelrikosta kärsiville kerrottakoon täten, että asfaltti on myrkkyä käveleville jaloille. Ihminen tuhoaa oman terveen ympäristönsä. Pahimmat ovat rahanahneita spekulantteja, moraali-invalideja. Minun on puolestaan pakko asettua talvikotiin, koska kesäkoti ei ole tarpeeksi lämmin läpivuoden asuttavaksi.



No niin. Torstaina oli Suomen tämän vuoden ensimmäinen Taiteiden yö ja se tapahtui tässä kaupungissa. Perjantai-aamuna olin vesijumpassa ja yksi edellisiltana museossa tapaamani kaveri kertoi että paikallisradio oli ilmoittanut että ”Kello on 9.20, siis aamulla, ja olemme katselemassa siivouspartiota!”, tai jotain sinne päin. Meidän korttelimme ulkopuoli oli oikein perusteellisesti tuhrattu, mutta ei täällä kaupungin laidalla kukaan korjaa mitään. Lehdet ja radio höpisevät omiaan ja kilpailevat, kuka osaa kehua katteettomimmin kaupunkia.  Kai meillä on silmät päässä sentään.

Vesijumppaystäväni ovat niitä paljonpuhuttuja senioreja. Nuorempi väki pukuhuoneessa ja altaissa kyllä hymyilee meille. Sananvaihtoamme ei ollut kuuntelemassa sillä kertaa ketään. Naurettiin radion nuorellemiehelle, joka ehkä ensimmäistä kertaa elämässään yritti tehdä repparia Taiteiden yöstä. Nuoret sentään yrittävät. Ehkä siitä on oikein hyötyäkin myöhemmin. En minä ainakaan halua ruveta tyrkyttämään heille n.k. tosiasioita elämästä. Minulle ei kukaan kertonut mitään lukuun ottamatta listaa eettisistä prinsiipeistä. Itse joutui törmäämään muureihin ja pääsy kielletty -kyltteihin.

Lähtöiltana mökillä alkoi sataa. Olin tietysti metsässä. Pilvi tuli mantereen puolelta ja silloin sataa varmasti. Pimeni niin että mustikoita ei enää nähnyt. Käsittääkseni sen jälkeen on satanut miltei yhtäjaksoisesti. Kaupungissa ei joudu keskelle kivenlohkareita ja liukastu märkään sammaleeseen ja putoa polvilleen. Käsillä ei voi ottaa vastaan koska marja-asti kaatuisi.  Metsämäki on täynnä pieniksi ja isommiksi kiviksi lohjenneita siirtolohkareita, joita jää on työntänyt edestään mäeksi asti.



Tietenkään aurinkopaneli ei toiminut. Vaikka ei satanutkaan joka päivä, niin auringon päällä makasi sitkeän harmaa pilviverho. Olin käynyt aikaisemmin sillä viikolla kirjastossa ja onnistunut löytämään muutaman erittäin tarpeellisen kirjan. Kirjasto on se, jota olen käyttänyt kaikki kesät vuodesta 1955 lähtien. 

Öljylampun valo onneksi riitti. Toinen ihminen yritti aina välillä puhua, mutta meni sitten mykäksi ja rupesi mietiskelemään omia maailman tärkeimpiä asioita. Nukahti siihen nojatuoliin. Ei ollut kylmä. Takan tuli alkoi hiipua, mentiin nukkumaan ja kun lampun puhalsi sammuksiin tuli täysi pimeys.

Elokuu on parasta aikaa pienessä mökissä. Ihminen on kunnolla puhdas ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Lopulta makuupussien vetoketjutkin suostuivat toimimaan, taskulampun valon keilassa oli vaikeaa nähdä mihin se oli takertunut. Unen kaivo ei ole se sama josta Uuno Kailas kirjoittaa, vai oliko se ovi.  Kaks ovea mulla, kaks: yks uneen toinen kuolemaan.

Järven yllä oli puolikuu kun lähdettiin pois. Se puolikas näkyi repaleisten pilvien lomasta ja asettui siihen kaislikkoon. Kalat söivät illallista ja nokkaisivat vesimittareita pinnalta. Kaloilla ei kyllä ole nokkaa. Renkaat levisivät ja kutittivat jalkapohjia.


22.7.17

Sadepäivänä

Keskiviikkona oli sadepäivä, kylmää, vain kymmenkunta astetta.  Oli hyvä, ettei tarvinnut olla mökillä. Hyvä ettei ole pakko mitään. Tarvitsen mökillä olemista juuri nyt, koska siellä on kaikki.  Siellä ovat puut ja järvi ja paljon kaikenlaisia lintuja joita ei ollut ennen. Löysin viime vuonna kotkan sulan, maakotkan.

Nyt alkaa valo lisääntyä, vaikka varmaan vielä sataa. Mustikkametsä on hirveän louhikkoinen. Osaan ja pystyn, ehdottomasti, mutta kumisaapas voi juuttua kivien väliin ja jalka menee sijoiltaan.

En muista enää millaista oikeastaan oli viime vuonna. Tiesin että tämä tulee pian, tahdon myös mustikoita. Siellä ei ole yksin, vaan on yhdessä sen kaiken kanssa mikä siellä on. Se korppi aivan ensimmäisenä. Kielsi hyväkäs minua menemästä niemennokkaan. Nyt on kesä myöhässä, ystävä kirjoitti että mehiläispesien ensimmäinen linkous on kolme viikkoa myöhässä. Mehiläisten lentoilmat eivät ole olleet hirveän hyviä, mutta eivät ehkä aivan huonojakaan. Viljasadosta tulee hyvä myös. 

Ei ole kuukauttakaan Lidian kuolemasta. En ole jäykistynyt kipuun. Kipu jäykistää vain kun on matalapaine. Jäykistyminen tuntuu kipuna, joka ei ole ehkä yhtä paha kuin oli ennen leikkausta.

Silloin ensimmäisellä kerralla, kun luut menivät poikki, nukkuminen ja väsyminen hoiti toipumisen. Mutta niin hoiti myös Lidia, joka oli hyvin rakastava ihminen. Ihmiseksi minä sitä kutsun vieläkin.

Kun ihmiset olivat metsästäjä-keräilijöitä, eivät ne olisi mitenkään pystyneet raahaamaan mukanaan sairaita ihmisiä, minkäikäisiä tahansa. Ehkä joku vanhempi päällikön tapainen olisi voitu pitää hengissä että tiedettäisiin, miten koko kylä selviää hengissä kun tulee taistelu vihollista vastaan. Ajattelin sitäkin mikä olisi ollut vihollisuuksien syy. Ja kuka olisi vihollinen, leijonako?

Mutta oli ollut suurella ruohotasangolla lauma simpansseja jossain päin maailmaa ja niiden oli annettu olla vain, ihminen ei puuttunut niiden elämään (luonnonolosuhteista  esimerkiksi tämä http://tieku.fi/elaimet/apinat/simpanssit/simpanssit-havittavat-naapurilajinsa ). Kai se oli simpanssien yhteiskuntaa tutkiva koe siellä savannilla, eläintiedettä, varmaan monitieteinen, ehkä Jane Goodall?  Ja kun ihmiset tutkivat niin ne tahtovat verrata aina itseensä. Ihminen haluaa aina peilailla ja ajattelee mielellään, että on täysin objektiivinen ja että tutkimusta tehdään tietämisen vuoksi. 



Yhtenä päivänä sitten yksi simpanssi-naaras oli mennyt ja varastanut toisen perheen/suvun naaraalta vauvan vai pitääkö niitä kutsua poikasiksi, en tiedä. Siitä oli ensin syntynyt hirveä meteli ja sen jälkeen aivan selvä sota. Muistan kun luin siitä tai ehkä kuulin, että sitä oli vaikea uskoa. Se varastava naaras oli kyllä sekaisin. Mutta sillä oli ehkä ollut juuri ollut vauva itsellään ja se oli kuollut? Tästä ei siinä artikkelista kerrottu. Olisiko se tappanut sen vieraan vauvan?

Olen käsittänyt että isot apinat ovat hyvin lähellä ihmistä, ja ihminen on  se alaston apina, joten on aika helppoa uskoa että ainakin tunnejutuissa on paljon samaa kaikilla suurilla apinoilla. Tottakai. On vaikea ajatella mitään niin vanhaa ja kaikille olennoille yhteistä tilannetta kuin äitiys ja siis vauvan ja äidin välinen suhde. Mutta täytyy olla niin että ihminen on levittäytynyt ruohotasangoille Keniaan ja Ugandaan niin laajalti, että simpanssien olo on jo tukala, perheet hajoavat ja lapset jäävät heitteille. 

Metsästäjä-keräilijöiden sairaat lapset olisivat kuolleet. Kyllä ne olisi myös jätetty tien oheen jos ihmisryhmän olisi pakko kulkea eteenpäin koska ei ole ruokaa. Ei yhtä olentoa olisi varaa jäädä hoivaamaan. Se olisi vaarallista kun ajattelee koko ryhmää. Ja jos äiti ja lapsi olisivat jääneet yksin, leijona olisi syönyt heidät kummatkin. Ne ihmisryhmät ovat olleet sen verran pieniä että jokainen yksilö on ollut tärkeä. Sairaat ovat olleet este.

Olen lukenut siitä kuinka Amerikan intiaanisodissa joku heimo on kulkenut pakoon tai turvaan tai hakemaan parempaa paikkaa taistelua varten ja joku sairas vanhus/vanhukset ovat jättäytyneet jälkeen. Tiibetissä vanhukset on kannettu ylös vuoristoon, heille on jätetty ruokaa ja vettä, sitten he ovat vain kuolleet sinne ja petolinnut ovat syöneet lihat luiden ympäriltä. Vanhukset ovat tahtoneet sitä kuolemaa itse, koska yhteisö ei ole kyennyt ruokkimaan sairaita ja työkyvyttömiä ihmisiä. 

Jos olisin siinä intiaanikylässä, ja ne valkonaamat, sotilaat, olisivat kulkeneet perässä, niin kylä olisi lähtenyt liikkeelle. Olisi ollut itsestään selvää että minun olisi pitänyt jättäytyä jälkeen ja valkonaamat olisivat saaneet pahimpaan tappamisnälkäänsä tappaa minut. Ei minusta olisi juuri ollut vastusta. Mutta koska olisin ollut tiivis osa sitä yhteisöä olisin ymmärtänyt käskemättäkin mitä pitää tehdä.



Nyt ihmisten siteet yhteisöihinsä ovat höllentyneet. Ihminen on onnistunut vakuuttamaan itsensä siitä, että on hyvä olla yksilö ja vielä parempi jos on tuottava yksilö. Amerikassa 1960-luvun loppupuolella puhuttiin atomiperheistä. Eivät ne perheet – ainakaan keskimäärin – olleet kovin pahasti ydinsaasteen vaurioittamia (paitsi John Wayne), mutta elettiin atomiaikaa ja sen takia perheissä oli vain isä ja äiti ja poika ja tyttö. Sitten sillä perheellä oli suojanaan oma talo ja talossa oli uloke, josta lähti silloin tällöin auto.

Siinä maassa oli, ja varmaan edelleen on, ihmisiä joille toisten ihmisten näkeminen ja kokeminen tarkoitti luontoa. Woody Allen sanoi kerran jossain haastattelussa että teillä eurooppalaisilla on metsiä, mutta newyorkilaisella on ihmiset. Onneksi siellä oli myös muunlaisia ihmisiä, muuten olisin tullut heti takaisin. Ilman puita on mahdotonta elää. Ja jos on vain ihmisiä, niin mitä ihmettä joku psykoterapeutti kykenee enää tekemään?

Ehkä ihminen on suvussaan jo muuttunut aika paljon niistä metsästäjä-keräilijä ajoista? Jos ajattelen sitä ja kaikilta mahdollisilta kannoilta, en ole varma siitä onko erityisen hyvä asia että olen elossa. Ainakin olen  murheellinen siitä että Lidia kuoli. 

Vanhusten hoitolaitokset ovat erikseen, tai vammaisten ja mielisairaiden. Heitä kohtaan on sitä painostusta että menkää nyt siitä kuolemaan ja lopettakaa meidän kunnollisten ihmisten häiritseminen. Muuten ei vanhojen ihmisten itsemurhia olisi. En tiedä kuinka paljon niitä on, mutta kyllä kai sekin jotain sanoo, että eutanasia-vetoomus sai nopeasti lakimuutosta varten tarpeeksi allekirjoituksia. Eduskunta ei ole vielä käsitellyt sitä.  

Sitten vanhuksia pahoinpidellään hoitolaitoksissa. Sitä varmasti tapahtuu kaikkialla, mutta  kyllä sillä tavalla onnistutaan tappamaan vanhuksia. Tai muuten vajaakuntoisia. Kunnon ihmiset, terveet ja punaposkiset, tietävät ilman fasistista komentoakin miten vajaakuntoisista pääsee eroon. 

Ihmisistä täytyy voida päästä eroon, kun he alkavat olla taakkoja. En ole varma siitä, mihin kohtaan eettisiä prinsiippejä tämä nyt asettuu. Ehkä tämä on ennemminkin jonkinlaista perusbiologiaa, joka perustuu olemassaolon lakiin. Tuskin sitä on kirjoitettu mihinkään. Ennemminkin sitä eletään, niin kuin ylipäänsä eletään sääntöjä varten, eikä ihan muuten vain.




12.7.17

Vox humana

Vaihdetaan, myydään, varastetaan. On ihmisiä, joilla on valtavia omaisuuksia ja joille mikään ei riitä. Sellaisia on suhteellisen pieni joukko Yhdysvalloissa ja omaisuudet ovat tähtitieteellisiä, he omistavat kyllä enemmän kuin juuri kukaan maailmassa. Kyse on jonkinlaisesta sairaudesta ilman muuta. Siitä on tehnyt aika hienon analyysin aikoinaan Orson Welles, yhdysvaltailainen elokuvaohjaaja, elokuvassaan Citizen Kane. Mediamoguli tahtoi enemmän, poliittista valtaa ja sai sen manipuloimalla kansan puolelleen, sen osan jota tarvitsi, tahdottoman ja toivottoman. 

Aamulla tuli luetuksi amerikkalaista lehteä nimeltä Vox, ja sieltä lyhyttä artikkelia jonka oli kirjoittanut Ezra Klein. Olen lukenut mihin hän perustaa juttunsa, silti siinä on jotain outoa ja täytyy yrittää käsittää mitä ja miksi. Kyse on tästä artikkelista: https://www.vox.com/policy-and-politics/2017/7/11/15953440/trump-russia-emails-watergate ja jo linkin nimestä näkee että siinä viitataan Richard Nixonin hallituskauden loppuun, jolloin hän oli määrännyt tekemään murron demokraattipuolueen toimistoon saadakseen jotain tarpeellista omaa poliittista manööveriaan varten.

Ehkä oli kyse Vietnamin sodasta, joka tapauksessa USA hävisi sen niin kuin sodan Vietnamia vastaan hävisi myös aiemmin Ranska. Sodat eivät tunnu loppuvan taistelemalla vaan neuvottelemalla. Sillä tavalla jokainen sodassa kuollut ihminen on aivan turha uhri. 

Kyse on Yhdysvaltain presidentistä ja hänen tekemisistään. Nyt puhujana on presidentin poika, joka on nähtävästi auttanut isäänsä presidentiksi tulemisessa. Teki sen venäläisten avulla tai ainakin yritti, puhuttiin savuavasta aseesta, joka taas on tuttu lännenleffoista. Kun ollaan amerikkalaisen kulttuurin ytimessä, niin kysymys on vaihtamisesta, myymisestä, varastamisesta - ylipäänsä etujen kahmimisesta.  

Edut ovat useimmiten materiaalisia, mutta niissä on sitten myös kyse sen kulloisenkin ihmisen persoonallisuudesta. Jotkut ovat omia ihmisiään aivan noin vain, jotkut taas joutuvat antamaan sille ”sielulleen” tai ”minälleen” aivan tolkuttomasti ruokaa, että se ylipäänsä pysyy pystyssä. Näinä aikoina puhutaan paljon narsismista. Se on lapsen persoonallisuuden häiriötila, joka saattaa jäädä pysyväksi. Sellainen ihminen on maailman keskipiste ja kaikki muu on alisteista hänen olemassaololleen, vaikka hän aivan ilmeisesti tarvitsisi jonkinlaista ohjausta tai  hoitoa.

Mutta myös ihmisen sosiaalinen karaktääri on hyvin tärkeä. On tiedettävä oikeita asioita. On myös tärkeää että ne eivät tule kirjatiedon avulla, kuten esimerkiksi korkeakouluopinnoista. Kunnon ihmiset eivät ylpeile opinnoillaan ja kirjaviisaudella.



En onnistu saamaan tähän tuon artikkelin linkkiä. Koneessani ei ole vikaa mutta lukemista on eilen ja tänään ollut harvinaisen paljon. Teen työtä tarmokkaasti ja aion sen linkin vielä saada (sainpas! ks. ylempää!). Artikkelin kirjoittaja Klein sanoo, että Venäjä-skandaali ei ole niinkään todistelua politiikan vinoutumisesta vaan aivan puhdas tragedia. Jos moni eurooppalainen ajattelee että se ylin rötösherraporukka rapakon toisella puolen on yksinkertaisesti idiootteja, niin Kleinin mielestä kyse on tragediasta. Vaikka en tietenkään tiedä mikä lopulta on Kleinin mielestä tragedia. Ei tässä ole kovin paljon kaikuja ainakaan vanhoista kreikkalaisista tragedioista, ei ole kuulunut raivottarien kuoroja.  Venäläisessä kulttuurissa on aivan hyväksyttäviä hahmoja, Jumalan hulluja. Lännessä heitä ehkä kutsuttaisiin narreiksi tai klovneiksi.

Klein puhuu amerikkalaisesta patriotismista. En tiedä mistä siinä on kyse. Mutta muistaakseni jopa jalkapallo-otteluissa urheilijat muistavat panna oikean kätensä sydämen päälle kun kansallislaulu tulee.  Tähtilippulaulusta (Star Bangled Banners) muistan ainoastaan Jimi Hendricksin version.  Olen ohittanut kädet sydämillä -kuvat lapsenomaisena sentimentaalisuutena, mutta ehkä kyseessä on autenttisin mahdollinen amerikkalaisuus.

Nyt jo monta päivää vellonut uusin käänne presidenttiyden outouksissa voi sitten olla aivan miten päin vain. Mutta lakimiesten ja asianajajien armeijat ovat liikkeellä. Ehkä heiltä löytyy sitten se mittatikku jolla lasketaan patriotismin sopiva määrä. Ei ole näyttänyt siltä, että presidentillä on sellaista auktoriteettia kuin hänellä pitäisi olla. Ehkä presidentti nyt sitten asetetaan istuimelleen uudestaan ja tukevammin. Vai onko Kleinin tarkoittama tragedia se, että se lapsikuningas, joka Valkoisessa talossa tepastelee syöden suklaakakkua, syöstään vallasta ja hänen poikansa ja tyttärensä ja muu hoviväkensä joutuu myös huonoon huutoon?

En siis tiedä missä on tragedia ja kuka on tehnyt mitä. Epäilemättä maassa on salaliittoteorioita paljon. Ehkä kyse on ikuisesta lännen ja idän (USA:n ja Venäjän) välisestä erosta, josta muistaakseni jo Rudyard Kipling sanoi jotain siihen suuntaan että ne eivät voi koskaan kohdata. Ei Kipling ole erityisesti oma auktoriteettini. 



Ihmisten luomat yhteisöt alkavat olla niin monimutkaisia, että yksilöiden henkilökohtaiset erot häviävät milloin minkäkinlaisen yhteiskuntajärjestyksen ja kulttuurin alle. Sen takia analyysit kukoistavat ja niitä tekevät nyt vähän kaikki. 

Kun kaikki kulkevat sitten vielä omaan suuntaansa ja laumoittain niin on tässä tietämistä. Ehkä tämä ryminä menee ohi. Kaikesta metelistä huolimatta ihmiskunnalla on hirveästi työtä yrittää saada maapallo ylipäänsä säilymään. 


Meillä oli pitkä syksy, olematon talvi, kevät jäi tulematta ja kesä on vihreä, mutta Lapissa on taas satanut lunta viime viikolla. Säiden ääri-ilmiöt ovat hankala juttu. Nivelet naukuvat kun istun tässä matalapaineen keskellä. Pään päällä on iso M-kirjain, oli se ainakin eilen illalla television sääennusteessa. On  lähdettävä kävelemään ennen kuin taas sataa.

3.7.17

Hengitystä



Nyt sitten Lidia jo kuoli. Lidia on venäläinenkin nimi. Katsoin kissaa joka päätyi meille kun oli harhaillut korttelin pihalla jonkin aikaa eikä kukaan kaivannut sitä. Kissatalon ihmisille sanoin että kissan nimi on Lidia, kun olin katsonut sitä. Kissa katsoi minua silloin. Se ymmärsi paljon ihmisen puhetta.

Minulla on nettikoneen kuvana Lidia ja vaikka näkee että se on valokuva, niin kissa siristää silmiään ja hengittää. Se on uuvuksissa kaikesta siitä hoitotyöstä minkä olen aiheuttanut sille sairastamalla ja ulvaisemalla välillä kipuja. Aika oli maaliskuun alku, kun konkkasin hakemaan kameran ja otin uupuneesta kissasta kuvan. Se on äitikissa. 

Lapsena katselin usein katon rajasta perhettä ja ihmistä jota kutsuttiin äidiksi, mutta minä pesin lattioita ja piiskasin mattoja koko 10-vuotiaan 35-kilon anorektisen ruumiin voimalla, koska äidiksi kutsuttu oli liian uupunut ja minä olin paha ja laiska.  Jos en jaksanut niin tulivat luiset iskut. Joskus mietin ehdinkö katon rajasta takaisin lastenhuoneen sängylle jossa odotin.

En tavannut silloin ketään joka oikein totta huolehtisi että tulisin terveeksi ja lopettaisin ulvomisen, joka kyllä oli äänetöntä. Mutta nyt lopetin kun aloin kaikesta siitä kehräämisestä ja huushollin ihmisen laittamisen sapuskoiden voimasta tulla terveeksi. Mikä siis on ihmisen ja ihmisen ero, vai onko ero eläimessä ja eläimessä?

Joka tapauksessa Lidia päätyi ulvomaan. Se ei oikein enää tiennyt missä on. Kyllä kai sille alkoi olla taakka, kun minä olin yhtämittaa kipeä neljä vuotta. Nyt olisi vähän helpompaa mutta on jo liian myöhäistä. Kissan munuaiset pettivät, se ruumis tuli täyteen toksiineja ja se heikkeni. Sitten se piti viedä lääkärille ja lopputulos oli eutanasia.

En ole koskaan nähnyt miten kuolema tapahtuu näin läheltä. Tai olen, mutta en ole nähnyt viimeistä henkäystä. Itkuhan siitä tuli, eikä se ollut itsesääliä vaan surua siitä  lempeästä ja hellästä ihmisestä/eläimestä, joka on ollut ratkaiseva minulle tässä vaiheessa. 

Mutta en minä olisi osannut pyytää huolenpitoa. Kun lopetin huojumiseni 35-kiloisena ja lihoin isoäidin luona kymmenen kiloa, niin tiesin että kulkeminen metsässä ja ruispuuro aamuisin vastajauhetusta rukiista ja itsepoimittuja puolukoita päällä oli lopulta ravintoa. Olo tuli kirkkaaksi ja terävämmäksi. En vielä tajunnut että olin jäänyt henkiin. Lapset joutuvat asumaan kotiensa vankeina, vanhempien omistamina. 

Lidia ei enää pystynyt puhumaan viimeisen puolentoista viikon aikana. Piti kuunnella sen hengitystä, pitää sitä sylissä, heijata, kuunnella taas hengitystä, yrittää tavoittaa sen katse paksun kaihin läpi, ottaa vettä kämmenelle ja saada se juomaan edes muutama kulaus.  Jos minä joutuisin niin heikkona sairaalaan, niin ei minua kukaan heijaisi. Ei kukaan antaisi vettä edes.



Ajattelen isoäitiä jonka näin kuolleena monta vuosikymmentä sen jälkeen kun ruispuuro oli pelastanut minut. Hänen kasvojensa piirteet olivat muuttuneet, nenä oli terävä, otsa sinertävä, se ei ollut hän. Lidia on minulla tietokoneen kuvana ja hengittää nyt. Kyllä se on muutenkin täällä vielä, harmaa kissa kulkee varjoissa, kynnet napsuttavat vähän lattialla, tassutus etenee ja loittonee samalla kun varjot väistyvät ja kesän aurinko valaisee huoneen. 

Kannatan eutanasiaa myös ihmisille. Aloin lukea Anton Tšehovin romaania Kaksintaistelu, käsi osui siihen kirjaan sen jälkeen kun tultiin eläinlääkäriltä kotiin, sitten illemmalla. En tiedä miksi en ollut lukenut kirjaa silloin kun se ilmestyi suomeksi vuonna 1960.  Se on pitkä ja  läheltä viistävä kuva oleellisimmista asioista. Kirjassa kuuluu Kaukaasian meteli. Mustameri oli myrskyinen kun laiva lähti ja ihmiset ajattelivat että vuoristolaiset tulevat myrsky-yönä.

Tšehov kirjoitti romaanin vuonna 1891. Silloin sai vielä kulkea tekstissä syvyyssuuntaan,  tässä kirjassa on filosofisetkin ulottuvuudet ja tarinan syrjässä käy pari kertaa myös Anna Karenina, samoin huojumassa. Diakoni kulki kohti kaksintaistelupaikkaa ja oli aivan pimeätä. Tässä on aivan pieni kohtaus kirjasta, hieno, koska siinä kerrotaan aivan kaikki:

”Kunpahan vain eivät tšetšenit hyökkäisi”, ajatteli diakoni herkistyneenä kuuntelemaan, miten hänen sauvansa kärki kopsahteli jalkakäytävään ja miten yksinäisenä sen ääni kaikui öisessä hiljaisuudessa.

Suomi on Juhani Konkan kirjoittamaa, venäjää en ymmärrä. Mutta kyllä tuosta aika varmasti kuultaa Tšehov läpi. Kohtaukset ovat pitkiä, kiemuraisia, ihmiset puhuvat toisilleen, se sallitaan. Kuulostaa Venäjältä. Ovatkohan kirjailijat olleet ennen keskittyneempiä maailmaansa josta puhuvat? Onko nyt kiire asettaa henkilöt asemiin joissa he liikkuvat kuin marionetit? Sukelsin kirjaan samalla tavoin kuin lapsena, toiseen maailmaan. Hiljaisessa asunnossa päivä pysyi melkein paikallaan ja aloin hengittää taas, pitkän pelon jälkeen.



23.6.17

Ikävä

Elämää on jäljellä niin vähän, että en tahdo kuluttaa sitä mihinkään vastenmieliseen. Siinä sinänsä ei ole mitään vikaa, vastenmielisyydessäkään, mutta sikäli on, että vastahakoisuus kostautuu sitten aika pian niin, että joudun pitkään setvimään sitä, että mikä tarkkaan ottaen on vastenmielistä. No, keskiluokan ja minkä tahansa muunkin yhteiskuntaluokan hillitön kuluttajan-charmi tietenkin. En kestä sitä. Se muistuttaa liian hyvin kaikesta siitä, mikä on väärin ja pois jengoiltaan maapallossa, elämässä. Ja kaikesta siitä joka on tuhoamassa maapallon ja vain ihmisten typerän turhamaisuuden vuoksi.

On aina joskus pakko kulkea läpi ihmismaisemien ja oppia aina joku uusi tapa luovia ettei joutuisi vastaamaan vaatimuksiin. Eipä niitä paljon enää tule. Vaatimuksissa voi olla kyse vieraan oletuksesta, että hän tietää paremmin. Se on opettamista. Opettamisen pahin muoto on tietysti se kun pitää yrittää tehdä toisesta itsensä kaltainen. Sen takia olen aina ihmetellyt kristinuskon jumalan ilmoitusta että teki ihmisestä kaltaisensa. Paitsi että kuka silloin puhuu?

Kun kesä yritti päästä liikkeelle,  en uskonut siihen. Silloin kun oli vielä kylmä, Lidia-kissa sairastui. Sillä oli kissaflunssa ja siihen päälle keuhkoissa jotain tulehduksen alkua. Kun tuli lämmin, kissa rupesi tervehtymään mutta se johtui varmaan antibiooteista, joita se sai eläinlääkäriltä. Ihmisistä tuli heti hoitajia, kun kissa on kipeä: ikävän nyt kerron teille, mirri sairastui. Se pitää saada ottamaan lääkkeensä eikä se ole aivan helppoa. Lidia on aina ollut älykäs tapaus ja se ymmärtää jo liikkeistämme että nyt tulee pahanmakuinen lääke. Me ihmiset sen sijaan emme ole ikinä oppineet ymmärtämään kissan kieltä, että osaisimme iskeä oikealla hetkellä. Kissa-suhde on aina ontuva.

Eivät ihmisten kanssa elävät eläimet meistä niin hirveästi poikkea. Mutta ehkä eläimet voivat ajatella että eivät missään nimessä ole ihmisten kanssa, keskuudessa vapaaehtoisesti.  Olen nähnyt videon jossain viidakossa hännällään roikkuvien apinoiden kiusaavan ja leikkivän alla kulkevien tiikerinpentujen kanssa. Siinäkin mennään aika lujaa lajien väliseen kommunikaatioon. Saatoin hyvin kuvitella niiden nauravan ja huutavan toisilleen. Ne marakatit kirkuivat ja tiikerinpennut murahtelivat.

Olen selaillut kaikenmaailman sivustoja kun olen yrittänyt saada mielen keskittymään johonkin muuhun kuin kissan sairastamiseen (mykkä kipu on aina pahinta, niin ihmisen kuin eläimenkin). Löysin filosofia-lehti  Niin&näin-sivuilta ilmaisen tekstin, jossa puhutaan ihmisen ja karhun suhteesta. Kirjan nimi on Karhun nimi ja sen on kirjoittanut Tere Vadén.

Kun on kesä ja ihmiset tapaavat karhuja metsässä, niin nyt on se aika jolloin ehkä voisi keskustella karhun nimestä. Siitä on osittain kysymys myös Vadénin tekstissä. Ei karhu ole pelkästään karhu. Kalevalan ajan ihmisten mielestä sitä ei pitäisi edes kutsua karhuksi. Jos joku on karhu niin sitten esimerkiksi isokarhu, mutta se on tähtikuvio. Mutta suomalaiset eivät ole kutsuneet sitä tähtikuviota, latinaksi ursus major, sillä nimellä vaan otavaksi.  Nyt voidaan puhua karhustakin, koska se on karkotettu melkein jo metsistäkin, niistä vähistä mitä vielä on. Halusin kuitenkin katsoa miten Väinämöinen lähti metsään ja miten puhui karhulle:

Otsonen, metsän omena,
mesikämmen källeröinen!
Kun kuulet minun tulevan,
miehen aimo astelevan,
kytke kynnet karvoihisi,
hampahat ikenihisi,
ettei koske konsakana,
liikuta lipeäkänä! 
                                                                                                                                                                                                    
Lidia on nyt tänään voinut vähän paremmin. Ei tästä voi vielä mitään sanoa, sairastelu on kestänyt toista kuukautta, mutta se on totta että kissat ovat sitkeitä eläimiä. Toisaalta kuolema on raskas projekti. Ehkä Lidian kroppa hoiti pois jotain juttuja itsestään (minästään? fysiikastaan? tajunnastaan?) että voisi hoitaa ongelman, joka elimistössä on. Olisi hauskaa jos eläinlääkäripäivystys toimisi. Tulee pitkiä pyhiä, jolloin kissan perässä on paras kulkea, ettei käy entistä huonommin. Sillä on esimerkiksi kaihi, jonka takia se ei näe hyvin.

Sen tapa olla kipeä sanomatta mitään on kulkea zombin tavoin kehää pitkin alakertaa ja pysähtyä tuijottamaan nurkkaa. Olen nähnyt sellaista eläimen käyttäytymistä eläintarhassa. Kissa osaa sulkea ihmisporukan kanssa omaksumansa käyttäytymisen ulos, kun pitää yrittää selvitä sairaudesta. Kissalla on yhdeksän henkeä. Vadén kirjoittaa paljon ihmisistä ja karhusta. Yksi ongelma on tietenkin se että ihminen on eläin, mutta muu ei ole mahdollista.



Itsetuntemuksen kanssa on vähän niin ja näin, ainakin minulla. Mutta kun kissa istuu huoneessa silmät kiinni, se ajattelee omaa nimeään, sitä jonka se itse ainoastaan tuntee. Karhua en ole koskaan nähnyt kuin eläintarhassa. Eläintarhojen eläimiä en voi tavata, ne eivät ole enää niitä joita olisivat luonnostaan, luonnossa. Kissa ei ole täysin kesy eikä villi myöskään. Sen takia sen kanssa voi kommunikoida ihminenkin.

Kaikki ihmisten kanssa puhuvat eläimet eivät ole opportunisteja. Eivätkä kaikki ihmiset ole tappajia.