21.2.17

Sodista ja kaanoneista



Bosnialainen Aleksandar Hemon (s. 1964) oli minulle Jugoslavian sotien aikaan toivoa herättävä ihminen, ilmiselvä huutomerkki. Hän kävi mielessään läpi lapsuutensa ja nuoruutensa kokemuksia maassa joka lakkasi sotien myötä olemasta, kun oli jäänyt vahingossa jumiin Yhdysvaltoihin. Sodan takia hän ei enää voinut mennä takaisin. Kirjoittaminen oli hänelle tietenkin myös traumaterapiaa, mutta hänestä tuli ääni kuorossa joka vaati vihollisuuksien lopettamista.

Tuolla alempana on linkki, jossa hän selittää nyt, miksi rauhantahtoiset ihmiset eivät onnistuneet. Jos sattuu olemaan maassa, jossa eri osapuolet tulevat väkivaltaisiksi hulluiksi yhtäkkiä ja ilman mitään ”järkevää” syytä, niin avun on parasta tulla ulkopuolelta. Jugoslaviaan apu tuli aivan liian myöhään. Sodilla ei ole koskaan mitään järkevää syytä. Hulluus elää ihmisten sisällä.

Luin Aleksandar Hemonin esikoiskirjan The Question of Bruno silloin hyvin pian sen ilmestymisen jälkeen, 2000-luvun alussa. Muistan ajatelleeni että Hemon on harvinainen lahjakkuus, kun pystyy vain muutaman Yhdysvalloissa vietetyn vuoden jälkeen kirjoittamaan noin täysipainoista englantia. Kirjaa ylistävät kritiikit tulivat aivan syystä.

Minulla on pinttynyt tapa lukea kirjoista amerikkalaisista tai Euroopassa ilmestyneistä englanninkielisistä lehdistä kirjajuttuja, koska tahdon lukea kirjoja alkukielellä. En halua suomeksikaan lukea kirjoja umpisokeana, vaan niistäkin luen, nykyisin yhä useammin netistä, koska lehtikritiikkiä on yhä vähemmän. Kannatan kirjallisuuskritiikkiä myös kuluttajanvalistuksellisessa mielessä. Se ei tarkoita sitä, että lukisin pelkästään ylistettyä kirjallisuutta. Olen jossain vaiheessa omaksunut sellaisen kannan, että jos kirjasta on paljon erilaisia mielipiteitä, niin se kannattaa lukea itse. Usein sellainen kirja on mielenkiintoinen.

En myöskään yleensä kiinnitä hirveästi huomiota kirjallisuuden niin kutsuttuun kaanoniin. Mutta nyt kun vietetään Suomi-nimisen valtion 100-vuotisjuhlaa, niin YLEn ohjelma 101 kirjaa on ollut minusta hyvä juttu. Kirjalista on yllättävä, siellä on paljon kirjoja, joilta olen välttynyt. Kuuntelen radio-ohjelmia niistä 101 kirjasta ja pidän toimittajien ja haastateltavien keskusteluja paitsi tietämystäni lisäävinä niin myös innostavina. En välttämättä ole rynnännyt kirjastoon. Mutta kyllä vain tuossa yöpöydälläni on yksi noista 101 kirjasta.

Kannessa on kulmahampaitaan vihaisesti väläyttelevä musta kissa. Kirjailija on Pajtim Statovci (s. 1990), nimestä päätellen sukujaan entisestä Jugoslaviasta ja hänen esikoiskirjansa nimi on Kissani Jugoslavia. Olin kirjasta tietoinen jo aiemminkin, mutta nyt Suomen juhlavuoden kirjalista sai sieppaamaan kirjan kirjastosta. Tiesin että pian tulee aika kun en pääse liikkeelle ja tarvitsen lukemista. Osaan kyllä lukea myös läppärin ruudulta kirjoja, mutta juuri nyt läppärin pitäminen polvien päällä on vähän hankalaa.



Nyt illansuussa olin vähän hämmästynyt siitä, että löysin netistä nimenomaan Aleksandar Hemonin tekstin. Mutta luulen että kaikille 1990-luvulla aikuisuuttaan eläneelle Jugoslavian onnettoman sodan seuraaminen oli surkea urakka, koska se oli ensimmäinen isompi konflikti Euroopassa vuoden 1945 jälkeen. Se oli erityisen surkeaa sen takia, että Euroopassa kaikesta huolimatta oli ollut jo vuosia hiili- ja teräsunioni ja Euroopan neuvosto, kaiken lisäksi vielä Haagin kansainvälinen tuomioistuin. Nyt vuosia siellä on käsitelty esimerkiksi Srebrenican verilöylyä ja syytetty siitä vastuussa olevia kenraaleja kansanmurhasta. Kaikkialla oli käynnissä silmitön etninen puhdistus. Eurooppalaisille tuli selväksi että Jugoslavia oli ollut keinotekoinen kansojen yhteenliittymä.

Olin sodan alkaessa yliopistossa viimeinkin, 30 vuoden jälkeen lukemassa itseäni maisteriksi, ja tapasin yliopistolla nuoren ihmisen, joka teki teatteria, osin harrastukseksi ja osin tulevaksi ammatikseen. Hän oli ollut aivan siinä 1990-luvun alussa matkalla Jugoslaviassa teatterifestivaaleilla, en enää muista missä päin. Mutta sen muistan että hän rupesi itkemään kesken kertomuksensa. Sota oli alkanut eikä hän ollut kuullut mitään kesällä tapaamistaan ystävistään. En yhtään osannut lohduttaa häntä.

Minulla oli ollut nenä kiinni kirjoissa enkä ollut seurannut Jugoslavian kahinoita kovin tarkasti. Tietenkin tiesin että oli ongelma mikä tahansa, sitä ei ratkaista sotimalla. Opiskelukaveri herätti minut kerta kaikkiaan. Oli niissä kavereissa muutenkin paljon herätykseen sysivää, koska he nyt kertakaikkiaan olivat 30 vuotta nuorempia.



Nyt siis päädyn viettämään toipilasaikaa lukemalla aivan fantastista suomeksi kirjoitettua kirjaa siitä samasta maasta, josta olin lukenut jo Aleksandar Hemonin kirjasta. Ja sitten äsken löysin Hemonin netistä. Suomalaisen Statovcin toivon jatkavan mielikuvitusmatkaansa Jugoslaviassa ja muuallakin. Toipilaan aika ei tule pitkäksi. Totta puhuakseni en muista ikinä tunteneeni oloani pitkästyneeksi. Kirjat ovat ehkä tärkein viihtymisen elementti mitä on ikinä keksitty. Mutta ei se viihdettä ole. Se on väline maailman ymmärtämiseen.

Mutta nyt lukemani lyhyt artikkeli on tässä linkissä ja kannattaa minusta todella lukea. Minä alan toivoa oikein lujaa, että Eurooppa olisi voimakas ja humaani ja rauhantahtoinen paikka. Väkivallan lisääntymistä ei tarvitse kukaan, varsinkaan nyt kun ilmastonmuutos kuristaa maapalloa eikä ihmisillä ja eläimillä, kasveista puhumattakaan ole muuta paikkaa kuin tämä planeetta joka kiertää aurinkoa. Kotigalaksikin on vielä olemassa.

Vai pitääkö ajatella niin että ihmiset ovat päättäneet mieluummin tulla hulluiksi kuin ajatella omaa ja lastensa tulevaisuutta? Että ihmisissä asuisi jonkinmoinen perussuisidaalisuus, jatkuva itsemurha-alttius, joka vain odottaa päästä näkyville milloin minkäkin tekosyyn vuoksi? Kaikista ihmiskunnan tekemistä kamaluuksista huolimatta en vieläkään aivan usko tuota.


Oikeastaan se ei ole uskon asia. Kyllä se riippuu siitä, mitä itsekukin tekee. Ihminen on sosiaalinen olio, joka kuuluu johonkin perheeseen, sukuun, paikkaan, kansakuntaan. Jokaisella on merkitystä. Yhteisöjä ei kannata pitää koossa vihan vuoksi. Siihen ne ovat liian arvokkaita.

11 kommenttia:

  1. Ripsa, minulla ei ole juuri nyt paljoa aikaa kommentoimiseen mutta silmäilin kyllä tuota linkkiä. Siitä tuli mieleeni, että kuinka moni meistä pohtijoista on todella perehtynyt ihmisen harjoittaman väkivallan ja sodan olemukseen, kuinka moni oikeasti tietää näistä mitään? Luulen että aika harva, useinmat tyytyvät tuon linkin kaltaisiin pohdintoihin, tunnepohjaisiin kuvauksiin kuten tämä Aleksandar päätyessänsä uskomaan Trumpismin kaatuvan naisten rohkeuteen. Sic!

    Nyt olen pari vuotta seurannut melkein päivittäin Ruotsin tapahtumia sen "feministisen", kuten he itse sanovat, hallituksen ohjauksessa. Maassa on väkivalta, sen suhteellinen osuus, naapurimaihin verrattuna moninkertaistunut ja monet osat maata eivät enää ole hallituksen kontrollissa. Kaikki tämä because of "värdegrunden", siis tunteisiin perustuvan moraalisen suurvalta-ajattelun seurauksena. He ovat ajautuneet kauas reaalimaailmasta tuon ideologiansa tähden.

    Niinpä väkivalta kaikissa muodoissansa pitää tuntea jotta voisi sitä vastustaa. Uusin kunnolliseen tutkimukseen perustuva tietolähde on Ian Morrisin kirjoittama "War, what is it good for?" Se on ainakin HelMetistä saatavilla. Tällaista kokonaisesitystä ei liene, ainakaan tällä tasolla, ollut ylipäätänsä olemassa.
    Siitä selviää jotain oleellista siitä miksi ei riitä, että Eurooppa on humaani ja rauhantahtoinen paikka.

    Ok. Minulla on kaikenlaisia terveyteen liittyviä vaivoja juuri nyt mutta ehkäpä kevät parantaa, sinut ja minut. Voios, Hannu!

    VastaaPoista
  2. Hannu.

    muistaakseni se kriminologi, jonkun vankilamielisairaalan pomo, sukunimeltään Lauerma on aika äskettäin kirjoittanut kirjan väkivallan erilaisista kasvoista. Olen aina miettinyt sitä, onko satunnainen katuväkivalta samaa perua kuin semmoinen glorifioitu sotilassankaruus. Sehän on semmoista josta sinä ja minä olemme kuulleet lapsina, kuka enemmän kuka vähemmän.

    Ennen kaikkea väkivalta on tarpeetonta. Eurooppa on hyvä ajatus. Mutta epätäydellinen. Telkkarista olen yrittänyt kuunnella tarkkaan mitä EU-edustajat jossain A-studiossa kertovat Euroopan eri paikoista, siis ne jotka ovat kotoisin muualta kuin Pohjoismaista tai Suomesta. Kyllä se aika liberaalista touhulta vaikuttaa.

    Ruotsista olen usein ajatellut, myös kun asuin siellä, että on hyvä että pitävät niitä jatkuvia kokouksia ja keskustelevat. Mutta varmasti siellä alkavat sosiaalimenot olla tapissa myös. Ajatuksenani on käydä siellä uudestaan jos tämä polvi nyt suvaitsee lopettaa äkäilynsä. Koulukaveri on siellä, suht. lähellä Rinkebytä.

    Vointeja sinulle kans! Valo lisääntyy!

    VastaaPoista
  3. Alexander Hemon tuli tutuksi ( nimeltä) minulle , kun hän toimitti kirjasarjaa Best European Fiction - mahdoitko löytää hyllystäni vuoden 2011 laitoksen, kun olit Ninnin cat-sitterina. Ei ole tietääkseni enää sen sarjan toimittaja ( hän valitsi siihen jutut jotka olivat hänestä parasta eurooppalaista fiktiota). Hänen aikanaan sarja sai paljon positiivisia kritiikkejä laatumediassa (niissä joita Trump nykyään haukkuu valehtelijoiksi).

    VastaaPoista
  4. Anita,

    muistaakseni se opus oli täällä kirjastossa. Mutta muistan että sinun tekstisi oli siinä mukana.Taisin miettiä että mitenkä hyvä on käännös englanniksi. Käännösten on oltava täydellisiä! Muistaakseni joku suomentaja on puhunut työstään ja sanonut että kun niitä arvioi, niin ei pidä jahdata virheitä, vaan pitää miettiä tyyliä, kieltä, ja ylipäänsä sitä miten hyvin teksti tulee ehkä ymmärretyksi sitten uudessa kielessä.

    Kääntäjille maksetaan yleensä hävyttömän huonosti. Enkä nyt muista että maksetaanko vielä huonommin kuin kirjailijoille.

    Hemonista muista kuulleeni jo joskus yliopistossa ollessani, ehkä 90-luvun puolivälin tienoissa, ehkä jo aiemmin, ainakin Wiki kertoo hänen julkaisseen jo Jugoslaviassa jotain. Mun pääaineeni oli yleinen kirjallisuustiede eli entinen maailmankirjallisuus, joten usein puhuttiin seminaareissa suomennoksista. Englanninkielistä muista kielistä käännettyä kirjallisuutta on kyllä aika vähän. Ja sitten taas meillä taidetaan kustantaa nimenomaan englanninkielistä paljon. Mutta jos saat käsiisi, niin lue Aleksandar Hemonia. Minusta hyvä kirjailija.

    Hemon oli kyllä oikea ihminen puhumaan Trumpin Amerikasta ja nimenomaan tuosta ihmisten välisestä vihasta. Bosniassa menivät perheiden välit poikki esimerkiksi Sarajevon piirityksen aikaan. Ei semmoinen unohdu.

    VastaaPoista
  5. Olkaa viisaita, ja uskoisin pelkän nettilukemisen perusteella, että Anita Konkka ja tämän blogin kirjoittaja on. Ihmiskunnan, johon me jokainen kuulumme, suurin ja keskeisin tehtävä on saada väkivalta aisoihin. Nämä välttämätyömät aisat ovat länsimaista demokratiaa, sivistystä ja ihmisyyttä, jota ei uhkaa eniten muslimit tai homot tai työttömät tai kouluttamattomat ihmiset tai Arfikan mantereella syntyneet ihmiset. Ei.

    Ihmiskunta ja ihmisyhteiskunnat tarvitsevat ihmisoikeuksia kunnioittavia sivistyneitä lakeja ja yhteisiä kansainvälisiä sopimuksia niin ympäristökysymyksissä kuin myös siinä kuinka me kohtelemmme omia lajitovereitamme. Ja minkälaiselle arvopohjalle rakennamme yhteiskuntamme.

    Säilytetään järki, ollaan ihmisiksi.

    VastaaPoista
  6. Anonyymi,

    en tiedä vaatiiko hirveän suurta viisautta tajuta että väkivaltaisuudet pitää saada loppumaan. Keinoja taitaa vain olla hirveän vähän.

    Ihmiskunnalla ei ole kovin paljon lisäaikaa, elleivät ihmiset rupea käyttäytymään ihmisiksi. Siitä kai tässä on kysymys.

    VastaaPoista
  7. Kuten sanoit. Mutta. Kaikki eivät ole ehkä järjissään. Yritetään me muut olla. Pysyä järjissämme, ihmisinä.

    VastaaPoista
  8. Olenpa vahvasti eri mieltä tuosta sotiensyttymisasiasta... Minä kun olen aina ja kaikessa sitä mieltä, että syyllä on seurauksensa ja seurauksella syynsä. Näin ollen kaikki on loogista ja johdonmukaista, eikä missään mikään ihmisryhmä "tule hulluksi" ilman riittävän voimakasta ärsykettä. Jugoslavian hajoamissodan taustoihin en ole niin hyvin perehtynyt, että voisin heti sanoa, mikä se siellä oli. Mutta kyllä se siellä oli. Siitä voin mennä takuuseen.

    Ihmisestä ja ihmislajista puolestaan on vaikka mihin – sekä hyvässä että pahassa. Ja meidän on aina parempi lietsoa hyvää kuin pahaa, vaikka negatiivisuus voisikin kyynisessä kulttuurissa tuntua älyllisemmältä ja palkitsevammalta kuin positiivisuus. (Ja sitten on tämä yhteiskuntajärjestelmä. Et cætera.)

    VastaaPoista
  9. Anonyymi,

    Olisi hyvä jos suurin osa ihmisistä osaisi pysytellä konfliktien ulkopuolella. Ongelma on ehkä siinä, että väkivallalla uhkaaminen voi jo sinänsä saada ihmiset hiljenemään ja sitten tapahtuu niin kuin siinä virsikirjasta poistetussa virressä että "vääryys vallan saapi". Demokraattiset yhteiskunnat?

    Parempaakaan ei ole keksitty ja ihmisten kehittämät järjestelmät toimivat yhtä hyvin kuin järjestelmien, yhteisöjen sisällä elävät ihmiset toimivat.

    Mielenkiintoisin osa kommentissasi on että toivomus että "me muut" pysyttäisiin järjissämme. Entäs jos hulluus on kollektiivista ja tarttuva tauti?

    Keiju,

    kyllä kai niitä syitä on tutkittu vaikka kuinka. Mieleen tulee yksi suuri luonnonpuisto jossain päin Afrikkaa ehkä, ja siellä asuvat simpanssit. Tapahtui niin että yksi naispuolinen simpanssi meni ja pihisti toisesta simpanssiryhmästä lapsen (pennun?). Puistovartijat huomasivat että siitä syttyi sota ja ruumiita tuli.

    En muista mistä olen tämän lukenut, voi olla legenda, mutta sopisi hyvin yhdeksi syyksi ruveta tappamaan. Ärsyke, kuten sitä kutsuit. Ihmisillä ja gorilloilla ja simpansseilla on erilaisia ärsytyskynnyksiä. Ne voivat johtua vaikka synnynnäisistä ominaisuuksista, siis että missä kohden kukakin rupeaa näkemään punaista. Isojen apinoiden ja ihmisten DNA ei ole hirveän erilainen, ilmeisesti esimerkiksi älykkyydessä ei ole hirveän paljon eroja.

    En ole lukenut historiaopuksia Jugoslavian sodista, vain noita fiktiokertomuksia. Muttta poliittinen järjestelmä oli ehkä vähän sattumanvarainen. Muistaakseni Josip Tito oli II maailmansodan aikaan partisaanina natsivallan alla olevissa maissa. Voi hyvin olla että siitä maasta tuli höllästi kokoonkeitetty yhteiskunta.

    Ja sotien syy olisi sitten Jugoslavian eri osien suhtautuminen natseihin. Mutta nämä sodat nykyään ovat hirveitä, elleivät ole aina (gorilloilla ei ole automaattiaseita). Tappaminen on summittaista ja yksi taistelutapa on naisten raiskaaminen. Muistaakseni se on nyt jo yksi monista sotarikoksista. No, Hemon puhuu tuossa artikkelissaan tuosta.

    VastaaPoista
  10. En kyllä lähtisi tuollaiseen negatiiviseen biologismiin. Ihmisten tekemiä raakuuksia on yritetty kauan selittää mallilla "olemme eläimiä – eläimet ovat raakoja". Nyt kuitenkin koko ajan tulee uusia tutkimustuloksia, joiden myötä yhä useammat eläinlajit todetaan myötätuntoisiksi. Ehkä meille näiden kautta avautuu uusi malli myös ihmisyyden ymmärtämiseen: olemme pohjimmiltamme myötätuntoisia, emme vain koska olemme ihmisiä, vaan myös koska olemme eläimiä. Tämä toisi myös meille lopultakin silmien eteen ne (ainakin itselleni) uskottavimmat selitykset, esimerkiksi: ihmiset yltyvät raakuuksiin, koska jotkut jossakin hyötyvät ihmisten yltymisestä raakuuksiin; ja koska nämä jotkut omistautuvat täysillä, kaikkea tarjolla olevaa informaatiota hyödyntäen omaan hyötymiseensä, he omistautuvat myös yhtä täysillä, kaikkea tarjolla olevaa informaatiota hyödyntäen yllyttämään ihmisiä raakuuksiin. Lisälukemista: yhteiskuntajärjestelmät, hegemonia (Antonio Gramscin mukaan), kaupan ja teollisuuden historia (erityishuomio: asekauppa ja -teollisuus).

    VastaaPoista
  11. Keiju,

    minusta on yksi oikein hyvä elokuva tehty ihmisten kyvystä raakuuteen. Se käsittelee Shoahia ja on nimeltään Shoah. Se on ollut Suomen telkkarissa kerran, lyhennettynä, ja silloin sitä taisi olla 8 tuntia. Claude Lanzmann (kirjoitusmuoto myös Landtmann) oli (en muista onko vielä elossa) Ranskan juutalainen. Hän tutki saksalaisten järjestelmää. Suuri osa leffasta on raakuuden ulkoistamisjärjestelmiä: loputtomia listoja "lasteista", paikoista ja juna-aikatauluista. Ja samaten tutkimuksia joukkotuhoamisen rationalisoinnista. Lanzmann käytti koko elämänsä tämän elokuvan tekemiseen.

    Joukkotuhot perustuvat siihen tietysti että kuvitellaan jonkun hyötyvän. En ole ikinä ymmärtänyt mikä hyötynäkökohta saksalaisilla on voinut olla. Mutta kyllä siitäkin on kirjoitettu hirveä määrä kirjoja. Jos joku hyötyy, niin tavattoman lyhytnäköinen se tyyppi on. Siinä saksalaisten tapauksessa Auschwitzin uuneja pidettiin yhä käytössä vaikka vuonna 1944 oli jo selvää että Saksan itärintama oli luhistunut. Sehän vaikuttaa siltä että tappaminen an sich oli tärkein asia! Sulaa hulluutta siis!

    Jugoslaviassa yksi osa sodista on perustunut etnisuskonnollisen taustan eroihin siinä keinotekoisesti luodussa valtakunnassa. Lue sinä vaikka tuo Kissani Jugoslavia. Luulen kyllä itse lukeneeni mm. Gramscia ajat sitten.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista