11.6.17

Vallan vieressä

Kirjasto on sopivan matkan päässä kotoa. Sopivuutta säätelee ilma. Sateella ei voi käyttää kävelykeppejä, koska on pidettävä sateenvarjoa. Sadeviitta on, mutta siinä ei pysy huppu päässä. Ei se haittaisi, mutta en missään nimessä tahdo kesäflunssaa, on ihan tarpeeksi siinä, että kissa tuntuu saaneen uuden flunssan ja sen hengitys on karhea. Se yskii myös, tiedän: on annettava matolääke. Maakunnassa on ollut ukkostakin, enkä pidä kävelystä pitkin autiota katua niin että salama näkee minut varmasti ja iskee tietysti sateenvarjon metallipiikkiin. 

Kirjastosta löysin Leif Salménin artikkeli/esseekokoelma Plaza Realin kyyhkyset. Sen julkaisemisesta on jo 27 vuotta, lähihistoriaa siis. Mauno Koivisto oli silloin presidenttinä, juuri olivat viikko sitten hänen hautajaisensa. Ajankuva on helppo ymmärtää, koska kirjailija oli saanut apurahan ja kirjoitti Barcelonassa. Se tuo välimatkaa miettiä Eurooppaa ja Suomea siinä. Lisäksi Salmén on kiinnostunut kaikenlaisista poliittisyhteiskunnallisista ja kulttuurisista asioista, että selkänojaa riittää miettimään monia asioita. 

Hän mietti  kulttuuri-ihmisten osallistuminen yhteiskunnallisiin tehtäviin. Mario Vargas Llosa oli keskusta-oikeiston presidenttiehdokas.  Vaclav Havel oli jo silloin Tsekkoslovakian presidentti ja oli aika pitkään. Ja Claes Andersson oli kansanedustaja. Salmén rupeaa tässä sitten miettimään kulttuuriväen asemaa yhteiskunnassa:

Viittaavatko nämä esimerkit siihen, että taiteilijat kokevat itsensä impotenteiksi, että taide yksityisten ja kollektiivisten ristiriitojen ja toiveiden ilmaisuvälineenä on niin voimaton, että on turvauduttava suoraan poliittiseen vaikuttamiseen? Ovatko nämä esimerkit vain irrallisia tapauksia vai onko kyseessä kehityssuunta, jossa taide saa väistyä kouraantuntuvampien realiteettien tieltä?

Baltian itsenäistyminen oli tuloillaan ja sitä myötä kansatieteilijä, kirjailija, elokuvadokumentaristi Lennart Meri valittiin Eestin presidentiksi.  Varmasti hän teki työtä uuden itsenäistymisen eteen jo kauan ja hän varmasti näki  dokumenttinsa Vesilinnun kansa ja Linnunradan tuulet yhtenä itsenäistymistä ajavana asiana. Suomen ja Viron välistä kulttuurinvaihtoa tiivistettiin ja nuo dokumentitkin näytettiin Suomen televisiossa:  presidentti Koivisto oli ehdottanut  kulttuurivaihdon lisäämistä. Ehkä kyse oli yleispoliittisesta asiasta? 

Nyt nuo kansatieteelliset dokumentit ovat katsottavissa YouTubesta Lennart Merin nimellä eikä suomalaisen ole vaikea kuunnella viron kieltä ja lukea satunnaisesti kohdalle osuvaa englanninkielistä tekstitystä. Sitä en oikein ymmärrä, että noita hienoja dokumentteja ei ole enää näytetty. Ne on saatettu digitaaliseen muotoon vähän hätäisen tuntuisesti, 1980-luvulla valmistuneet selluloidi-dokkarit. Ne pitäisi restauroida ja saattaa esimerkiksi Ylen Elävään arkistoon. Kummassakin elokuvassa on tietenkin kertomuksia myös Suomesta.

Salménin esimerkit ovat kirjailijoita. Minulla on sellainen muistikuva, että 1980-90-lukujen taitteessa kulttuuri-ihmiset keskustelivat paljon, koska Baltia koettiin läheiseksi ja samalla oltiin huolissaan siitä miten käy Neuvostoliitossa, joka natisi liitoksissaan. Satuin opiskelemaan yliopistossa 1990-luvulla.



Tietokoneet tulivat yliopistoihin. Pääsin tutustumaan esimerkiksi Usenet-sivustoihin ja keskustelemaan etupäässä opiskelijoiden kanssa milloin mistäkin ajankohtaisesta asiasta. Taisi olla tietokoneiden leviäminen sen vuosikymmenen tärkein asia. Kun kehuin amerikkalaiselle kirjallisuudenopiskelijalle tämän vapaan verkon hienoutta ja varsinkin kulttuurin opiskelussa, hän käski katsoa mitä ja kenelle puhun. Kysyin että kuka teillä siellä välittää kirjoista niin paljon. Hänen mielestään sellainen järjestö kuin NSA roikkuu linjoilla. Ohitin opiskelijan kommentin (taisi olla puhe semiotiikasta) tavallisena amerikkalaisena paranoiana. Oletin että opiskelija oli tarkoittanut avaruustutkimuslaitos NASAa.

Nyt olen päivittäin ihmetellyt erilaisten tiedustelulaitosten olemassaoloa siinä maassa. Viime viikolla oli presidentti Trumpin irtisanoman FBI:n (liittovaltion poliisi) päällikön Comeyn kuulustelu senaatin tiedustelukomitean (?) edessä.  Kuuntelin sen kuulustelun livenä NPR:n (National Public Radio) lähetystä. Istunto kesti kolmisen tuntia  ja muistutti jollain etäisellä tavalla draamaa. Kun en ole kovin tarkkaan sen maan politiikkaa enää seurannut, en tiedä eri puhujien roolisuorituksesta että miten vertautuu heidän edellisiin töihinsä, siis senaattoreina tai muina politiikan tekijöinä. Amerikkalaisille on ominaista paitsi paranoia niin myös puhevirta, joka ei tunnu loppuvan ollenkaan.  Puheet ovat sujuvia ja niissä tuntuu olevan jonkinlainen vähän naivin kuuloinen retoriikka, yleviä sanoja ei kaihdeta.

Jonkun amerikkalaislehden toimittaja  kirjoitti kolumnin, jossa hän vertasi presidentin ja hänen erottamansa alaisen välistä taistelua Thomas Becketin ja hänen kuninkaansa Henry II välillä 1100-luvulla. Silloin otettiin vauhtia teologiasta, Becket ja hänen kuninkaansa olivat hartaita ihmisiä, mutta jotenkin piti silloinkin ratkaista alamaisuuden ja päällepäsmäröinnin välinen suhde. Becket ei voinut hyväksyä sitä että kuningas ei pitänyt kirkkoa suurimpana auktoriteettina, eikä kuningas voinut hyväksyä Becketin lojaaliutta kirkolle. Becket pakeni Ranskaan, mutta tuli sitten takaisin ja töihin Cantenburyn katedraalin piispaksi. Mutta sitten kuninkaan neljä ritaria sai päähänsä että kuningas halusi Canterburyn arkkipiispan kuolemaa. Kuningas oli nimittäin huokaissut: ”Who will rid me of this meddlesome priest?”, eikä siis vaatinut murhaa. Repliikki lausuttiin viime viikolla USA:n senaatin istunnossa sanasta sanaan.

1100-luvun valtataistelusta kirjoitti sitten Chaucer, T.S. Eliot ja Jean Anouilh. Kai kaikki ovat sentään lukeneet T.S. Eliotin Murha katedraalissa? Sen sijaan eilistä artikkelia en löytänyt enää mistään, käsittääkseni se oli New Yorker-lehdestä. 



Sitten 1990-luvun kirjallisuuden samoin kuin muun kulttuurin merkitys on vähentynyt. Salmén mietti kirjailijoiden pelkoa siitä että heitä ei kuunnella tai että heidän on pakko osallistua poliittisten puolueiden työhön saadakseen jotain aikaan, niin ajat ovat totisesti muuttuneet. Keitä kirjailijoita eduskunnassa on? Vai onko heitä lainkaan? En muista lukeneeni/kuulleeni kiihkeistä kulttuuripoliittisista debateista aikoihin. Varmasti sellaisia on, mutta tiedämmekö me rahvas, ymmärrämmekö? 

Kyseessä ei ole eliitti eikä kuningas, siis kulttuuriväestä kun on kyse. Rooleja ihmisillä kai voi olla kaikenlaisia.

Olen huomannut yliopistojen suunnassa kyllä jonkin verran liikettä. Esimerkiksi Tieteessä tapahtuu-lehti kommentoi vähän väliä Suomen yliopistojen tilaa. Määrärahoja on vähennetty parin viime vuoden ajan kulttuurista ja kaikenlaisesta sivistystyöstä ja koulutuksesta. Uutisista olen lukenut luokkaretki-tutkimuksista, sitten olen tavaillut tiede-jargonilla maustettuja keskusteluja esimerkiksi feminismistä, mutta en ole varma siitä, kuinka paljon aivan tavalliset lukijat saavat noita julkaisuja käsiinsä. Ja osaavatko lukea?

Kirjoja kyllä kustannetaan. Taidenäyttelyitä pystytetään ja orkesterit ja teatteritkin ovat vielä olemassa. Tuntuu siltä että vielä 1990-luvulla kulttuurielämä sai ihmiset vielä liikkeelle. Kulttuuri oli identiteettikysymys ehkä paljon useammille ihmisille kuin nyt.

Muistan myös että 1990-luvulla kouluissa musiikki ja kuvataide tulivat vaihtoehtoisiksi, kumpaankin ei ollut enää varaa. Koulutus ei ole enää yhtä tasa-arvoista kuin se oli ennen. Perheiden on päätettävä – ja maksettava – lapsen kodinulkoiset harrastukset. Lapsen harrastuneisuus on ehkä mahdollista säilyttää, jos siihen on tullut joskus varhaisvaiheessa altistuneeksi. 

Altistuksesta ei monilla suurillakaan paikkakunnilla ole enää vaaraa. Silti lasten tehtävä on kasvaa yhteiskuntaan ja tietää mitä tahtoo ja tavoittelee. Kansakuntaa ei ehkä kohta ole olemassa ellei jotain tapahdu. Se vaihtoehto, että viivataan kulttuuri yli, on mahdoton. Koska mikä sitten erottaa meidät muusta Euroopasta ja mikä erottaa Euroopan esimerkiksi Yhdysvalloista, entä Venäjästä? Kiinasta? Miksi ylipäänsä kannattaisi kutsua ihmisjoukkoja kansakunniksi?




5.6.17

Elämän kevät


Pidän outoina mainoksia, jotka suosittelevat ihmisiä koukuttumaan johonkin. Miksi ihmisen pitäisi olla koukussa, sen sijaan että miettisi ja pohtisi aivan paineista ja suorituksista vapaana omaa ja maailman tilaa ja tekisi niistä vähintään aivoihinsa merkintöjä? On olemassa muunlaistakin muistia, esimerkiksi liikemuisti.

Liikkeen kanssa kun on ongelmia, niin yrittää korjata sitä ajattelemalla miten esimerkiksi kävelee. Vanheneminen on sitä, että kävelyä joutuu miettimään. Tajusin eilen että jollain lailla nilkka ei toimi aivan niin kuin ennen, mutta en pysty sanomaan miten. Minulla on iso kirjasarja joka selittää ihmisen fysiologian ja näyttää piirroksin jänteet ja lihakset ja mihin ne tarttuvat. Lopputulos monen kuukauden opiskelusta on selvä: on oltava rento ja valpas samaan aikaan. Sitten on vain käveltävä. Niin se käy.

Tarinoita ilman on vaikea olla ja elää. Mutta en minä ole koukussa niihin. Saatan sukeltaa viikkokausiksi johonkin tiedettä sivuavaan, joka herättää halun saada tietää lisää. Että muistaisin, kirjoitan siitä. Silti voi olla että uimahallin pukuhuoneessa kuulemani aivan arkipäiväinen tarina yhtäkkiä tuo oivalluksen: lapset oppivat hahmottamaan sanoja ja kirjaimia sen mukaan mitä kuulevat ja näkevät. Joku isoäiti oli kuulustellut lapsenlapsen läksyjä ja lapsi oli lukuharjoituksen jälkeen katsonut isoäidin villatakkia ja kertonut että takin kuvio näyttää kirjoitukselta.

Se iltapäivä oli päättynyt kutomisharjoitukseen. Vesijumppakaveri sanoi että poika sitten erikoistui virkkaamiseen ja näytti baskeriaan, jonka poika oli tuonut äitienpäivälahjaksi.

Kaikenlaista tuossa isoäidin ja lapsenlapsen kohtaamisessa varmaan tapahtui ja ihmissuhdehan siitä syntyi, sympaattinen. Onneksi ihminen on joustava olio ja pystyy omaksumaan kaikenlaista uutta aina ja koko ajan. Aivot ovat erityisen plastinen elin. Hermosto kiihdyttää kasvuaan kun on opittava jotain. Tulin ajatelleeksi kasvamista kun sähköpostiin kilahtivat omien lastenlasten kevättodistusten kuvat. Ne ovat pelottavan hyviä koulussa. En minä ollut. Ehkä siis koulu on muuttunut? Mutta pitäisikö oppimisen ja kasvamisen olla jonkinlainen vakio? Siis että sitä pitäisi olla tietty määrä elämässä, mutta sitten kun on noita kasvupyrähdyksiä, enkä usko että niistä pääsee ikinä. Minullakin ovat korvat kasvaneet sitten viime peilaamisen.

Minulla on vanhenevien ihmisten tapaan liikkeentunnistusoperaatio käynnissä. Eilen ja tänään olen kuulostellut nilkan, selkärangan ja aivojen liikennettä. Kauhean hidasta tämä oppiminen, mutta ei ole kiirettä. Kun kyllästyn jalkoihini, rupean lukemaan tarinoita.



Joku radion Kultakuume-ohjelman (Yle radio 1, klo 15.05 arkipäivisin) kolumnisti, muistaakseni Riina Katajavuori, jokin aika sitten kertoi alkaneensa katsoa norjalaista televisiosarjaa nuorista. Hänen mielestään se ei ollut ainoastaan nuorille vaan hän itse piti sarjasta niin että sitä piti katsoa joka viikko. Tuntuu siltä että hän olisi voinut käyttää sanaa koukuttua, mutta en ole varma siitä. Katajavuori on hyvä kirjailija, joten en tietenkään ohittanut tätä mielipidettä. 

Skam tuli eteen aika pian muualtakin yhtä positiivisena. Katajavuoren äiti on sitä paitsi kirjailija Satu Koskimies, jonka kanssa minulla on yhteinen kokemus: Adlerin sisarusten ylläpitämä Kangasalan Lepokoti. Olen valmis suosittelemaan sitä paikkaa kenelle tahansa. Se on edelleen olemassa ja kauneimpia paikkoja maailmassa.

Lepokoti on ollut taiteilijoiden ja kirjailijoiden paikka. Sinne Sadun vanhemmat, Ulla Katajavuori ja Eero Koskimies, jättivät lapsen kun piti mennä keikoille ympäri maailman (ks. Satu Koskimies: Te näitte mun soittoni riemun. Ulla Katajavuoren elämä. Tammi 2003, löytyy hyvinvarustetuista kirjastoista). Sadun lapsi Riina otti isoäitinsa nimen. 

Koulut loppuivat eikä televisiosta tule juuri mitään katsomisen arvoista. Niin sitten muutama päivä sitten rupesin katsomaan tuota norjalaista TV-sarjaa Ylen Areenalta. En osaa oikein kertoa mikä siinä sarjassa on, mutta sitä on saatava jonkinlainen annos ainakin joka toinen päivä. Tiedän että jonain päivänä se loppuu.



Eilen näin hämmästyttävän osan, jossa koulutoverit, neljän tytön porukka, menee mökkiin tunturin kupeeseen pukeutuneena kansallispukuihin juhlimaan itsenäisyyspäivää. On vaikea kuvitella suomalaista itsenäisyyspäivää karnevalisoituneena. Meillä ei ole muuta kuin Linnan juhlat ja kansakunta kerääntyy televisioiden äärelle. Ei siinä kaikki, mutta sen osan tarina kertoi, että koska meillä on itsenäisyys, niin pitää olla myös oikeuslaitos, joka jakaa oikeutta. Kyse oli yhden tytön kokemasta hyväksikäytöstä. Sellainen klassinen tarina, että joku otti valokuvan kun tyttö oli humalassa ja rupesi kiristämään sillä. Kiristäjä oli mies. Tytöt sanoivat miltei yhteen ääneen että naisille kuuluvat kansalaisoikeudet myös.

En muista nähneeni tai kuulleeni tällaista rehellistä paatosta aikoihin. Olen kerran ollut Norjassa ja sattumalta juuri Norjan kansallispäivän aikaan. Se on tässä joskus kesän kynnyksellä. Oltiin bussissa Oslon ulkopuolella. Oliko koko maa humalassa? Nyt alan miettiä suhtautumista alkoholiin ja lisäksi kansanluonnetta.

Mutta Skam-sarjan käsikirjoitus, ohjaus ja hienot näyttelijäsuoritukset ovat uutta minulle, tuoretta, ei kai se klisee ole. Niin ja lisäksi kameratyö, joka hellii nuorten näyttelijöiden kauneutta, ainutlaatuisuutta. Jotain hirveän rehellistä tässä sarjassa on. Kun nuoriso miettii mitä tehdään tänään, joku ehdottaa että katsotaan video. Yksi ehdotus oli Käpy selän alla. Se on juuri Skamin tyyppinen leffa.


En muista kuinka monta tuotantokautta tässä sarjassa on. Mutta yleensä tällainen tekemisen tarmo ja henki ei kestä kovin kauan. Toivottavasti tämän kylmän kesän läpi kuitenkin.

27.5.17

Uniteorian lisälehti


Tulin takaisin varhaislapsuuden maisemiin joskus 1970-80-lukujen taitteessa. En ole erityisen nostalginen, mutta tiesin maalla asumisen olevan suhteellisen halpaa. Olin ruvennut kaipaamaan metsiä ja niissä kasvavia marjoja ja aurinkoisten ojanpientareiden mansikkapaikkoja, joita tiesin olevan vielä olemassa.

Sitä paitsi pieni mökki ja savusauna olivat maalla pienen järven rannalla. Ajattelin lihavia lahnoja, joita voisin taas savustaa saunaa lämmittäessäni tulipesässä.

Mutta kirkonkylän takaa oli ilmestynyt pienviljelijä joka tahtoi tehdä turpeella sen oikean tilinsä. Kyläläiset sanoivat että ei niin pienen tilan viljelijältä mene paljon veroja eli turvebisnes kannatti. Isännät eivät olleet ymmärtäneet että turve on suomalainen luonnonmateriaali, jonka takia muutetaan vanha junanratakin koska elinkeinot ovat muuttumassa joka tapauksessa. Se pitäjä alkoi tehdä kuolemaa ja järven vesi muuttui puuroksi.

Olin ollut ehkä liian kauan poissa. Isän saunan seinälle jättämä lahnaverkko oli täynnä oravien tekemiä reikiä. Mutta ruuhi se vasta huonossa kunnossa olikin. Se kieltäytyi enää turpoamassa talven ravistuneisuudestaan vanhaan kuntoonsa. Laskin että olin ollut poissa jo 15 vuotta. Käsittämätöntä miten nopeasti kaikki rapistuu. Entropia on yksi maailmankaikkeuden laeista.

Kun alettiin olla mökillä pitempiä aikoja tuli ensimmäinen isompi sadekesä. Sekin oli yllätys: tuli tulva. Maasto oli mäkistä ja metsänomistajille oli opetettu aukkohakkaamisen ja metsäaurauksen siunauksellisuus. Kerran näin kylätien varrella lapsia puuntaimien istutustyössä. Lapset eivät suostuneet puhumaan mitään. Siihen tuli opettaja joka kertoi että projekti kuuluu ympäristöoppiin.

Sama kansakoulunopettaja kertoi myöhemmin, että hirviä on päätetty ruveta harventamaan, koska ne söivät taimet suuhunsa. Sinä syksyllä kuulin sitten vähän enemmänkin rytinää ja ryskettä puolukkametsällä. Lähdin pois äkkiä kun tajusin että hirvet ne ryskäsivät. Isot sarvipäät kalauttelivat sarvia toisiaan vasten. Onneksi olin jonkin verran sivussa taistelurinteestä.

Lähdin siitä sitten metsäpolkua pitkin isoäidin luo. Isoäiti hymyili ja kertoi että on hyvä kun alan oppia miten maalla eletään. Yritin väittää vastaan: ei kaikki edistys ole hyväksi. Isoäiti käski mennä hakemaan tuolta puutarhan kauimmaisesta laidasta kaneliomenoita. On aika tehdä omenahilloa ja olen selvästi joutilas niihin töihin.

Pian ensimmäisten aukkohakkuiden jälkeen isoäiti sitten alkoi valittaa että selkään sattuu. Täti soitti perään ja kertoi että ei niistä lääkkeistä ollut mihinkään. Isoäiti oli ruvennut levottomaksi ja puhunut sekavia, metsäyhdistyksestä ja suurista aukoista. Sitten hän vähitellen vähensi puhumista, kunnes hän vain istui siinä puuhellan vieressä ja katseli ikkunasta ulos. Hänestä alkoi tulla pikkuinen mummo. Lähdin katsomaan toista tätiä toisessa talossa ja sain hänet estetyksi talon polttamisyrityksestä. Naapuri oli järjestänyt vanhaan hormiin öljylämmittimen. Ei ehkä tullut kertoneeksi että ei öljyä saa lisätä silloin kun lämmittimessä palaa pilottiliekki.

Ymmärsin, että en käsittänyt mistä olin ehtinyt oppia pilottiliekin ja tajunnut lisäksi että lämmitysöljy eli löpö kaasuuntuu savuhormissa ja talo räjähtää ilmaan ennemmin tai myöhemmin. Menin puhuttamaan naapuria, joka kertoi että täti oli vaatinut sellaista lämmitintä, koska kylän yhdessä talossa on sellainen ja toimii hyvin eikä tarvitse palella. Pudistin päätäni.

Oli pakko käydä vähän väliä sen tädin luona ja vahtia lämmitintä. Vein hänelle muutaman ison villapaidan ja flanelliset välihousut, jotka löysin kirpparilta. Vanhat ihmiset alkoivat olla vanhoja. Ei heillä aivan hirveästi ollut vikaa päässä, mutta sen verran että oli katsottava perään. Hälytin muutaman serkun lapsen ja järjestettiin vahtivuorot. Tilapäinen rauha vallitsi viikon parin ajan ja sitten täti lähti onneksi talveksi siskonsa luokse kaupunkiin.



Kysäisin nyt vasta äskettäin medisiinari-kaverilta muistisairauksista. Niitähän on monenlaisia, mutta aivoissa tapahtuu jotain, joka saa pinnalle kerääntymään amyloidi-plakkia, joka sitten estää muistamisen. Aivoissa ei ole enää tilaa.

Syvän unen aikaan aivojen soluvälitila tuplaantuu, tulee tilaa. Valtimosyke sitten tekee sen, että aivo/selkäydinneste alkaa hölskyä ja kuona irtautuu ja päätyy suonistoon, sieltä sitten imusuoniin ja munuaisten kautta ulos. Raskaat ajatukset huuhtoutuvat pois. Teorian mukaan kaikkien ihmisten aivojen viemäriosasto ei toimi ja sitten alkaa plakkia kertyä aivoihin.

Ajattelin yhtä vanhaa sukulaista, joka ei kestänyt enää elämänsä kolmatta sotaa, siis Suomessa, ja alkoi kadottaa muistiaan. Hänen lapsensa kyllä päättelivät vuosikymmeniä myöhemmin, että joku Alzheimerin tapainen hänellä oli. Ehkä hän ei sotien vuoksi saanut enää nukutuksi?

Sitä paikkakuntaa venäläiset pommittivat sodan aikana. Vähemmästäkin ihminen sairastuu. Hän oli aina ollut rauhantahtoinen ihminen, eikä kestänyt tilannetta kun ihmiset alkavat ratkoa ongelmiaan väkivalloin.

Että jos on niin, että kun ei kestä tilannetta, johon ei voi vaikuttaa, niin se vie ensin unen ja sen jälkeen menee järkikin vielä. Kun unessa ei tulekaan syvää vaihetta ja aivoihin alkaa tulla plakkia.



Sitten jonkin ajan kuluttua heräsin siihen, että se tädin naapuri tuli uniini. Hän esiintyi siinä yhtäkkiä aivan hirveänä räyhähenkenä. Sanoin ääneeni: lopeta! Yritin kovasti rauhoitella häntä, äänessäni oli sellainen väri. Päätin soittaa hänelle kun kerran tuli uniini. Mökillä tarvittaisiin esimerkiksi Porin Mattia, puukaminaa, ehkä hän tietäisi mistä sellaisen löytäisi.

Mutta hän olikin sairaalassa. Oli kaatunut, nilkka oli murtunut. En ehtinyt käydä hänen luonaan. Tytär kertoi että hajamieliseksi oli mennyt. Kuoli siellä sairaalassa sitten nopeasti. En kysynyt koskaan että mihin kuoli.

Kevät yritti tänä vuonna tulla. Nyt sataa ja on kylmä. Ehdin katsella rannalla tiiraa. Saa sataa, lehdet aukeavat puihin sitten kokonaan. Mustikka ja puolukka kukkivat pian. Toivon että ei enää tule hallaöitä. Lapsia eivät kylmät karkota, mutta toivottavasti he tarttuvat vaikka tähän kirjaan kun loma alkaa!



16.5.17

Lämpenevää ehkä


Vesijumppapäivän loppupuolella iskee raukeus. Ajattelen lintuja uiskentelemassa ja lentämässä merenlahdella eilen. Täällä suljetun korttelin sisällä en huomannut suurta ja vihaista tuulta, joka alkoi repiä takkia heti kun pääsin muurien ulkopuolelle. Tuntuu siltä että parin kuukauden takaisen Föhn-tuulen jälkeen ilmat ovat olleet ennustamattomia.

Ilmatieteen laitoksen pätevät ihmiset eivät pysty parempaan. Joku päivä sitten television meteorologi rupesi nauramaan lumi- ja raesateista säätä. Ei se ollut YLEn kanavilla, mutta oli kuitenkin. Tottahan tämä: ei näitä voi muuta kuin nauraa näitä säitä. Kuljen kaupungilla päivittäin ja joskus näen ihmisiä, jotka aloittaisivat vihapuheryöpyn jos sanoisin että on ilmoja pidellyt. Mutta ehkä ne voisivat nauraakin.

Ei ilmojen karkaaminen ennustamattomiin Föhn-tuulesta johdu. Toivon kovasti norjalaisten lumiprinsessoiden ja –prinssien lopettavan ja äkkiä Norjan öljyn etsinnän Barentsin merellä. Merenalaisen öljyn hyödyntämistä pyydetään välttämään jääpeitteisellä arktiksella. Barentsin meri on sula osan vuodesta. Siperiassa mantereen puolella metaani alkaa purkautua ikiroudan alta ja samalla ilmoille pääsee vuosisatoja nukkuneita viruksia ja bakteereja.




Juuri oli kissalla flunssa ja sen jälkeinen infektio. Lidia on äitynyt sen jälkeen pureksimaan minua enemmän kuin ennen. Hänellä ehkä on kissojen tapaan enemmän salattua tietoja asioiden yhteydestä. Nyt ei tieto ole edes salaisuus. Ilmasto on muuttumassa ja se on kyllä suurimmalta osin ihmisen syytä.

Antibioottikuurin väsyttämän kissan silmät ovat terävinä viiruina. Lempeä jokapäiväinen kissamme ei ole tullut takaisin ainakaan vielä. Ihmisten ei auta kuin ymmärtää häntä. Yöpöydällä on nyt sitten – ilmeisesti tiedostamattoman hyvitysyritykseni vuoksi – kirja jonka kannessa kiipeilee kissoja. Yritän kaikesta huolimatta säilyttää jonkinlaisen arvokkuuteni Lidian silmissä enkä lähesty häntä ryömien niin kuin tämän jumaluuden inkarnaatio varmasti tahtoo. Bastet-jumalia on kuvattu pyramidien hautakammiopiirroksissa. Ne ovat huomattavan jumalallisia poseerauksia.

Kannessa on kaksi kissaa, toinen tekstin yläpuolella uhittelemassa ja toinen tekstin alapuolella katsomassa että mitä sinä hölmöilet. Minusta ylempi on kissanpentu ja alempi sen emo. Kansi on Taivo Orgin käsialaa (Küpress OÜ). Tekstissä lukee Tõnu Õnnepalu/ MANDALA: ensimmäiseksi on kirjailijan nimi ja sitten nimi, joka tarkoittaa buddhalaista harjoitusta. Mandalan tekemisestä on esimerkiksi YouTubessa esimerkkejä, joten halukkaat katsokoot sieltä. Juju on siinä, että harjoituksen tulos on maailman kauneimpia kuvia ja värejä, mutta kun se on valmis, värillinen hiekka harjataan pois ja heitetään virtaan.

Mandala näyttää vähän kuin linnoitukselta tai labyrintilta. Kannen kuva ei oikeastaan tuo mieleeni mandalaa (jonka tekemistä en ole nähnyt livenä) vaan ehkä enemmänkin buddhalaisen rukousmyllyn, sellaisen pienen kädessä pidettävän. Semmoista myllyä pidetään kädessä ja samalla käydään läpi rukouksia. Useimmiten dokumenttielokuvissa ihmisten huulet liikkuvat, en tiedä luetaanko rukouksia ääneen ja onko asiasta ylipäänsä määräyksiä.

Kirjan kannen kuva muistuttaa rukousmyllyyn (joka on ehkä tinaa tai jotain sentyyppistä metallia) tehdyistä kohokuvioita. Mutta samoin kuin mandalassa, myllyn koristeet tuskin ovat pelkästään esteettinen lisä. Oletan että kuviot tarkoittavat jotain.

Kun olen elänyt suurimman osan elämääni kissojen kanssa, niin olen valmis myöntämään kissojen buddha-luonnon, siis että se on olemassa. Se näkyy esimerkiksi siinä, että kissa ei välttämättä nuku ollessaan paikallaan ja silmät kiinni, vaan selvästi ajattelee jotain. Tassut, häntä, viikset ja korvat liikkuvat vähän väliä. Ja heti jos istahdan kissan viereen se ojentautuu ja porautuu etutassuineen kämmeniini ihan pelkkää nautinnonhaluaan.



Eilinen kävelyharjoitukseni osui kyllä hyvään aikaan. Linnut hyppivät ympäriinsä, lensivät, uivat ja nokkivat maata. Niitä oli vaikka minkälaista. Peipon tunsin laulusta. Joutsenpari on pesinyt merenlahdella jo ainakin kolme vuotta. En tiedä onko tämä näkemäni sama pariskunta, mutta varmaan on koska miten se tietäisi tulla samaan paikkaan.

Sitten näin vähän sorsan näköisen mutta oranssin-kuparinkirjavan pariskunnan puuhaavan hyvin huteran näköisen rantapesän kimpussa. Voi olla sekin sama pari jonka näin viime keväänä, mutta jota en onnistunut identifioimaan. Kun lähestyin lintuja kameran kanssa, ne sukelsivat heti. Sen sijaan nokikana ei hätkähtänyt yhtään, mutta oli kameralle liian kaukana ja melkein ruovikon peitossa. Nokikanan tuntee sen tavasta uida kuin olisi juuri hukkumaisillaan. Jos sen näkee kävelemässä, se näyttää tietenkin kanalta. Sillä on oranssinväriset pitkät varpaat. Nokikanaa en ole nähnyt ennen viime kesää, nyt näin kaikkiaan kolme yksilöä.

Filosofoin uimahallissa vesijumppakavereiden kanssa tänään kevään tulosta. Kaverini olivat yhtä mieltä siitä, että nuoriso pukeutuu liian kevyesti. Vaikka heillä kuinka veri virtaa esteettömästi ja nopeasti, niin kyllä tuommoisella tuulella lähtee tukka päästä ja punaisista nenistä näkee että viluttaa. Kuulemma lapset ovat vähän pitelemättömiä kun kevät ei tullut ollenkaan eikä voi panna kevätvaatteita päälle ja kaiken huipuksi on kestettävä vielä koulua pari viikkoa.

Muistan nyt omasta nuoruudestani pitkät illat pelaamassa pesistä nuorisoseuran kentällä. Mitähän tekemistä nämä keksivät? Tajuttiin sitten, että näillä ei taida olla ilmaista ja vapaata paikkaa mennä pelaamaan yhtään mitään. Oikeastaan kummallista. Meitä oli kuitenkin niin hirveän paljon enemmän. Mitä urheilukentille tapahtui? Ne vihertävät niityt kentän ulkopuolella ja puhkeavien lehtien tuoksu! Olisi kyllä mukavaa jos tuuli tyyntyisi edes vähän.

P.s. Eipäs. Nyt rupeaa satamaan pian ja tuuli on sateen kaveri. Pitää raijata kuivumassa oleva pyykki sisälle.

7.5.17

Kävelyä käsikirjastossa


Ei minulla ollut ajatusta käsikirjaston perustamisesta. Se on tapahtunut vahingossa eikä johdu muusta kuin siitä, että olen kiinnostunut aika monista asioista. Aina en edes tiedä olevani kiinnostunut jostain, mutta sitten tapahtuu jotain.

Kirja istua jököttää kirjoituspöydällä ja katse osuu siihen. Kannessa on vakava samurai päällään taisteluasu. Olin kirjoittanut kirjasta ja pidin ennen kaikkea hienosta japanilaisesta käsityötaidosta. Samuraiden taisteluasujen tekeminen ei ollut yksinkertainen asia. Kirjan nimi on Sotaisat samurait. Mutta aivan heti Japanin historiaa lukiessa ymmärsin että Japanissa on ollut feodaalivalta. Siellä on ollut alueilla omat vallanpitäjänsä, jotka ovat tarvinneet armeijan suojaa.

Sattui niin että tulin katsoneeksi tällä viikolla Akira Kurosawan elokuvan Kagemusha – varjokenraali. Se kertoo suurista taisteluista 1500-luvulla, keskittyy Takeda Shingenin armeijaan. Kirjassa on kertomuksia Shingenin johtamista taisteluista. Samurai-kirjan kirjoittaja Mitsuo Kure esittää myös arvelunsa siitä, miksi Kurosawa on käyttänyt elokuvassaan niitä painotuksia kuin mitä käytti. Mutta vaikuttaa siltä että paljon muutakin vanhaa Japania on säilynyt, tätä puhetta kun seuraa.

Nyt siis, kun kirjan julkaisemisesta suomeksi on kulunut jo 11 vuotta, alan ymmärtää jollain tavalla sitä kollektiivista hulluutta minkä valtaan Japani oli joutunut. Shingen oli yksi Japanin daimioneista, jotka ovat sotilaskastiin kuuluvia feodaaliherroja (niin ja: Takeda on siis suvun nimi, ei etunimi), enkä uskalla arvata kuinka paljon heitä oli ollut parinsadan sisällissotavuoden aikana. Mutta ymmärrän sen, että feodaalivalta perustui läänityksille ja se puolestaan verotukselle. Kure muistaa kertoa eri alueita kuvatessaan missä ovat parhaimmat riisiviljelykset ja hedelmäpuutarhat. Ja missä puolestaan oli suuria temppeleitä, jotka ottivat osan vallasta, vaikka eivät aina sotien. Tulen ajatelleeksi Euroopan 30-vuotista sotaa joka oli aivan tarpeeksi hirveä ja oli uskonsota.

Kirja osui yhteen elokuvaharrastukseni kanssa. Kure on ottanut hienot kuvansa Japanin samuraiperinteen ylläpitäjien järjestämistä samurai-juhlista, joita järjestetään vieläkin. Heillä oli esimerkiksi taistelunäytöksiä noista taisteluista, joiden yksi osapuoli oli Takeda Shingen ja hänen armeijansa. Tuskin Suomen kouluissa käydään Japanin historiaa kovin tarkasti läpi vieläkään. En ollut ennen tämän kirjan lukemista tiennyt sitäkään että samurait olivat Japanin johtava luokka peräti 700 vuoden ajan. Vaikka on siirrytty takaisin keisarivaltaan, tarinoita on paljon ja tutkimattomia kirjoituskääröjä samoin. Yksi ongelma on sekin, että Japanin kirjakieli on tässä vuosisatojen myötä muuttunut. Kure sanoo esipuheessaan, että linnoitusten ja linnojen jäännösten arkeologinen tutkiminen pitäisi nopeasti saada käyntiin. Työtä olisi paljon.

Jotain on jo tehty. Yksi feodaaliherroista asui alueella, jossa on Kai-niminen syvänne, ilmeisesti jyrkkärajainen laakso tai jonkinmoinen suppilo. Siellä on ollut alkuperäisiä japanilaisia hevosia, pienikokoisia eläimiä, joiden säkäkorkeus (niin kirjassa sanottiin, vaikka en tiedä puhutaanko hevosten kohdalla säkäkorkeudesta) on vain 130 cm. Hevosten luurangot ovat löytyneet siellä tehdyissä kaivauksissa.

Hevoset ovat siis aika pieniä. Se tarkoittaa sitä, että vastaantuleva armeija luulee metsänrajasta tulevan vähän tavallista isompia ihmisiä, koska edessä on jalkaväkeä. Ja tulee yllätetyksi, koska hevoset ovat nopeita. Hevoset pystyvät myös kantamaan armeijan tarvitsemia taakkoja, ne ovat olleet pienuudestaan huolimatta olleet vahvoja. Ja näiden hevosten jälkeläisiä on siis edelleen olemassa.

Olen viettänyt pari päivää yrittäen onkia selvää siitä, mitä rotua hevosia Kurosawan leffassa oli. Ne eivät olleet eurooppalaisia tai arabialaisia hevosia. Sitä paitsi nykyäänkin suuri osa japanilaisia taitaa edelleen olla lyhyempää väkeä kuin useimmat eurooppalaiset. Kure puhuu japanilaisista hevosista ja miettii sitä, onko alkuperäisiä ennen 500-lukua maahan tulleita hevosia vielä olemassa. Mutta joku niitä hevosia selittäneistä artikkeleista on aika varma siitä, että niitä varhaisia hevosia ei enää ole, on myöhäisempiä Kiinasta tai Koreasta peräisin olevia hevosia – on ehkä mahdollista että jossain on vielä sekoitus vanhemmista hevosista ja tästä uudemmasta mongolialaisperäisestä japaninhevosesta. Ajattelin sitäkin, että Kurosawa on aika tarkka elokuviensa esineistä, vaatteista ja muusta rekvisiitasta, että hän tuskin olisi ottanut eurooppalaishevosia elokuvaansa. Arabialaisia tai eurooppalaisia hevosia on tuotu Japaniin vasta 1700-1800-luvuilla.

Shingenin viimeisen taistelun jälkeen niin ihmiset kuin hevosetkin kärsivät. Toivon että elokuvan hevoset eivät oikeasti kärsineet. Ehkä ne olivat sirkushevosia, jotka osasivat näytellä? Taistelukenttä on yksi hurjimpia näkyjä mitä olen ikinä nähnyt elokuvassa, lukuunottaen kaikki modernit tappamiselokuvat, joista siis tietää että ne ovat fiktiivisiä. Kärsimyksen näytteleminen ei ole helppoa.

Joka tapauksessa Kurosawan elokuva on historiallinen. Kure ei kerro sitä, esiintyikö joku feodaaliherra Takeda Shingeninä, niin kuin Kurosawan tarinassa kerrottiin. Olen miettinyt Kurosawaa. Yksi minusta on varmaa: hän tahtoi että maailman elokuvia katsovat ihmiset oppisivat tarinoiden ohella tuntemaan myös japanilaista kulttuuria.

Sotahan ei ole kulttuuria, eikö se ole ennemminkin sen tuhoamista? Tästä olen kyllä nyt vähän epävarma. Olen iloinen siitä, että minulla on kaikenlaisia opuksia omassa käsikirjastossani. Voin käydä vuoropuhelua kirjojen ja elokuvien välillä, esimerkiksi. Mutta samurai-kirja on kyllä aika hankala tapaus. Minulla on sitä paitsi vaikeuksia ymmärtää mitä tahansa sotilaskastia, koska sodat ovat niin kertakaikkisen turhia ja tuhoavia.

Jollain lailla ymmärrän eurooppalaista feodaaliaikaa. Ilmeisesti kulttuurinen tausta on niin paljon voimakas kaikesta suomalaisuudesta huolimatta, että voin ymmärtää Euroopan historiaa. Kyllä kulttuuri pitäisi jollain lailla pystyä määrittelemään, mutta en taida oikein osata. Ehkä on vain ajateltava että Japani oli vuosisatoja eristäytynyt muusta maailmasta, oma maailmansa, että siitä ehkä johtuvat ongelmani sen historian käsittämiskyvystäni. Japani on saari mutta Suomi ei?


Ja kuva, jonka saa klikkaamalla suuremmaksi. Se on Osakan valloituksesta joskus Japanin sisällissotien aikaan (tässä jutussa osasuurennoksena), Osaka on tuhoutunut ja rakennettu uudestaan, ihmisiä on tapettu ja uusia on tullut rakentamaan sen kaupungin uudestaan. Mitsuo Kuren kirjan ehkä hienoin anti on sen loistava kuvitus. Akira Kurosawan elokuvassa on kohtaus jossa esitetään No-teatteria. Se on muodollisempaa kuin Kabuki-teatteri, mutta perustuu samaten tarinoille. Tämän päivän Osakassa näkee kaikkea mahdollista teatteria, kun Osaka on yksi Japanin suurkaupungeista.

29.4.17

Tuulta, aurinkoa



On hyvä herätä aurinkoon. Viikko on ollut pitkää pimeää, se valoisa on ollut lunta, räntää ja rakeita. Lidia-kissan väritys on jo kesäinen: rinta ja mahanalus alkavat näyttää valkoisen sijaan keltaiselta. Harmaan selkäkarvan sekaan rupeaa tulemaan ruskeaa karvaa. Lidian nenä on kauniin punaruskea, nyt se oikein loistaa taustastaan.

Olen vuosia ajatellut että puiden lehdet syksyisin vaihtavat väriä kun valo vähenee. Sitten siitä on pitänyt väitellä sen koulukunnan kanssa, jonka mielestä pakkasyöt tekevät ruskan. Nyt kun katson kissaa, ei voi olla muuta syytä kuin valon eneneminen.

Puut eivät kyllä maastoudu niin kuin kissat. Puut ovat itse se maasto.

Kissa aivastelee. Se ei juuri ole mennyt edes parvekkeelle kun on niin hirveän kylmä. Ihmisen on pakko mennä, kun keittiöstä loppuu ruoka. Kissalle flunssa voi olla kohtalokas. Se pystyisi vastustamaan viruksia, jos se pääsisi ulos, mutta valjaisiin se ei suostu eikä se tajua että kaduilla on autoja, jotka ajavat sen liiskaksi heti kun pääsevät lähelle.

On toivottava kevättä edelleen. Luen kirjaa joka alkaa kohtauksella jossa kolme poikaa lähtee surffaamaan jossain päin Ranskaa. Yöllä on ollut pakkasta. Meri on hirveän kylmä ja pojilla on paljon vaatetta.

Muistin yhtäkkiä Välimeren joulun tienoilla. Hiekkakivien raoista nousi kaktuksia, kaikennäköisiä. Yksi oli joulukaktus, kukista sen tunnisti. Mutta hiekkakiviaidan takana velloi meri, sen ääni kuului hotellihuoneeseen asti. Se oli huokailua, mutta jonkun hyvin ison eläimen hengitystä, ei kissan. Sitten kun niitä laineita katsoi, laiskanlaisia, niiden väri oli lyijynkarvainen ja vesi oli varmasti hyytävän kylmää.

Ajattelin että surffaaminen onnistuisi juuri siksi, että vesi on jäätävää, se on raskasta, se kuljettaa myös surffauslaudat eteenpäin. Teksti on niin vakuuttavaa että siitä kyllä tuntee hyvin varhaisen aamun kylmyyden ja voi ajatella näkevänsä hitaan ja kylmän veden liikkeen.

En ymmärrä miksi kukaan ylipäänsä surffailisi meren päällä saati silloin kun lämpöä on alle nollan. En tunne ketään joka osaisi surffata, joten en voi myöskään kysyä. Koko urheilussa (mikäli se on urheilua) on käsittääkseni kuitenkin kyse siitä, että suuri aalto lähtee jostain ja vedessä on selvärajainen pinta, aalto tarttuu lautaan ja lähtee viemään sitä kohti rantaa. Kirjassa mentiin yhden pojan pään sisään ja pojan sisäinen ääni sanoi ottavansa kiinni aallosta.

Olen soutanut järvillä eri lämpötiloissa, vene on joskus kulkenut kuin höyhen, joskus taas vesi on vastustanut sitä. Aamulla varhain kun piti mennä kokemaan verkot isän kanssa, näki taivaan väristä millainen soutumatka tulisi. Ei sadekaan ollut paha eikä vastatuuli, mutta laitatuuli oli vaikea.



Katsoin aamulla sääkarttaa, joka lupasi myrskyn lähestymistä. Nyt kirkkaan taivaan on peittänyt ohut pilvikalvo, se ei ole verho, koska se ei liiku. Ehdin käydä jo kävelemässä. Nyt ei kuulunut peipposta niin kuin viime viikolla. Ehkä se oli löytänyt puolison eikä välittänyt sitten enää laulaa.

Tapasin kaksi nokikanaa ja tarkoitus oli saada niistä kuva. Sitten jostakin siihen ilmestyi kaksi kiinalaista, joilla oli kamera tai puhelinkamera. Oli vanhempi nainen joka tahtoi kuvia nuoremmasta naisesta. Taustalle piti saada lokkeja, joten leivänmuruja alettiin heitellä siihen veteen.

Nokikanat säikähtivät yhtäkkistä lokkien rähinää ja lensivät pois. Ehdin nähdä että eivät ne hirveän hyviä lentäjiä olleet, mutta ne kyllä uivatkin kuin hukkuisivat hetikohta. Nokikanoja en ole nähnyt täällä ennen viime kesää koskaan.

Ilmastonmuutos ei tuo meille hurjia helteitä, vaan tämmöistä outoa, että säät eivät muodosta tilaa, jossa voisi olla ja ajatella että nyt on esimerkiksi kevät. Ei tämmöistä ole keväällä. Kaupassa joku sanoi että huomenna tulee rakeita. Ukkonen tästä enää puuttuu, mutta kuulemma maakunnassa sitäkin on ollut.

Mutta kirja on sellainen aisti-ilo, että en ole pitkään lukenut. Se on ilmestynyt jo viime vuonna, mutta en muista lukeneeni siitä mitään. Lehdissä on enää vähän kirjajuttuja. Mainoksiin en taas ole koskaan oppinut luottamaan, niin että harpon ne yli. Kirjastossa käyn aina kun ehdin ja voin, mutta on sitten sattumaa mitä sieltä osuu kohdalle.

Otin kirjan, avasin ja siellä kerrottiin paikasta nimeltä Le Havre. Muistin että Aki Kaurismäellä on senniminen elokuva ja olen sen nähnytkin. Siellä on meri kaikkialla. Pidän Kaurismäen leffoista, myös sen toisen Kaurismäen, mutta ei se tietenkään ole syy kirjan lainaamiseen.


Kirjailija oli aivan tuntematon, joten uteliaisuus voitti: Maylis de Kerangal. Olen ruvennut nyt lukemaan sitä, mutta minulla ei ole mitään kiirettä. Kirjassa puhutaan monien ihmisten elämistä ja kuolemista myös.

Se suuri hengittävä valtameri on siinä aivan alussa ja se on iso juttu. En ole koskaan ollut turisti, sekin Välimeren keskellä ollut saari jossa olin, tunsin sieltä kaksi ihmistä. Silloin ei enää voi olla turisti. Turisti on joku täysin ulkopuolinen, enkä tietenkään ollut, koska minulla oli siellä kaksi kaveria. Kerangalin kirjaa aloin lukea sen jälkeen kun olin lukenut aivan muuta.

Televisiossa on kyllä paljon hienoja luonto-ohjelmia, jossa mennään valtamerten sisällekin, katsotaan valaita ja haita ja outoja pohjaeliöitä. Niin ja ujoja mustekaloja. Mutta minä niitä katsoessani tunnen olevani turisti. En edes kastu kun katselen niitä saati että olisin hukkumaisillani.

Meillä ei ole koskaan ollut kissaa joka ei reagoisi valaan ääniin. Yksi meni sohvan alle piiloon. Meillä oli älppäri jossa oli valaiden musiikkia joskus, nyt luonto-ohjelmassa on niiden lörpöttelyä kun näytetään jotakuta valasta. Lidia katsoa tapittaa silmiin, että mitä sinä nyt sanoit. Sen siitä saa kun kutsuu kissaa ja käskee sen olla ihmisiksi.


8.4.17

Hidas aamu


Tukholmassa asuva koulukaveri ilmoitti olevansa kunnossa. Kuuntelin aamiaisen jälkeen radio-ohjelmaa, jossa käsiteltiin Venäjää ja sen kansalaisyhteiskuntaa. Pietari taitaa olla lähempänä kuin Tukholma, muistaakseni kestää junalla vähän yli neljä tuntia. Tukholmaan on mentävä iltalautalla joka on sitten Skeppsbrolla aamulla. Sitten illalla on asunto ja työpaikka. 1960-luvulla ei tarvinnut järjestellä etukäteen sellaisia itsestäänselvyyksiä kuin työ ja asunto, kun meni kesätöihin. Ilman kesätöitä taas ei olisi silloin voinut opiskella, kun ei ollut edes opintolainaa.

Kun olin pesulassa töissä, kuljin kotiin pitkin Drottninggatania, jossa silloin kulkivat autot. Katu vei observatorion mäelle. Siinä saattoi istua ja syödä eväitä jos niitä oli lounaalta jäljellä. Usein ei ollut, piti säästää ja silloin ei voinut syödä paljon. Sitten mäkeä alas ja oltiin Vasastanissa, asunto kuului työhön, senaikainen kimppakämppä eli työläisten asunto.

Pääsi sinne Tunnelbanallakin. Mutta tunnistin lehdissä näkyneen kadunkulman. Åhlensilta ostin joskus ruokaa. Minusta maailmankirjat olivat sekaisin kun siinä oli kuorma-auton lava eikä ovea näkynyt. Viimeksi kävelin tuon reitin kun olin kylässä koulukaverini luona, on siitä jo vuosia. Tukholma oli ensimmäinen suurempi kaupunki jossa olen asunut. Muistin pitkään jokaisen kiven ja jokaisen kadunkulman, muistin minne piti mennä kun oli tavattava se tai tämä opiskelukaveri.

Siinä on kulman takana Kulturhuset, jossa ei ollut silloin keskellä päivää juuri mitään tapahtumaa. Näytti olevan pysyviä näyttelyitä, joitakin turisteja liikkeellä. Mutta en tullut koskaan asuneeksi Leningradissa, joten Pietari ei ole nuoruuteni kaupunki. En osaa edes siellä puhuttavaa kieltä, aakkosistakin on aina joku kadoksissa. Pietarissa räjähti pommi viime viikolla, metrossa.

Eurooppa on avautunut. Muutkin kuin naapurivaltiot ovat lähellä. Mutta myös kaukaisemmat maat muistuttavat itsestään. Pietarin ja Tukholman terroritekojen välissä Suomessa kävi kylässä Kiinan presidentti. En ole aivan varma tittelistä, mutta hänellä ilmeisesti on Kiinassa paljon valtaa. Kiinassa niin kuin täälläkin on jätetty ihmisoikeuksia toissijaisiksi. Tukholmassa tunsin ruotsalaisista (kantaruotsalaisista?) ainoastaan maolaisia, jotka myivät puheenjohtaja Maon pientä punaista kirjaa. Mutta niitäkin ruotsalaisia näin vain kadunkulmissa heiluttamassa kirjoja. Yritin lukea sitä kirjaa, mutta en tullut juuri viisaammaksi. Stockholmsterassenilla oli sitten lehtilukusalissa lehti jonka nimi oli China Reconstructs. En käsittänyt kyllä lehteäkään, vaikka siinä oli kuvia. Sotilaspukuisia nuoria ihmisiä kiipeämässä vuoren rinnettä, mutta ehkä kyse oli urheilukilpailusta?

Otin aamulukemiseksi Peter Englundin Hiljaisuuden historian, joka on kokoelma tarinoita ja esseitä. Niissä on aika paljon ääntä kun ajattelee hiljaisuutta ja sitä, miten kauas hiljaisuus on karannut. Maailmassa on vaikeaa löytää aivan hiljaista kolkkaa enää ikinä.

Ihmiset pitävät meteliä. Se johtuu ehkä siitä, että he tuntevat juuri sillä tavoin olevansa olemassa. Kun tänään paistaa aurinko, niin siitä tietää senkin, että kadut ovat sitten täynnä autoja. Ulos on mieluummin mentävä sen jälkeen kun ihmiset ovat lopettaneet metelöinnin ja jättäneet sen kaikumaan katukuiluihin. Niitä on vältettävä myös hiekkapyörteiden vuoksi että silmiä ei alkaisi kirvellä. Ikkunat vaimentavat meteliä, että voi istua lukemassa. Englund on vanginnut kirjaansa aikamoisen määrän ääntä, mielipiteitä, ihmisiä, ilmiöitä, kohtaloita.

Kuuntelin uutiset, joiden mukaan ruotsalaiset ovat järkyttyneitä, mutta eivät suorastaan yllättyneitä. Ajattelin omaa Tukholmaani, jossa olin yksin. Kuuntelin omia askeleitani kaduilla. Englundin lukemista on jatkettava tietenkin. Englund aloitti Upsalan lumisateen äänestä, mutta päästi heti jo seuraavaksi valloilleen lumihiutaleiden putoamisen peittävät äänet. Minun oli hypättävä yli tarina härkätaistelusta, kun en kestänyt. Eivät härät ole tehneet ihmisille mitään pahaa, että niitä pitää tappaa. Huvikseenhan ihmiset tappavat.




Olin juuri lopettanut tiheän kirjan lukemisen. Siinä oli osa 1800-luvun Eurooppaa: Ranskaa, Saksaa, Sveitsiä ja Italiaa. Nyt kun poliittinen väkivalta on lähempänä, olen entistä vakuuttuneempi siitä, että pitää tuntea edes tämä oma maanosa vähän paremmin. Menneisyydestä ei voi ennustaa tulevaisuutta, mutta ehkä voi ymmärtää vähän paremmin nykyisyyttä. Voi siinäkin olla liian iso urakka. Ehkä sitä työtä voisi oppia jakamaan, sitten samalla voisi kuunnella muita ihmisiä.

30.3.17

Tuuli ulvoo


Kevät yritti tulla, mutta sitten tulivat pakkaset uudestaan. Ei niitä tänä vuonna ole juuri riittänyt päiväsaikaan, ehkä parin viikon ajaksi, mutta nyt pihan Terijoen salavat ehtivät muuttua latvoistaan keltaisiksi, mutta muutosta vihreäksi ei ehtinyt tapahtua. Harakat mellastavat puissa ja keräävät kuivuneita oksia. En tiedä missä mahtavat pesiä.

Luen kaikkialle pesiytyneitä kirja-kasoja. Jostain syystä en ole tullut tutustuneeksi Shelley'iin aiemmin, mutta nyt on tullut hänen aikansa. Olen ehkä enemmän tuttu hänen vihkimättömän vaimonsa Maryn, Frankensteinin luojan, kanssa kuin itse tuon perheen pään, mutta en rupea miettimään sitä liittoa tai sen päähenkilöä edes. Voi liitto vaikuttaa kirjoittamiseen, mutta en kykene sanomaan mihin suuntaan. Sen verran uskallan ehkä sanoa että vaimo oli selvästi proosan puolella, mies taas runouden. Mies-Shelley on ollut jonkunlainen anarkisti myös, mutta teksteistä ei ole vielä selvinnyt että minkälainen.

Aika on ollut hyvin erilainen. Tätä runoa lukiessani näen vain silmissäni Toskanan vihreät oliivi- ja viinimäet, pariskunta oli ollut Italiassa yhdessä. Ihmiset rakastuivat ja muuttivat yhteen varmasti aika samoista syistä kuin nykyäänkin, mutta tuskin sitä elämää voi tähän verrata, kuin aivan perusasioissa. En tiedä minä päivänä runoilija Shelley syntyi tai kuoli, joten en voi edes sanoa että ehti korkeaan 30 vuoden ikään.

Mutta tässä on runoilija Shelleyn runomuotoinen valitus:

Percy Bysshe Shelley (1792-1822)
A Lament

I
O WORLD! O life! O time!
On those last steps I climb,
Trembling at that where I had stood before;
When will return the glory of your prime?
No more – Oh, never more!
II
Out of the day and night
A joy has taken flight;
Fresh spring, and summer, and winter hoar,
Move my faint heart with grief, but with delight
No more – Oh, never more!
(1821, julkaistu 1824)

On ollut hankaluuksia opetella olemaan taas pitkästä aikaa, vetää itsensä pystyyn ja kävellä. Tajusin olemassaoloa miettiessäni taas yhden asian. Kun Laurie Anderson kysyy yhdessä laulurunossaan että What's behind that curtain?, se ei ollutkaan mikään äkillinen päähänpälkähdys, vaan sitaatti jostain judeokristillisestä tekstistä, ilmeisesti niitä juttuja temppelin sisäosista, joihin tavallinen seurakuntalainen ei astu. Mitä on verhon takana?

Olisin vastannut että ei mitään. Nyt kun käsitin yhteyden, niin on ehkä mahdollista, että sieltä tulee joku suitsutusastian kanssa ja alkaa samantien messuta. Tai sitten verhon takaa tulee temppelin vartija, jonka tehtävänä on pitää asiaankuulumattomat ihmiset ulkopuolella.

Olen ollut alamaissa niin kuin Shelley: ilo otti ja katosi. Luin hänen elämänkertaansa. Hän kuoli jo vuosi tuon runon kirjoittamisesta. Tuli Englannista laivalla Italian Pisaan, laiva joutui myrskyyn ja upposi Pisan ulkopuolella. Vaimo oli arvannut että kaikki ei ollut hyvin ja meni Pisaan vastaan ja löysi rantaan huuhtoutuneen ruumiin. Nyt kuolema haaksirikossa on tavallista Välimerellä. Rantaan huuhtoutuneet eivät ole enää varhaisia turisteja vaan pakolaisia, jota joutuvat pakenemaan esimerkiksi kuivuutta. Sota kulkee nälän kintereillä, mutta nälkää voi olla myös ilman sotaa. Useimmiten ne tulevat yhtä aikaa niin kuin olisivat luonnonvoima.

Minä en valita runoillen vaan ulvon ja huudan ja karjun. Siitä on lyhytaikaisesti enemmän hyötyä kuin voisi olettaa olevan runoilusta. En ole Shelley, mutta olen samaa mieltä siitä, että vuodenaikojen vaihtuminen aiheuttaa hauraassa sydämessä ahdistusta ja myös selvää iloa. Sitä tämä on. Aurinko on tullut taas.

Kun olin kesällä pari viikkoa mökillä, hakkasin halkoja saadakseni lihakset lämpimiksi ja toin sisälle polttopuuta takkaa varten. Samasta työstä on parempi lämmetä kaksi kertaa. En lämpiä siitä, että painan nappia. Mutta sitten taas jos painelen näppäimistöä, saattaa ajoittain tulla päähän kihelmöivä tunne ja joskus päänahka alkaa tuntua lämpimältä kun aivot tekevät työtä.

Kun olin keskikoulussa, kerrottiin tarinaa moottoripyöräilijästä, joka ei käyttänyt lakkia ja aivot jäätyivät kun hän meni saunan jälkeen ajamaan kovaan pakkaseen. Vasta aivan äskettäin olen kuullut että se oli urbaani huhu. Tai sitten maalaishuhu. Huhu perustuu siihen, että aivot ovat energinen ruumiinosa ja niin pitää ollakin että saa ajatuksia keitetyksi kokoon. Mutta väitetään ettei ihminen ei kuitenkaan kuole pään paleltumiseen. Tai ainakaan heti, en kyllä usko että 40 asteen pakkasessa kenenkään pää paleltumatta selviää. Sydän on aika voimakas ja suuri lihas ja se kykenee pumppaamaan verta joka tulee aivoihin ja jäähtyy sitten kallosta pakkasilmaan. Mutta päässä on ulkonemia niin kuin nenä ja korvat, jäähtymistä ehkä pitää vielä miettiä. Nenä muuttuu valkoiseksi kun se paleltuu. Sitten se varmaan putoaa pois. Ei ole hauska ajatus että meillä on pieniä koululaisia joilta on nenä pudonnut pois.

Hankin itselleni onnistumisen elämyksiä. Toissapäivänä kävelin kirjastoon. Sattui päiväksi normaali kevätpäivä: tuuli hyytävästi pohjoisesta, aurinko paistoi silmät että olisivat kohta paistuneet läpi. Lapset ja nuoret olivat ajatelleet että auringon myötä on sitten aina lämmin. Olivat jättäneet myssynsä ja huivinsa kotiin, kulkivat paljain päin.



En ole aivan oppinut ymmärtämään miksi pää on paljastettava. Ehkä lapsilla ja nuorilla ei ole enää korvatulehduksia. Minulla oli niitä sitten varmaan heidänkin edestään. Kuulin kyllä tuulen ulvovan, se osui villamyssy läpi kuulokojeeseen ja ulvahdukset saivat korvat soimaan vaikka ehdin kääriä myssyä auki.

Jos koululla on koululääkäri, hän toivottavasti ei ole sanonut että kuulo säilyy vaikka päätä palelee. Ei kuulo niin yksinkertaisesti toimi.

Joku muusikko sanoi juuri radiossa, että hänen soittamansa musiikki on rauhoittavaa: maailmassa on kaikki hyvin. On hienoa että on olemassa erilaisia maailmoja, joihin voi pudottautua vähäksi aikaa. Maailma on aivan tarpeeksi liikkeessä huolestuttaviin suuntiin vähän kaikkialla. Myssyn voi panna päähänsä kylmän tullen, mutta entäs jos kesä ei enää tule, kun öljyn poraus jatkuu ja hiiltäkin pitää polttaa, kun ei muuhunkaan ole varaa? Tänään on nyt mietintämyssy. Se muistuttaa vähän sitä lakkia, joka on paavilla päässään, pannunmyssy.

Pitää pysäyttää joku lapsi ja antaa hänelle ensi talvea varten myssy. Jos se myssy sopisi vaikka hänen pikkusiskolleen tai -veljelleen, ellei hän itse kehtaa sitä käyttää.



10.3.17

Unien kultala



Olen joutunut olemaan kuukauden alakerrassa. Mietiskellyt miten saisin sen tai tämän kirjan tänne, koska vaikka kissa ymmärtäisi mitä kirjaa tai kirjailijaa tarkoitan, niin toinen ihminen ei ehkä, koska muistan kirjat lähinnä niiden kansista ja siitä, missä niiden kaiken järjen mukaan pitäisi sijaita. Kissa ei saa kirjaa tuoduksi. Mutta muuttamiset yläkerrasta alakertaan tai päinvastoin ovat useimmiten kaoottisia tapahtumia, eivätkä siis hallittavissa. En silti myönnä että kirjoja on liikaa.

Uusissa unissa on paljon vettä. Olen päässyt kellumaan uimahalliin ja sattui vielä niin että kellumiseni alku osui hiihtolomaksi. Uin ilman inhottavia pärskeitä ja kiljumista, joka seuraa koululuokkien vellomisesta vedessä. Hyvä se on että oppivat uimaan. Mutta sitten olen kuullut, että syyskylmillä kun putoaa veneestä, niin ei se uimataito auta. En näe unta uima-altaista, vaan järvistä ja joista.

Luonnonvesissä uiminen on kuin toipilaana kellumista. Ulkona saattoi pyryttää, altaassa surkuttelin puluja, jotka selvästi yrittävät tehdä pesää katon rajaan kevään toivossa. Tuli sunnuntai, oli pakkasta ja taivas on auki. Piti lukea esseitä 1800-luvulta, se on osa projektia, josta olen pitänyt kiinni hengissä pysyäkseni. Esseet ovat Percy Bysshe Shelleyn. Olin juuttua jonkun yliopistoihmisen alkupuheeseen. Siitä alkoivat unet joissa oli vettä.

Ehkä Princetonin yliopiston englannin apulaisproffa on tehnyt alkupuheita työkseen? En tiedä mitä yliopistoihmiset tekevät silloin kun eivät ole luennoimassa tai lue tenttivastauksia. Tässä ei ole Shelleyn koko tuotantoa vaan valikoima. Tuli mieleen, että jos Suomi nyt itsenäisenä valtiona onkin ollut olemassa 100 vuotta niin oli täällä minullakin sukulaisia jo 1800-luvulla ja aiemminkin. Mitä siis esimerkiksi englantilainen runoilija on ajatellut sen vuosisadan aikana? Ei 1800-luku ole sama kuin 1900-luku. Mutta ei se Englannissa ole samanlaista aikaa kuin Suomessa oli. Aikaa on verrattava että ymmärtäisin tekstistä jotain.

Ja kun avasin kirjan proosaosaston, löysin tämmöisen lauseen: What is the connexion of sleeping and of waking?. Kun ei pääse kulkemaan niin kuin haluaisi, johtuu ajattelemaan unia. Vesi unissa ei tietenkään johdu pelkästään siitä, että patterit kurluttavat veden virratessa ja kuulen sen unen läpi. Pattereiden vesi on sitä jokapäivästä, jota ei enää kuule. Radiossa joku kertoi olleensa äänieristetyssä huoneessa. Ei ollutkaan hiljaista, vaan hän rupesi kuulemaan verensä virtaavan. Ihmisen on täydennettävä kokemuksensa sillä, minkä pitäisi olla tavallista ja jokapäiväistä ja jota ei juuri siksi havaitse. Todellisuudessa on useimmiten ääntä.

Tottakai kun 1800-luvun runoilija miettii uni- ja valvetilaa, hän päätyy miettimään todellisuutta. Lukiessani tätä tuli mieleen eroja tämän päivän ja Shelleyn ajan ajatuksissa:
In dreams, images acquire associations peculiar to dreaming; so that the idea of a particular house, when it recurs a second time in dreams, will have relation with the idea of the same house, in the first time, of a nature entirely different from that which the house excites, when seen or thought of in relation to waking ideas.

Freudin Unien tulkinta oli vielä ilmestymättä. Mutta ei Shelley ole kuitenkaan toivottoman kaukana minusta. Hän mietti toistuvaa unta: talo ei ole sama eri unissa eikä varsinkaan sama jota ajattelee valveilla ollessaan. Muistaakseni uni talosta tarkoittaa unennäkijän omakuvaa, Freudin mukaan. Kellari on kellari, eikä sinne erityisemmin halua mennä varsinkaan yöllä. Miksi Freud sen kellarin nimesi, taisi olla Id. Eli Se. Ne kaikki siellä kellarissa pyrkivät sitten päivänvaloon unien avulla.

Tulkitsin, että näen unta vedestä ja tiedän että Shelley hukkui ja aika nuorena vielä. Pään läpi virtaa kaikenlaista koko ajan, eikä sitä etukäteen tiedä, mihin tarttuu kiinni ja mikä on unien vaikutus siihen. Näin unta läheltä virtaavasta joesta. Unen selitys on selvä: pitkin talvea on televisiosta näkynyt uutisia nopeista ja suurista tulvista milloin Itä-Euroopassa, milloin taas Kaliforniassa. Kaliforniassa radiotkin tiedottavat flash flood -ilmiön mahdollisuudesta. Uutisiin joku tulvan eteen joutunut autoilija otti videokuvaa, samalla kun etsi paikkaa missä kääntyä, ettei jäisi tulvan alle. Siinä voi mennä henki.

Sitten tietenkin herätessä ajattelen että onpa mukavaa asua maassa, jossa on mahdollista juoda vettä kraanasta. Tulvien jälkeen vesijohtovesi ei ole usein enää turvallista juotavaksi. Kaliforniasta kertoessaan joku ystävä kirjoitti, että nyt ehkä ei tule ainakaan ihan heti niitä pensaspaloja, jotka palaessaan polttavat ihmisten talot ja tavarat. Sitten tuli uutinen Big Surin lähellä oleva sillasta, pahasti halkeillut sillan valtavan kokoinen pilari, sortumisvaara, ja jossain päin Kaliforniaa joku pato alkoi vuotaa.

Big Sur-nimisen paikan muistan siitä että kirjailija Henry Miller asettui sinne asumaan kun päätti lopullisesti muuttaa Yhdysvaltain itärannikolta länsirannikolle. Aina välillä olen miettinyt kukahan hänen talossaan asuu nyt ja mahtaako joku tehdä tauluja hänen ateljeessaan. Millerin ystävä Lawrence Durrell, englantilainen kirjailija, matkusti samoihin aikoihin Millerin kanssa Kreikassa, kirjailijat tapasivat nuorina. Sittemmin he lähettivät silloin tällöin toisilleen akvarelleja maapallon toiselle puolelle. Kumpikin osasi maalata, teki kuvia kirjoittamisen välillä. Jos joku on kiinnostunut amerikkalaisesta sielunmaisemasta ja paljosta muustakin siellä, lukekoon joku vuosi sitten uudelleen julkaistun hienon matkakirjan Ilmastoitu painajainen, minusta Millerin tärkein kirja.



Mitä tapahtuu taloille joista ihmiset kuolevat pois? Ehkä ne vain ränsistyvät ja puita alkaa kasvaa talojen läpi. Metsä tulee takaisin. Luulen että Suomen maaseutu on täynnä kuolleita taloja. Viime kesänä näin isoäidin talon. Pihassa oleva liiveri oli kallistunut ja harmaantunut selvästi.

Kun näen siitä pihasta ja talosta unia, on kesä, ihmiset touhuavat töitään koko ajan. Nukun aitassa niin kuin aina. Kun sieltä kömpii ylös, näkee puutarhan takana järven säteilevän. Liiveristä käyn hakemassa maitokärryt. Varjot ovat pitkät sillä suunnalla, jalkapohjissa tuntuu kaste. Olin luvannut mennä tädin kanssa lypsylle kotikydölle. Sitä ennen menen tupaan syömään voileipää ja juomaan mehua.

Jalkaan on pantava kumisaappaat vaikka on kesä eikä sateesta tietoakaan. Olin aika pieni ja kydöllä oli aina käärmeitä. Kerran menin sinne varhain keväällä ja näin käärmepallon, joka kiemurteli hitaasti. Siinä oli lähellä vielä lunta, mutta käärmepallo oli kiven päällä. Aurinko oli lämmittänyt sen. Täti veti minut kiivaasti pois. Eivät käärmeet olleet minusta kiinnostuneita vaan toisistaan. Täti suhahti että keväisin myrkky on hyvin voimakasta ja voi tappaa lapsen. En ollut ennen tiennyt että käärmeet ovat myrkyllisiä.


Nyt jo aurinko lämmittää. Ehkä käärmeet alkavat nousta talvihorroksestaan jo nyt, vaikka talvea ei juuri ole ollutkaan. Miten niiden käy jos tulee kovempi yöpakkanen?