11.6.17

Vallan vieressä

Kirjasto on sopivan matkan päässä kotoa. Sopivuutta säätelee ilma. Sateella ei voi käyttää kävelykeppejä, koska on pidettävä sateenvarjoa. Sadeviitta on, mutta siinä ei pysy huppu päässä. Ei se haittaisi, mutta en missään nimessä tahdo kesäflunssaa, on ihan tarpeeksi siinä, että kissa tuntuu saaneen uuden flunssan ja sen hengitys on karhea. Se yskii myös, tiedän: on annettava matolääke. Maakunnassa on ollut ukkostakin, enkä pidä kävelystä pitkin autiota katua niin että salama näkee minut varmasti ja iskee tietysti sateenvarjon metallipiikkiin. 

Kirjastosta löysin Leif Salménin artikkeli/esseekokoelma Plaza Realin kyyhkyset. Sen julkaisemisesta on jo 27 vuotta, lähihistoriaa siis. Mauno Koivisto oli silloin presidenttinä, juuri olivat viikko sitten hänen hautajaisensa. Ajankuva on helppo ymmärtää, koska kirjailija oli saanut apurahan ja kirjoitti Barcelonassa. Se tuo välimatkaa miettiä Eurooppaa ja Suomea siinä. Lisäksi Salmén on kiinnostunut kaikenlaisista poliittisyhteiskunnallisista ja kulttuurisista asioista, että selkänojaa riittää miettimään monia asioita. 

Hän mietti  kulttuuri-ihmisten osallistuminen yhteiskunnallisiin tehtäviin. Mario Vargas Llosa oli keskusta-oikeiston presidenttiehdokas.  Vaclav Havel oli jo silloin Tsekkoslovakian presidentti ja oli aika pitkään. Ja Claes Andersson oli kansanedustaja. Salmén rupeaa tässä sitten miettimään kulttuuriväen asemaa yhteiskunnassa:

Viittaavatko nämä esimerkit siihen, että taiteilijat kokevat itsensä impotenteiksi, että taide yksityisten ja kollektiivisten ristiriitojen ja toiveiden ilmaisuvälineenä on niin voimaton, että on turvauduttava suoraan poliittiseen vaikuttamiseen? Ovatko nämä esimerkit vain irrallisia tapauksia vai onko kyseessä kehityssuunta, jossa taide saa väistyä kouraantuntuvampien realiteettien tieltä?

Baltian itsenäistyminen oli tuloillaan ja sitä myötä kansatieteilijä, kirjailija, elokuvadokumentaristi Lennart Meri valittiin Eestin presidentiksi.  Varmasti hän teki työtä uuden itsenäistymisen eteen jo kauan ja hän varmasti näki  dokumenttinsa Vesilinnun kansa ja Linnunradan tuulet yhtenä itsenäistymistä ajavana asiana. Suomen ja Viron välistä kulttuurinvaihtoa tiivistettiin ja nuo dokumentitkin näytettiin Suomen televisiossa:  presidentti Koivisto oli ehdottanut  kulttuurivaihdon lisäämistä. Ehkä kyse oli yleispoliittisesta asiasta? 

Nyt nuo kansatieteelliset dokumentit ovat katsottavissa YouTubesta Lennart Merin nimellä eikä suomalaisen ole vaikea kuunnella viron kieltä ja lukea satunnaisesti kohdalle osuvaa englanninkielistä tekstitystä. Sitä en oikein ymmärrä, että noita hienoja dokumentteja ei ole enää näytetty. Ne on saatettu digitaaliseen muotoon vähän hätäisen tuntuisesti, 1980-luvulla valmistuneet selluloidi-dokkarit. Ne pitäisi restauroida ja saattaa esimerkiksi Ylen Elävään arkistoon. Kummassakin elokuvassa on tietenkin kertomuksia myös Suomesta.

Salménin esimerkit ovat kirjailijoita. Minulla on sellainen muistikuva, että 1980-90-lukujen taitteessa kulttuuri-ihmiset keskustelivat paljon, koska Baltia koettiin läheiseksi ja samalla oltiin huolissaan siitä miten käy Neuvostoliitossa, joka natisi liitoksissaan. Satuin opiskelemaan yliopistossa 1990-luvulla.



Tietokoneet tulivat yliopistoihin. Pääsin tutustumaan esimerkiksi Usenet-sivustoihin ja keskustelemaan etupäässä opiskelijoiden kanssa milloin mistäkin ajankohtaisesta asiasta. Taisi olla tietokoneiden leviäminen sen vuosikymmenen tärkein asia. Kun kehuin amerikkalaiselle kirjallisuudenopiskelijalle tämän vapaan verkon hienoutta ja varsinkin kulttuurin opiskelussa, hän käski katsoa mitä ja kenelle puhun. Kysyin että kuka teillä siellä välittää kirjoista niin paljon. Hänen mielestään sellainen järjestö kuin NSA roikkuu linjoilla. Ohitin opiskelijan kommentin (taisi olla puhe semiotiikasta) tavallisena amerikkalaisena paranoiana. Oletin että opiskelija oli tarkoittanut avaruustutkimuslaitos NASAa.

Nyt olen päivittäin ihmetellyt erilaisten tiedustelulaitosten olemassaoloa siinä maassa. Viime viikolla oli presidentti Trumpin irtisanoman FBI:n (liittovaltion poliisi) päällikön Comeyn kuulustelu senaatin tiedustelukomitean (?) edessä.  Kuuntelin sen kuulustelun livenä NPR:n (National Public Radio) lähetystä. Istunto kesti kolmisen tuntia  ja muistutti jollain etäisellä tavalla draamaa. Kun en ole kovin tarkkaan sen maan politiikkaa enää seurannut, en tiedä eri puhujien roolisuorituksesta että miten vertautuu heidän edellisiin töihinsä, siis senaattoreina tai muina politiikan tekijöinä. Amerikkalaisille on ominaista paitsi paranoia niin myös puhevirta, joka ei tunnu loppuvan ollenkaan.  Puheet ovat sujuvia ja niissä tuntuu olevan jonkinlainen vähän naivin kuuloinen retoriikka, yleviä sanoja ei kaihdeta.

Jonkun amerikkalaislehden toimittaja  kirjoitti kolumnin, jossa hän vertasi presidentin ja hänen erottamansa alaisen välistä taistelua Thomas Becketin ja hänen kuninkaansa Henry II välillä 1100-luvulla. Silloin otettiin vauhtia teologiasta, Becket ja hänen kuninkaansa olivat hartaita ihmisiä, mutta jotenkin piti silloinkin ratkaista alamaisuuden ja päällepäsmäröinnin välinen suhde. Becket ei voinut hyväksyä sitä että kuningas ei pitänyt kirkkoa suurimpana auktoriteettina, eikä kuningas voinut hyväksyä Becketin lojaaliutta kirkolle. Becket pakeni Ranskaan, mutta tuli sitten takaisin ja töihin Cantenburyn katedraalin piispaksi. Mutta sitten kuninkaan neljä ritaria sai päähänsä että kuningas halusi Canterburyn arkkipiispan kuolemaa. Kuningas oli nimittäin huokaissut: ”Who will rid me of this meddlesome priest?”, eikä siis vaatinut murhaa. Repliikki lausuttiin viime viikolla USA:n senaatin istunnossa sanasta sanaan.

1100-luvun valtataistelusta kirjoitti sitten Chaucer, T.S. Eliot ja Jean Anouilh. Kai kaikki ovat sentään lukeneet T.S. Eliotin Murha katedraalissa? Sen sijaan eilistä artikkelia en löytänyt enää mistään, käsittääkseni se oli New Yorker-lehdestä. 



Sitten 1990-luvun kirjallisuuden samoin kuin muun kulttuurin merkitys on vähentynyt. Salmén mietti kirjailijoiden pelkoa siitä että heitä ei kuunnella tai että heidän on pakko osallistua poliittisten puolueiden työhön saadakseen jotain aikaan, niin ajat ovat totisesti muuttuneet. Keitä kirjailijoita eduskunnassa on? Vai onko heitä lainkaan? En muista lukeneeni/kuulleeni kiihkeistä kulttuuripoliittisista debateista aikoihin. Varmasti sellaisia on, mutta tiedämmekö me rahvas, ymmärrämmekö? 

Kyseessä ei ole eliitti eikä kuningas, siis kulttuuriväestä kun on kyse. Rooleja ihmisillä kai voi olla kaikenlaisia.

Olen huomannut yliopistojen suunnassa kyllä jonkin verran liikettä. Esimerkiksi Tieteessä tapahtuu-lehti kommentoi vähän väliä Suomen yliopistojen tilaa. Määrärahoja on vähennetty parin viime vuoden ajan kulttuurista ja kaikenlaisesta sivistystyöstä ja koulutuksesta. Uutisista olen lukenut luokkaretki-tutkimuksista, sitten olen tavaillut tiede-jargonilla maustettuja keskusteluja esimerkiksi feminismistä, mutta en ole varma siitä, kuinka paljon aivan tavalliset lukijat saavat noita julkaisuja käsiinsä. Ja osaavatko lukea?

Kirjoja kyllä kustannetaan. Taidenäyttelyitä pystytetään ja orkesterit ja teatteritkin ovat vielä olemassa. Tuntuu siltä että vielä 1990-luvulla kulttuurielämä sai ihmiset vielä liikkeelle. Kulttuuri oli identiteettikysymys ehkä paljon useammille ihmisille kuin nyt.

Muistan myös että 1990-luvulla kouluissa musiikki ja kuvataide tulivat vaihtoehtoisiksi, kumpaankin ei ollut enää varaa. Koulutus ei ole enää yhtä tasa-arvoista kuin se oli ennen. Perheiden on päätettävä – ja maksettava – lapsen kodinulkoiset harrastukset. Lapsen harrastuneisuus on ehkä mahdollista säilyttää, jos siihen on tullut joskus varhaisvaiheessa altistuneeksi. 

Altistuksesta ei monilla suurillakaan paikkakunnilla ole enää vaaraa. Silti lasten tehtävä on kasvaa yhteiskuntaan ja tietää mitä tahtoo ja tavoittelee. Kansakuntaa ei ehkä kohta ole olemassa ellei jotain tapahdu. Se vaihtoehto, että viivataan kulttuuri yli, on mahdoton. Koska mikä sitten erottaa meidät muusta Euroopasta ja mikä erottaa Euroopan esimerkiksi Yhdysvalloista, entä Venäjästä? Kiinasta? Miksi ylipäänsä kannattaisi kutsua ihmisjoukkoja kansakunniksi?




2 kommenttia:

"Keiju" kirjoitti...

Kulttuuri on siirtynyt parrasvaloista marginaaliin, jossa se elää ja voi luovuuden kannalta valtavan hyvin, mutta sillä elättää itsensä vain pieni eliitti, joka on nähdäkseni selvästi vähemmän luova kuin marginaali. Tampere esimerkiksi on täynnä kaikenlaista toimintaa ja tapahtumaa, jota edes täkäläiset valtalehdet eivät vaivaudu noteeraamaan, mutta silti tilaisuudet keräävät kymmeniä tai satoja osanottajia. On omakustannejulkaisuja, on näyttelyjä tiloissa joita Popeda-Tappara-mustamakkara-"moro!" -tamperelaiset eivät tiedä tai löydä, on keikkoja ja jopa festareita, on virallisia ja epävirallisia yhdistyksiä. Itsekin pyörin mm. Taidetila Katveen toiminnassa, Pispalan kirjastoyhdistyksessä, Kirnupiimä-klubeilla, Hiedanrannan saunan avoimissa suunnittelutilaisuuksissa, Hirvitalolla ja Kurpitsatalolla, pienissä kesätapahtumissa, missä milloinkin. Ja kirjoitan, sävellän, soitan, vähän piirrän ja väritänkin. Luonnollisesti.

Ripsa kirjoitti...

Keiju,

Aamulehteä, sitä digitaalista, joskus vilkaisen, kun joku sattuu antamaan linkin. Ei ole varaa tilata yhtä enempää lehtiä. Hesari on se jota olen lukenut, vaikka ei se mitenkään erinomainen ole enää. Näiden sanomalehtien kanssa alan olla epätoivoinen. Huomaan lukevani jenkkiläisiä kulttuurijuttuja suurimmaksi osaksi. Uskon kyllä mitä sanot Aamulehdestä, koska samanlainen on ollut kehitys koko Suomessa, ehkä maailmallakin.

Paradoksaalisesti Amerikan Trumpin myötä ne paikalliset ja erinomaiset lehdet ovat pulskistuneet. Sitä huomaan aina välillä sadattelevani, että se pressa tahtoo nimenomaan huomiota, ja lehdet juoksevat läähättäen perässä vaikka ei missään nimessä pitäisi. Journalistin ohjeet ovat unohtuneet, ja eikös niin käynyt myös meidän YLElle?

Tampere tuntuu kyllä monella tapaa elävältä paikalta ja se on kiva kaupunki muutenkin. Asuminen on ilmeisesti suht. kallista, varsinkin jos pitää olla työhuone perheessä. Mutta en tiedä mikä on marginaalista. Varmaan ainakin se, että asun Vaasassa, vaikka saa täällä kyllä olla rauhassa ja tämä on kuitenkin kaupunki. Luulen että maailma ylipäänsä on paikka jossa on keskuksia ja sitten marginaaleja. Sitten on vielä marginaalien marginaaleja.

Maalla asiat ovat aika tavalla erilaisia, minusta esimerkiksi ihmiset kohtaavat enemmän suoraan toisensa kuin kaupungeissa. Mutta silloin heillä on myös ote toisistaan ja kyllä kai joku pohjoisen lestadiolaiskylä voi olla ahdistava paikka.

En juuri lue tätä paikallista lehtiläpyskää. Uutiseni saan uimahallin pukuhuoneesta ja saunasta vesijumppakavereilta. Hyviä ihmisiä, hyvää elämää. Ehkä se on oma marginaalini jossa on hyvä olla...

Mutta sen muistan tajunneeni jo ihan nuorena, että jos asettuu jonnekin, ihan minne vain, niin aika nopeasti löytyy se oma paikka ja tapa tehdä ja olla. Ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla.

Aikoinaan muutettiin Hesasta maalle sen takia että pääkaupunki ei ole koskaan minkään maan oikea tai lähellekään täydellinen kuva. Kulttuurihan on aina keskellä tehtiin sitä missä vain. Pitää vain tehdä!